Kaiken loppu?

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 9.3.2017. Giordano Bellincampi, kapellimestari. Thomas E. Bauer, baritoni. Schubert – Mahler.

Vaihtelun vuoksi maaliskuisen konsertti-illan avasi sinfonia, vaikka normaalisti sinfonian paikka on illan lopussa. Nyt kuultiin Schubertin kolmas. Ensimmäisen osan avaa painokas sointu, jota kuitenkin seuraa kevyempi aihe, jonka pohjavireenä vakavuus silti muistuttaa itsestään. Osan aikana toistuvat puupuhallinten viehättävät kujerrukset, joissa voi aistia jotain klassismin kepeydestä ilman sille tyypillistä imelyyttä – Schubertin ilossa on häivähdys elämän karvautta ja kohtalokkuutta, sitä romanttisen estetiikan paloa. Toisessa osassa kuullaan vielä ensimmäistä enemmän klassismin hilpeyttä, joka kuitenkin ajoittain notkahtaa epäröimään, ennen kuin saa taas kohennettua kulissinsa pystyyn. Kolmannen osan pääteema puolestaan on hyvinkin tomera kuin puuhakas ja ankarakin taloudenhoitajatar. Ero laiskempaan, haaveilevaan sivuteemaan on päivänselvästi havaittavissa. Lyhyehkö osa noudattaa perusrehellista ABA-muotoa, jossa sivuteema sijoittuu kahden pääteeman esiintymisen väliin. Finaalitaitteen teema hypähtelee kiireissään – aikataulu on jo pettänyt ja tavaratkin jääneet pakkaamatta. Touhu rauhoittuu hetkittäin ajatukseen ”kyllä tässä hyvin ehditään”, mutta kellon katsomisen jälkeen sama tohina jatkuu. Sinfonian osista tämä sisältää eniten tarpeetonta toistoa, mutta lopulta laukku on pakattu ja junaan ehditään sittenkin.

Schubertin kolmas sinfonia toimi erittäin miellyttävänä avauksena. Lyhyehkö sinfonia ei ehdi kuluttaa aiheitaan puhki. Elämänmakuinen valon ja varjon vaihtelu sykähdyttää. Sinfonian orkestraatio ei ole kovin iso, mutta musiikki soi hyvinkin komeasti. Teoksen päätteeksi Bellincampi osoitti kunnianosoitukset orkesterille täysin ansaitusti.

Illan solistinen osuus jakaantui tällä kertaa väliajan molemmin puolin. Alkajaisiksi saksalaisbaritoni Thomas E. Bauer tulkitsi orkesterin säestyksellä Mahlerin säveltämän ja sanoittaman neliosaisen sarjan Vaeltavan kisällin lauluja, joka heijastelee häviölle jääneen kosijan katkeruudentunteita. Ensimmäisessä osassa laulaja kertoo menetetystä rakkaudestaan – rakastetun viettäessä häitään kertoja sulkeutuu kammioonsa suremaan. A-taitteessa orkesterista kuullaan iloista helinää ilmeisesti rakastetun häitä juhlistaen, mutta laulajan sävy on surullinen. B-taitteessa tätä ristiriitaa ei havaita, vaan orkesteri seurailee kertojan haikeaa toivetta rakkaan onnesta. Toinen A-taite puolestaan tuo jälleen orkesterihelinän haastamaan kertojaa, joka kieltää kevään ajatellessaan vain tuskaansa. Lopulta orkesterikin ymmärtää kärsimyksen – laulu päättyy huilujen viimeiseen haipuvaan säveleen.

Toisessa laulussa kertoja kulkee aamuisella kedolla, missä iloinen peipponen ja lystikäs sinikello ylistävät hienoa maailmaa. Musiikista välittyy värikylläinen maisema, joskin hieman ironiaa tulkintaan loi Bauerin melkoinen loppukarjaisu hänen esittäessään peipposta. Niin sievältä kuin maailma laulussa vaikuttaakin, lopuksi kertoja kyseenalaistaa kaiken väittäen, ettei hänen onnensa enää koskaan voi kukoistaa. Tämä tunne ei juurikaan välity orkesteriosuudesta ja laulua voikin pitää jonomuotoisena.

Kolmannen osan täräyttävät käyntiin vasket. A-taitteessa huokuu niin musiikista kuin laulustakin viha ja tulenpalava katkeruus. B-taitteeseen musiikki kuitenkin rauhoittuu ja laulaja tyyntyy lauhkeampaan kaipuuseen, kunnes jälleen herää muistoistaan nykyisyyteen eli toiseen A-taitteeseen. Kertoja kuulee rakkaansa naurun vielä mielessään, mutta sitten orkesteri repeää lähes apokalypsiin ja kertoja paljastaa synkän toiveensa, että olisi jo kuollut. Orkesteri kuittaa tämän tummilla bassosoinnuilla.

Viimeisessä laulussa viha on vaihtunut alistumiseen. Vähäeleinen, jousipainotteinen säestys seurailee yössä yksin harhailevaa kertojaa kukkivan lehmuksen alle. Hetkellisesti hän tuntee kaiken olevan taas hyvin, mutta orkesterin viimeiset henkäykset kyseenalaistavat lopputuloksen. Jatkuuko elämä sittenkään?

Bauerin ääni ja tulkita tekivät vaikutuksen yleisöön. Ylärekisteri tosin jäi paikoitellen hieman ohueksi. Mahler on säveltänyt sarjansa isolle orkesterille, mutta sen tehot jäivät orkestroinnissa enimmäkseen hyödyntämättä. Väliajan jälkeen palattiin lied-tunnelmiin, tällä kertaa Schubertin säveltämien laulujen orkesterisovitusten merkeissä. Ensimmäisenä kuultiin Kyynelsade, jonka lempeässä idyllissä laulun kertoja istuu rakastettunsa kanssa puron äärellä. Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, mutta lopussa kertoja purskahtaa itkuun ja rakastettu lähtee pois. Ilman asiantuntevampaa lyriikan analyysia on vaikea sanoa, miksi näin tapahtuu. Toisen liedin Tienviitta tunnelma ei ole sen iloisempi – orkesteri huokailee ja nyyhkyttää aluksi melodisen, mutta tarinan edetessä väsyneemmäksi tai kiukkuisemmaksi muuttuvan laulun taustalla, kun päähenkilö vaeltaa tielle, jolta ei ole paluuta. Lopussa musiikki on niin synkeää, että pohdittavaksi jää, onko kertoja matkalla omaan kuolemaansa vai aikeissa murhata jonkun muun.

Laulussa Kronos-kuskille koetaan symbolisesti koko ihmiselo nousuineen ja laskuineen matkalla Manalaan. Hämmentävästi vaikuttaa siltä, että kertojasta on mukava ajatus päästä perille. Kuolemankaipuussa kieriskellään myös kappaleessa Memnon, joka musiikillisesti kuitenkin soi hempeänä pastoraalina. Tästä päästään liediin Musiikille, jossa tuska sulaa rakkaudeksi ihanaan taiteeseen; elämä ei ole pelkkää kuolemaa, on myös musiikkia. Tämän voi allekirjoittaa. Omituista kyllä laulussa puhutaan harpusta, mutta kaivattuja harpun helähdyksiä ei orkesterista kuulla.

Lauluista viimeinen lienee myös tunnetuin. Keijujen kuningas pakottaa esittäjänsä moneen rooliin: Hän on kertoja, joka kuvailee lähtötilanteen eli kuinka öisessä myrskyssä ratsastaa isä sairasta poikaansa lääkäriin vieden. Hän on poika, jota keijujen kuningas houkuttelee valtakuntaansa. Hän on itse keijujen kuningas. Kappaleessa pianolta orkesterille siirretty aihe on kiihkeä, pelottava ja hyvin tunnistettava. Musiikista voi oikeastaan jo päätellä tarinan huipennuksen – se on tragedia. Kun isä pääsee perille, ”jo lapsi sylissä kuollut on”. Laulu on kauhuromanttinen, järisyttävyydessään mieleenpainuva.

Konsertin päätös vapautti täyteen miehitykseensä kasvaneen orkesterin laulusäestyksessä vaadituista pidättelyistään. Mahlerin sinfoninen runo Totenfeier eli hautajaismenot jyräytti ilmoille maailmanlopun. Alussa pohjan luo matalien jousien synkän uhkaava, rytmikäs teema, jonka päälle muuta soivaa ainesta rakennetaan; puupuhaltimet aloittavat, sitten kuullaan viuluilta pidempää linjaa. Kun vasket ja rummut yhtyvät soittoon, käy viimeistään selvästi, että merkittävistä hautajaisista on kysymys. Viulut aloittavat jotain muuta, lohdullisempaa, joka kuitenkin muuttuu tuskaksi, jota vasket ja matalat jouset vahvistavat. Välissä kuullaan kaunista muistelua, josta voisi kuvitella versovan uutta toivoa, mutta musiikin taipuessa taas tummaksi surumarssiksi käy ilmi, että herkkyys oli vain menneen loiston muistumaa. Kauneus on tuomittu tuhoon. Kaikki ei siltikään pääty bassopasuunan matalaan mörinään, kuten voisi kuvitella. Tämä ei jää teoksen ainoaksi valelopuksi. Viulujen äärettömän hiljaisesta kihinästä nousee mahtipontinen, suuruudenhullu mekkala, jota vain jatkuu ja jatkuu kuulijan jähmettyessä paikalleen silmät levällään. Rytinän tauotessa taivaspaikka tuntuu hetken ajan olevan avoinna – viulut, huilut ja harppu houkuttelevat kohoamaan ylös. Näky kuitenkin katoaa ja elävät saavat jatkaa taivallustaan raskain mielin. Kaikki kiertyy kuitenkin aina lopulta viimeiseen tuomioon.

Jos Mahlerin hautajaismenojen apokalyptisyys ei tyydytä suuruudenhullun orkesterimusiikin ystävää, ei kai sitten mikään. Orkesteri taatusti antoi ainakin 95 prosenttia tehoistaan tähän huipennukseen ja juuri niin Mahlerin sinfonista materiaalia tuleekin soittaa. Mahler ja Bruckner vaativat sekä yleisöltä että orkesterilta viehtymystä överiksi vetämiseen. Joskus näinkin synkeä konserttiohjelma tarjoaa vapauden tunteen – elämä on usein vaikeaa ja siihen tunteeseen on yleismaailmallinen oikeus. Ehkä kevät koittaa, ehkä ei. Ehkä tulee uusi konsertti.