Sellon hurmaa ja latteaa sinfoniaa

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 16.2.2016. Osmo Vänskä, kapellimestari. Jonathan Roozeman, sello. Brahms – Vieuxtemps – Nielsen.

Kun entinen pitkäaikainen ylikapellimestari Osmo Vänskä astuu Sinfonia Lahden eteen, sali täyttyy tehokkaasti innokkaista kuulijoista. Helmikuisen illan alkajaisiksi tunnelmoitiin Brahmsin Haydn-muunnelmilla. Yhdeksänosaisen sarjan aloittaa lempeän harmoninen  koraaliteema, jossa voi havaita barokkiaineksia, mutta orkesterin soundi tuo musiikin ehdottomasti klassismin läpi aina romantiikan puolelle. Hartaan teeman esittelyn jälkeen ilmoille puhkeaa kiihkeämpi, konfliktiin viittaava taite, jota seuraa dramaattinen, muhkeita sointuja jyräyttelevä osuus. Seuraavassa hetkessä keinutaan mainingeilla kohtalaisessa puhurissa, kun taas uuden osan alussa melodian katkelma tuo mieleen tutun joululaulun Varpunen jouluaamuna. Tunteellinen musiikki pitkine jousilinjoineen henkii sydänromantiikkaa ja voisikin olla nimeltään romanssi. Sitten kuullaan vauhdikkaampaa touhuilua kipittävin askelin ja pian puhaltimet nousevat esiin hauskoine putputuksineen. Huvi kuitenkin vakavoituu ja muuttuu kohtalonkysymykseksi, mutta vaikeiden ratkaisujen sijaan saadaankin tyynnyttelevää liekutusta, jolla lähes päästään kosmiseen tasapainoon. Finaalin kihelmöivät jännitteet muistuttavat tyylillisesti Beethovenia, joka olikin Brahmsille Haydn´n tavoin tärkeä esikuva. Hetkellisesti jännitys herpaantuu, mutta nousee jälleen kasvattaen voimaansa, poimii mukaansa kiihkeästi kilisevän triangelin ja saavuttaa täydentymisen. Valheellisen hiipumisen perään pamahtaa loppukohotus.

Haydn-muunnelmat ovat kokonaisuutena enimmäkseen lämmittävää, helppoa kuunneltavaa, klassista romanttisella vivahteella tai päinvastoin; romantiikan myrsky ja kiihko –ajatus ei nouse päällimmäiseksi. Teos toimi miellyttävänä sylin avauksena illan konserttiyleisölle. Vänskä on ilmeikäs johtaja, jonka rikas elekieli on näyttävää, muttei teatraalista. Orkesteri ja kapellimestari pystyivät selvästi lähes saumattomaan yhteistyöhön, joka tekee kokemuksesta kuulijalle helpon.

Ohjelman konsertto-osuuden valtasi tällä kertaa 1800-luvulla eläneen belgialaisen Henri Vieuxtempsin ensimmäinen sellokonsertto, jonka tulkitsijaksi astui nuori sellistilupaus Jonathan Roozeman. Ensimmäinen osa käynnistyy kiihkeän tempoilevasti ja pian värisevän soolonsa aloittava sello on kuin haavanlehti syystuulessa. Soolo soi aluksi kauniin melodisena, käy sitten läpi teknisen juoksutteluvaiheen ja palaa melodiaan. Aluksi myrskyisän orkesterin osoitettua rauhoittumista ja kirkastumista soolosta puolestaan välittyy uhkaa, joka tosin vaihtuu nopeasti iloksi; alun syksyisestä tunnelmasta piittaamatta voi kuulla kimalaisten vielä pörräävän auringossa. Tuuli kuitenkin nousee jälleen ja sello vaipuu mietteisiin, joita huilu matkijanärhenä jäljittelee. Sitten viima yltyy orkesterissa jo myrskyksi, mutta soolo viipyy kesän muistoissa havahtuakseen todellisuuteen vain hetkittäin. Yhtäkkiä kaikki pysähtyy – on kadenssin aika. Roozeman osasi ottaa aikansa soolokadenssissa, antoi sen hengittää rauhassa ja tuumailla varttuneen professorin hajamielisyydellä, kunnes mietteet ajautuvat tummempiin syövereihin. Kadenssin tunnelman synkentyessä orkesteri hiipii miltei huomaamatta mukaan ja nousee voimalla osan päätökseen.

Toisessa osassa sello esittelee pitkän, lyyrisen rauhallisen melodian, joka tuo mieleen sateiset pyhäpäivät keinutuolissa tai viipyilevät ajatukset nukahtamisen rajoilla. Musiikista välittyy elämän kauneus arkisessa tyvenessä iloineen ja suruineen – se on haurasta, mutta ihmeen sitkeää. Orkesterin ja solistin yhteissoittoa ei voinut kuin ihailla. Rauha särkyy nopeasti finaaliosan alkuun, kun orkesteri lähtee vyöryttämään maailmanlopun enteitä parhaassa Bruckner-hengessä. Soolosellolla tulee kiire, mutta tämä saa orkesterin rauhoittumaan; sointi on edelleen isoa, muttei aivan yhtä dramaattista. Finaalin soolot ovat vauhdikkaan teknisiä ja solisti luovii orkesterin suuruudenhulluudessa kuin kiireinen tuottaja ison festivaalin yhteydessä - kaikki langat täytyy pitää käsissä ja stressin keskelläkin on muistettava olla diplomaattinen ja välillä pysähtyä rauhoittelemaan tilannetta. Lopputulos voisi olla katastrofi, mutta hirveästä kiireestä huolimatta kaikki päättyy voittoisaan ilosta riehaantumiseen. Musiikki onnistuu tavoitteessaan ja niin onnistui myös tulkinta: Yleisö rakastui taiturilliseen Roozemaniin niin, ettei väliajan sallittu alkaa ilman encorea. Kunniaksi encore-kappaleen valinnassa laskettakoon jo se, että esittää jotain muuta kuin otteita Bachin soolosellosarjoista. Nyt kuultu kappale oli tunnelmaltaan slaavilaisen mystinen, hitaan arkaainen. Viehätystä lisäsivät pizzicato-kohdat. Johdatuksen jälkeen musiikki räjähti villiksi tanssiksi, joka eteni omiksi muunnelmikseen. Käsittely oli suorastaan virtuoosista. Keväällä vielä muissakin konserteissa esiintyvä Roozeman vetää varmasti yleisöä paikalle tämänkertaisen ulosantinsa perusteella.

Väliajan jälkeen kuultiin tanskalaisen Carl Nielsenin ensimmäinen sinfonia. Avausosa menee väkevästi suoraan asiaan ilman turhia johdatteluja. Hetken kuluttua julistus laantuu, mutta pian jysähtää taas. Tunnelma on vuoristoratamainen – työläitä nousuja seuraa vertahyytävä syöksy. Ääripäiden havaittavista eroista huolimatta osa jää temaattisesti melko mitäänsanomattomaksi; ainut asia, joka painui mieleen, oli pasuunoiden rehvakas soolo osan keskipaikkeilla ja lopussa. Pääteema unohtui heti, jos sitä yleensä löytyikään.

Toisen osan esitysmerkintä andante tarkoittaa käyden, mutta kyse on silti sinfonian hitaasta osasta. Elämänmakuinen, tunteikas ja lämmin musiikki kasvaa suurten tunteiden mittoihin äitymättä kuitenkaan pateettiseksi. Sitkeä sointi kietoo lohtuunsa ja loputtuaan jättää kaipuun – joko se päättyi? Jos ensimmäinen osa jättikin kylmäksi, toinen herätti pehmeät tunteet ja asetti odotuksia lopputeoksen suhteen. Nopeampi kolmas osa ei harmillista kyllä kyennyt täyttämään odotuksia: Musiikista kuvastuu omituinen päättämättömyys. Fraasit tuntuvat jäävät jotenkin keskeneräisiksi aivan kuin erilaiset aiheet tuuppisivat toisiaan pyrkiessään etuilemaan. Laajemmalla aikavälillä kinastelusta tosin hahmottuu suurempia kaaria. Yhtäkkiä tilanne rauhoittuu – uudenlainen temaattinen aines nostattaa luonnonläheisiä mielikuvia kumpuilevista pilvistä ja tipahtelevista vesipisaroista. Juuri kun tyyneen luontohetkeen alkaa tottua ja mieltyäkin, orkesteri palaa takaisin tuuppivaan jahkailuunsa, jota tosin ei kestä yhtä kauan kuin taitteen aluksi.

Finaalissa ajatukset palautuvat ensimmäisen osan tunnelmiin: Temaattinen aines ei säväytä, joten soittajien laadukkaasta orkesterityöstä huolimatta tulinen loppuhuipennus (esitysmerkintä allegro con fuoco) latistuu tyhjänpäiväiseksi soutamiseksi ja huopaamiseksi. Tuuban puutteessa matalien vaskien vetovastuu on pasuunoilla, jotka tällä kertaa tarjosivatkin osan omaleimaisinta antia vakuuttavalla röhinällään. Sinfonian loppuryskytyksessä korvaa viiltää kranaatinsirpaleena huilujen kiljunta, joka kyllä painuu muistiin, muttei millään tavoin miellyttävänä. Kokonaisuutena Nielsenin ensimmäinen sinfonia ei ainakaan ensikuulemalta viehättänyt edes vannoutunutta sinfonioiden ystävää – päällimäiseksi tuntumaksi jäi ajatus turhanaikaisesta vetkuttelusta, joka ei oikeastaan johda mihinkään toista osaa lukuunottamatta. Ehkä Nielsenin teemoista otteen saaminen vaatii ankarampaa keskittymistä.