Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 9.3.2017.
Giordano Bellincampi, kapellimestari. Thomas E. Bauer, baritoni. Schubert –
Mahler.
Vaihtelun vuoksi maaliskuisen konsertti-illan avasi
sinfonia, vaikka normaalisti sinfonian paikka on illan lopussa. Nyt kuultiin
Schubertin kolmas. Ensimmäisen osan avaa painokas sointu, jota kuitenkin seuraa
kevyempi aihe, jonka pohjavireenä vakavuus silti muistuttaa itsestään. Osan
aikana toistuvat puupuhallinten viehättävät kujerrukset, joissa voi aistia
jotain klassismin kepeydestä ilman sille tyypillistä imelyyttä – Schubertin
ilossa on häivähdys elämän karvautta ja kohtalokkuutta, sitä romanttisen
estetiikan paloa. Toisessa osassa kuullaan vielä ensimmäistä enemmän klassismin
hilpeyttä, joka kuitenkin ajoittain notkahtaa epäröimään, ennen kuin saa taas
kohennettua kulissinsa pystyyn. Kolmannen osan pääteema puolestaan on hyvinkin
tomera kuin puuhakas ja ankarakin taloudenhoitajatar. Ero laiskempaan,
haaveilevaan sivuteemaan on päivänselvästi havaittavissa. Lyhyehkö osa
noudattaa perusrehellista ABA-muotoa, jossa sivuteema sijoittuu kahden
pääteeman esiintymisen väliin. Finaalitaitteen teema hypähtelee kiireissään –
aikataulu on jo pettänyt ja tavaratkin jääneet pakkaamatta. Touhu rauhoittuu
hetkittäin ajatukseen ”kyllä tässä hyvin ehditään”, mutta kellon katsomisen
jälkeen sama tohina jatkuu. Sinfonian osista tämä sisältää eniten tarpeetonta
toistoa, mutta lopulta laukku on pakattu ja junaan ehditään sittenkin.
Schubertin kolmas sinfonia toimi erittäin miellyttävänä
avauksena. Lyhyehkö sinfonia ei ehdi kuluttaa aiheitaan puhki. Elämänmakuinen
valon ja varjon vaihtelu sykähdyttää. Sinfonian orkestraatio ei ole kovin iso,
mutta musiikki soi hyvinkin komeasti. Teoksen päätteeksi Bellincampi osoitti
kunnianosoitukset orkesterille täysin ansaitusti.
Illan solistinen osuus jakaantui tällä kertaa väliajan
molemmin puolin. Alkajaisiksi saksalaisbaritoni Thomas E. Bauer tulkitsi
orkesterin säestyksellä Mahlerin säveltämän ja sanoittaman neliosaisen sarjan Vaeltavan kisällin lauluja, joka
heijastelee häviölle jääneen kosijan katkeruudentunteita. Ensimmäisessä osassa
laulaja kertoo menetetystä rakkaudestaan – rakastetun viettäessä häitään
kertoja sulkeutuu kammioonsa suremaan. A-taitteessa orkesterista kuullaan
iloista helinää ilmeisesti rakastetun häitä juhlistaen, mutta laulajan sävy on
surullinen. B-taitteessa tätä ristiriitaa ei havaita, vaan orkesteri seurailee
kertojan haikeaa toivetta rakkaan onnesta. Toinen A-taite puolestaan tuo
jälleen orkesterihelinän haastamaan kertojaa, joka kieltää kevään ajatellessaan
vain tuskaansa. Lopulta orkesterikin ymmärtää kärsimyksen – laulu päättyy
huilujen viimeiseen haipuvaan säveleen.
Toisessa laulussa kertoja kulkee aamuisella kedolla, missä
iloinen peipponen ja lystikäs sinikello ylistävät hienoa maailmaa. Musiikista
välittyy värikylläinen maisema, joskin hieman ironiaa tulkintaan loi Bauerin
melkoinen loppukarjaisu hänen esittäessään peipposta. Niin sievältä kuin
maailma laulussa vaikuttaakin, lopuksi kertoja kyseenalaistaa kaiken väittäen,
ettei hänen onnensa enää koskaan voi kukoistaa. Tämä tunne ei juurikaan välity
orkesteriosuudesta ja laulua voikin pitää jonomuotoisena.
Kolmannen osan täräyttävät käyntiin vasket. A-taitteessa
huokuu niin musiikista kuin laulustakin viha ja tulenpalava katkeruus.
B-taitteeseen musiikki kuitenkin rauhoittuu ja laulaja tyyntyy lauhkeampaan
kaipuuseen, kunnes jälleen herää muistoistaan nykyisyyteen eli toiseen
A-taitteeseen. Kertoja kuulee rakkaansa naurun vielä mielessään, mutta sitten
orkesteri repeää lähes apokalypsiin ja kertoja paljastaa synkän toiveensa, että
olisi jo kuollut. Orkesteri kuittaa tämän tummilla bassosoinnuilla.
Viimeisessä laulussa viha on vaihtunut alistumiseen.
Vähäeleinen, jousipainotteinen säestys seurailee yössä yksin harhailevaa
kertojaa kukkivan lehmuksen alle. Hetkellisesti hän tuntee kaiken olevan taas
hyvin, mutta orkesterin viimeiset henkäykset kyseenalaistavat lopputuloksen.
Jatkuuko elämä sittenkään?
Bauerin ääni ja tulkita tekivät vaikutuksen yleisöön.
Ylärekisteri tosin jäi paikoitellen hieman ohueksi. Mahler on säveltänyt
sarjansa isolle orkesterille, mutta sen tehot jäivät orkestroinnissa
enimmäkseen hyödyntämättä. Väliajan jälkeen palattiin lied-tunnelmiin, tällä
kertaa Schubertin säveltämien laulujen orkesterisovitusten merkeissä.
Ensimmäisenä kuultiin Kyynelsade,
jonka lempeässä idyllissä laulun kertoja istuu rakastettunsa kanssa puron
äärellä. Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, mutta lopussa kertoja purskahtaa itkuun
ja rakastettu lähtee pois. Ilman asiantuntevampaa lyriikan analyysia on vaikea
sanoa, miksi näin tapahtuu. Toisen liedin Tienviitta
tunnelma ei ole sen iloisempi – orkesteri huokailee ja nyyhkyttää aluksi
melodisen, mutta tarinan edetessä väsyneemmäksi tai kiukkuisemmaksi muuttuvan
laulun taustalla, kun päähenkilö vaeltaa tielle, jolta ei ole paluuta. Lopussa
musiikki on niin synkeää, että pohdittavaksi jää, onko kertoja matkalla omaan
kuolemaansa vai aikeissa murhata jonkun muun.
Laulussa Kronos-kuskille
koetaan symbolisesti koko ihmiselo nousuineen ja laskuineen matkalla Manalaan.
Hämmentävästi vaikuttaa siltä, että kertojasta on mukava ajatus päästä perille.
Kuolemankaipuussa kieriskellään myös kappaleessa Memnon, joka musiikillisesti kuitenkin soi hempeänä pastoraalina.
Tästä päästään liediin Musiikille,
jossa tuska sulaa rakkaudeksi ihanaan taiteeseen; elämä ei ole pelkkää
kuolemaa, on myös musiikkia. Tämän voi allekirjoittaa. Omituista kyllä laulussa
puhutaan harpusta, mutta kaivattuja harpun helähdyksiä ei orkesterista kuulla.
Lauluista viimeinen lienee myös tunnetuin. Keijujen kuningas pakottaa esittäjänsä
moneen rooliin: Hän on kertoja, joka kuvailee lähtötilanteen eli kuinka öisessä
myrskyssä ratsastaa isä sairasta poikaansa lääkäriin vieden. Hän on poika, jota
keijujen kuningas houkuttelee valtakuntaansa. Hän on itse keijujen kuningas.
Kappaleessa pianolta orkesterille siirretty aihe on kiihkeä, pelottava ja hyvin
tunnistettava. Musiikista voi oikeastaan jo päätellä tarinan huipennuksen – se
on tragedia. Kun isä pääsee perille, ”jo lapsi sylissä kuollut on”. Laulu on
kauhuromanttinen, järisyttävyydessään mieleenpainuva.
Konsertin päätös vapautti täyteen miehitykseensä kasvaneen orkesterin
laulusäestyksessä vaadituista pidättelyistään. Mahlerin sinfoninen runo Totenfeier eli hautajaismenot jyräytti
ilmoille maailmanlopun. Alussa pohjan luo matalien jousien synkän uhkaava,
rytmikäs teema, jonka päälle muuta soivaa ainesta rakennetaan; puupuhaltimet
aloittavat, sitten kuullaan viuluilta pidempää linjaa. Kun vasket ja rummut
yhtyvät soittoon, käy viimeistään selvästi, että merkittävistä hautajaisista on
kysymys. Viulut aloittavat jotain muuta, lohdullisempaa, joka kuitenkin muuttuu
tuskaksi, jota vasket ja matalat jouset vahvistavat. Välissä kuullaan kaunista
muistelua, josta voisi kuvitella versovan uutta toivoa, mutta musiikin taipuessa
taas tummaksi surumarssiksi käy ilmi, että herkkyys oli vain menneen loiston
muistumaa. Kauneus on tuomittu tuhoon. Kaikki ei siltikään pääty bassopasuunan
matalaan mörinään, kuten voisi kuvitella. Tämä ei jää teoksen ainoaksi
valelopuksi. Viulujen äärettömän hiljaisesta kihinästä nousee mahtipontinen,
suuruudenhullu mekkala, jota vain jatkuu ja jatkuu kuulijan jähmettyessä
paikalleen silmät levällään. Rytinän tauotessa taivaspaikka tuntuu hetken ajan
olevan avoinna – viulut, huilut ja harppu houkuttelevat kohoamaan ylös. Näky
kuitenkin katoaa ja elävät saavat jatkaa taivallustaan raskain mielin. Kaikki kiertyy
kuitenkin aina lopulta viimeiseen tuomioon.
Jos Mahlerin hautajaismenojen apokalyptisyys ei tyydytä
suuruudenhullun orkesterimusiikin ystävää, ei kai sitten mikään. Orkesteri
taatusti antoi ainakin 95 prosenttia tehoistaan tähän huipennukseen ja juuri
niin Mahlerin sinfonista materiaalia tuleekin soittaa. Mahler ja Bruckner
vaativat sekä yleisöltä että orkesterilta viehtymystä överiksi vetämiseen. Joskus
näinkin synkeä konserttiohjelma tarjoaa vapauden tunteen – elämä on usein vaikeaa
ja siihen tunteeseen on yleismaailmallinen oikeus. Ehkä kevät koittaa, ehkä ei. Ehkä tulee uusi konsertti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti