Sibeliusta Sibeliustalossa

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 5.12.2015. Esa Heikkilä, kapellimestari. Sibelius.

Sinfonia Lahden perinteikäs itsenäisyyspäiväkonsertti ennakkoesitettiin veteraaneille itsenäisyyspäivän aattona. Itse kuudennen päivän konsertissa kuullaan yksi teos enemmän, kun Inkeri Jaakkolan Urban Landscapes kantaesitetää. Aaton ohjelma kuitenkin koostui yksinomaan Sibeliuksen musiikista. Alkusoittona saatiin nauttia fantastisista tunnelmista, kun sinfoniseksi runoksi pitkä Satu väreili ilmoille. Satu koostuu mielenkiintoisista, arvokkaan loisteliaista ja kimaltavista teemoista, toisaalta hetkellisen räikeistä, kaakattavista ja uhkaavista sävyistä, jotka muodostavat toisiinsa sulautuvia, mutta erillisiksi hahmotettavia episodeja. Sibeliuksen mukaan teoksella ei ole ”täsmällistä ohjelmaa”, joten kuulija saa uppoutua omaan fantasiamaailmaansa; heppoisen tyhjänpäiväiseksi prinsessasaduksi teosta on silti vaikea tulkita. Game of Thrones –tv-sarjan soundtrackista pitävien voisi kuvitella tykästyvän Satuun. Sävelkielessä on jotain kaukaisen saavuttamatonta ja häilyvän epätodellista – siitä kuultaa toiseuden tematiikka, mutta voi suomalainen löytää sielunmaisemaansa sulautuvia värejäkin. Lukuisien valeloppujen jälkeen Satu päättyy hyvin hiljaiseen jousiaiheeseen, jonka orkesteri toteutti kihelmöivän taidokkaasti – on vaikeaa soittaa hyvin hiljaa laadukkaalla soundilla.

Tarinoiden maailmassa pysyttiin myös näytelmämusiikista koostuvassa yhdeksänosaisessa Pelleas ja Melisande –konserttisarjassa. Linnan portilla avasi näkymän ponnekkaasti ja mehevästi väristen, eikä tempomerkinnästä ”grave e largamente” huolimatta ollut mitenkään raskasta kuultavaa. Sen sijaan osa Melisande tuntui esittelevän ujon ja raskasmielisen tytön, jonka olemus jäi varsin vaisuksi ja hiirulaismaiseksi. Meren rannalla vietettiin hetki tarkkaillen, nouseeko myrsky vai ei – navakka puhuri ainakin yllätti ajoittain. Lähde puistossa pulppusi puhtaana ja raikkaana antaen janoiselle kulkijalle nautinnollisen vilvoituksen. Viides osa Kolme sokeaa sisarta soi harmonisena ja tyynen koraalimaisena. Pastoraali eli paimenidylli oli nimensä mukainen pehmeän lämpimine puupuhallinaiheineen. Melisande rukin ääressä puolestaan vaikutti kiivaasti pohtivan ristiriitaisina viliseviä ajatuksia rukin pyörää polkiessaan. Toiseksi viimeinen osa Välisoitto kaikui iloisen reippaana ja keväisen kuplivana, kunnes tultiin sarjan päätökseen eli Melisanden kuolemaan. Jos elävän Melisanden kuvaus (toinen osa) vaikutti vaisulta, ei kuolemakaan tunnu kovin dramaattiselta – häilyvä ja huokaileva surusoitto myöntää tosiasiat, joskin kohoaa hetkelliseen oivaltavaan kirkastumiseen, kunnes latistuu ja hiipuu melko epätyydyttävällä tavalla loppuun. Kokonaisuutena sarja on kiinnostava ja miellyttävä, joskaan ei ehkä yllä Sibeliuksen parhaimmiston tasolle. Tulkinnan tasolle jää, missä piilotteli rakastaja Pelleas.

Itsenäisyysjuhlakonsertin kruunasi totta kai Finlandia. Heikkilän tulkinta jyrähti käyntiin ehkä aavistuksen hätäisesti. Forte fortissimot purkautuivat ilmoille voimallisina, suorastaan räikeinä erityisesti vaski- ja lyömäsoitinten taholta, joten jousisto ei täysin saavuttanut vaadittavaa tasapainottavaa voimaa. Kilpasoitossa äänenvoimakkuus nousi hetkittäin kipurajalle. Hymni soi kuitenkin kauniin pitkälinjaisena ja loppuhuipennuksen aikana sointi saavutti balanssin ja ylevöitymisen – kylmistä väreistä sen tuntee.

Sinfonia Lahden johtajana Esa Heikkilän on tottunut näkemään kevyemmän ohjelmiston parissa, esimerkiksi joulukonserteissa ja vappumatineassa. Kompetenssia hallita ”vakavampaakin” musiikkia tuntuu löytyvän, mutta pientä hiomista riittää vielä ainakin balanssien ja nyanssien suhteen. Heikkilän ja orkesterin suoritus oli kuitenkin mallikelpoinen – kyllä lahtelaiset Sibeliuksensa osaavat. Lopuksi kajautettiin ilmoille Maamme-laulu, joka ohjelman ainoana kappaleena ei ollut lähtöisin 150-vuotisjuhlavuottaan viettävän kansallissäveltäjän kynästä.