Musiikin vastarannoilla

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 23.3.2017. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Jean-Guihen Queyras, sello. Ligeti – Haydn – Bartok.

Sibeliustalolla vietettiin musiikin merkeissä unkarilasta iltaa: Säveltäjät György Ligeti ja Bela Bartok olivat unkarilaissyntyisä, kun taas itävaltalaistaustainen Joseph Haydn teki merkittävän osan työurastaan Unkarissa. Konsertin alkajaisiksi orkesterin puhallinviisikko esitti Ligetin Kuusi bagatellia puhallinkvintetille. Aluksi tuntui oudolta kuulla niin pientä kokoonpanoa suuressa salissa, mutta melko pian korva sopeutui tähänkin. Sarjan ensimmäinen osa on hyvin kiivas ja lyhyt, mutta sen aikanakin ehtii huomata, kuinka hauskasti fagotti pääsee tällaisessa kokoonpanossa esiin. Toisessa osassa sävelkieli henkii kansallisromantiikkaa tuoden tummilla sävyillään mieleen Sibeliuksen Tuonelan joutsenen. Kolmas osa soi pirteämmin kuin uutta elämää keväällä versoen. Neljäs osa puolestaan voisi olla videopelin soundtrack – musiikki selvästi pyrkii eteenpäin selvä tavoite mielessään. Viidennen osan hidas, vakava alku kuulostaa aluksi hautajaismarssilta, mutta kehittyy sitten joksikin muuksi; tuntuu kuin epäsymmetrinen kappale hakisi tasapainotilaansa arvaamattomasti keikkuen. Sarjan viimeisessä osassa straviskimaisilta vaikutteilta ei ole vältytty rytmin käsittelyssä ja paukkuaksenteissa. Juuri kun musiikin luulee jo loppuneen, käyrätorvi luikauttaa muutaman äänen ja loppuhuipennus kuuluu: ””Pröt!” Kokonaisuutena kamarimusiikillinen sarja tarjoaa kiehtovia sävyjä. Ligetin maine kokeellisena modernistina ei tässä kuulla juurikaan läpi.

Seuraavaksi siirryttiin niihin tuttuihin klassisempiin tunnelmiin, kun Jean-Guihen Queyras saapui tulkitsemaan kauan kadoksissa ollutta, nykyisin lajissaan paljonkin soitettua Haydnin sellokonserttoa (C-duuri). Avausosassa solisti seurailee orkesteria jo ennen varsinaista soolo-osuutta – rajanveto solistin ja orkesterin välillä ei siis ole yhtä selvä kuin useimmissa romantiikan ajan konsertoissa. Musiikin tunnelma on mukava soolosellon toimiessa enemmän orkesterin keulakuvana kuin sen kilpailijana. Osan edetessä vastaan tulee myös intensiivisempi kohta, jossa Queyras kaivoi sellostaan juurevaa soundia runsaalla jousenkäytöllä. Jousitekniikka vaikuttikin toimivan erinomaisesti, sillä solisti löysi tarvittaessa niin purevuutta kuin keveyttäkin. Kadenssi sisältää monipuolisia aineksia, joissa solisti pääsee hieman irrottelemaan, joskaan mitään ei erityisesti jäänyt mieleen. Sen jälkeen orkesteri kertaa nopeasti pääteeman käärien osan siten tyydyttävästi pakettiin.

Konserton toinen osa on hidas, esitysmerkinnältääkin adagio. Musiikki virtaa seesteisen rauhallisesti. Monenlaisia asioita pohditaan ja käännellään, mutta päätöstä ei tarvitse tehdä juuri nyt. Mieleen muistuvat menneet päivät, jolloin edes lähikaupat eivät olleet auki sunnuntaisin ja ajan virtaan sai vain jäädä kellumaan. Toisen osan tyyneydelle vastapainon tarjoaa vauhdikkaasti tikuttava finaali, jonka aiheet kimpoilevat orkesterissa sinne tänne. Pohjalla säilyy koko ajan metronomimainen nakutus, josta tulee ajatelleeksi jonkinlaista mekaanista laitetta. Ikiliikkuja on kuitenkin käsitteenä mahdoton, mikä tulee tässäkin tapauksessa ilmi – konsertto loppuu kuin seinään.

Väliajan jälkeen jatkettiin sikäli samoilla linjoilla, että ohjelmassa oli toinen sellokonsertto ja lisää Ligetiä – siispä Ligetin ensimmäinen sellokonsertto. Tyylillisesti Ligetin konsertto eroaa Haydenista kuin yö päivästä esitellessään Ligetin modernistisempaa, äänikenttiin enemmän kuin melodioihin keskittyvää puolta. Konsertto alkaa soolosellistin jousen hivellessä kieliä niin hienovaraisesti, ettei hetkeen kuulu mitään. Sitten korviin alkaa kantautua hyvin hiljaista pitkää ääntä, joka miltei huomaamatta siirtyy orkesterille. Johonkin jää aina soimaan urkupiste, kun päälle rakentuu varovasti muuta ainesta. Sointi tuntuu uhkaavalta yliluonnollisella tavalla – hiljainen kauhu hiipii lähes huomaamatta sisimpään. Ääni huojuu ja välillä voimistuu lähestyen kuulijaa, sitten taas hiljenee kuin loitontuen – Doppler-efekti on saavutettu. Jos jonkinlaista pääteemaa hakee, täytyy tyytyä hallitsevaan pitkään ääneen. Jotain tuntuu selvästi kytevän hiljaisuudessa ja yhtäkkiä orkesterissa leimahtaa hetkellisesti. Pian hiillos hiipuu ja sammuu. Hiljaisuus. Sitten musiikki saavuttaa evoluution seuraavan pykälän: Orkesterin alkumeressä kiehuu, alkeelliset elämänmuodot törmäilevät toisiinsa ja jakautuvat uusiksi yksilöiksi näennäisen sattumanvaraisesti. Musiikissa havaitaan nyt enemmän liikkuvia ääniä, rohkeampia nyansseja ja kuhina vain vilkastuu. Soolosellistin käsi vipeltää edestakaisin pitkin otelautaa kuin nopealiikkeinen rapu. Orkesteri jättäytyy pois solistin jatkaessa edestakaista liikettään, joka sekin pian loppuu päättäen konserton. Ligetin sellokonsertto ei ole leppoisaa taustamusiikkia. Sitä kuunnellessa on hyvä tietää, että modernin ajan kokeellisuus sai lähtölaukauksensa, kun toisen maailmansodan lopulla keskitysleirien kauhut paljastuivat maailmalle ja ihmiskuntaa häpeävät taiteilijat päättivät sanoutua irti kaikesta siihen asti tehdystä. Konsertto vaatii tiettyä uppoutumista, keskittymistä ääneen itseensä. Kokemus voi olla rankka, mutta myös tyydyttävä.

Yleisön suosionosoitukset vaativat Queyrasilta vielä lisää, joten tämä esitti kaksi unkarilaisen György Kurtagin miniatyyriä. Ensimmäisessä soittaja vaikuttaa epäilevältä – lyhyiden epäilevien argumenttien jälkeen jousi tempaistaan teatraalisesti pois kieliltä ennen seuraavaa kommenttia. Toisessa taas haetaan sävyä, joka muistuttaa pulloon puhaltamista. Voi ajatella myös, että ääni tulee veden alta. Mielenkiintoisia lyhyitä tutkielmia.

Konsertin päätökseksi soi Bartokin pieni orkesterisarja Romanialaisia kansantansseja. Alussa tunnelma on jylhän arvokas ja sointi muhkeaa. Sitten kuullaan leikillisyyttä, jota kuitenkin värittää itäinen mystiikka, jollaista kuullaan myöhemminkin piccolohuilua pastoraaliaiheen ohella. Sittemmin mustalaisviulu valittaa kertoen suurista tunteista. Loppupuolella vietetään riehakasta kansanjuhlaa, ehkä häitä tai sadonkorjuujuhlaa. Niin lyhyitä ovat Bartokin lainaamat ja muokkaamat kansantanssit, että lisääkin olisi saanut olla. Toisaalta taiteilija tietää onnistuneensa, kun yleisö jää kaipaamaan lisää. Sarja kevensi Ligetin mahdollisesti jättämää epävarmuutta. Kaikkineen konsertti oli koostettu erittäin kiehtovasti; tyylillisesti ohjelma oli monitahoinen kattaus klassismista modernismiin. Miltei jokaiselle löytyi luultavasti jotakin.