Kyynikkomaisterin valitus II

Puolentoista vuoden työttömyyden jälkeen TE-toimisto päätti siirtää allekirjoittaneen, korkeakoulutetun työttömän, toisen linjan palveluun. Ensimmäisen linjan ”palvelu” käsitti lähinnä muutaman kuukauden välein suoritetun puhelun, jossa tiedusteltiin, onko itse jo löytänyt töitä. Mitään ei ollut tarjota. Toinen linja on otsikoitu ”osaamisen kehittämiseksi”. Tulipa puhelu sieltä. Alku kuulosti tutulta: Onko löytynyt töitä? Ei ole. Olen esimerkiksi tiedustellut kunnalta työkokeilumahdollisuutta, mutta sielläkin oli tarjota vain jonkinlaista kouluavustajan hommaa tai vaihtoehtoisesti tienvarsien puhtaanapitoa. Toisaalta mitä odottaa kunnalta, jonka kulttuuritoimen budjetti on alle 20 000 euroa vuodessa, kun esimerkiksi päivähoitoon kuluu miljoonia? Eipä siitä sen enempää.

Toisen linjan puhelu jatkui kysymyksellä, mitä ajattelisin nyt tehtävän. Jos tosissaan olisin itse keksinyt jotain, olisin kaiketi jo toteuttanut sen, joten vastasin ”en tiedä”. Odotin konkreettisia ehdotuksia, mutta sain epäluuloisen vastakysymyksen: ”Kukas sen sitten tietää jollet sinä?” Mitähän tuohonkin vastaisi. Totesin, ettei oman alan töitä ole, mikä pikaisen haun perusteella voitiin myös todistaa. Seuraavaksi kysyttiin, olinko harkinnut alan vaihtoa. Totesin, ettei alueelta löydy mitään varteenotettavaa koulutusvaihtoehtoa, enkä ole valmis muuttamaan. Ammatinvalinnan ohjauksessa kävin aikoinaan ja päädyin sille alalle, jolta valmistuinkin. Kesällä läpikäyty uraohjauskaan ei tuottanut minkäänlaisia konkreettisia ehdotuksia tulevaisuutta varten. Tämän perusteella olen ilmeisesti hankala asiakas ja ehkä jopa heikommassa asemassa kuin koulunsa kesken jättäneet, koska heille tarjotaan sentään jotain. Pakko kuitenkin kysyä, miten kokonaan toisen ammatin hankkiminen on olemassaolevan osaamisen kehittämistä? Viiden vuoden monipuolisista humanistisista yliopisto-opinnoista kuvittelisi olevan edes jotain hyötyä.

Pahemmaksi vain muuttui: En käsittänyt alkuunkaan, mitä tympääntynyt virkailija yritti selittää, kun koko linja rupesi pätkimään. Istuin hiljaa yrittäen kuunnella ja ymmärtää – selostuksessa vilahti ainakin sana hallitus. En onnistunut yhdistämään tätä byrokratiapuhetta omaan tilanteeseeni, vaikka kuinka mietin. Vielä tätä vuodatusta pohtiessani sain kuulla, ettei keskustelukumppani aio harrastaa yksinpuhelua, joten hän päättää puhelun tähän ja sieltä soitetaan taas joskus. Jäin möllöttämään typertyneenä puhelin vielä korvalla, kun linja oli jo katkennut. Mitä ihmettä juuri tapahtui? Jollei korkeakoulutuksellakaan ymmärrä, mitä toivoa peruskoulupohjalta tulevilla on?

Mitään tarttumapintaa todellisuuteen toinen linja ei siis tarjonnut. Sain sen vaikutelman, että työttömyys on oma syyni, koska valitsin alani väärin. Varmasti lamakin on siis minun syyni. Olen laiska, tyhmä ja saamaton. Mitä siitä, että olen yrittänyt pitää taitojani ja mielialaa yllä kirjoittelemalla esimerkiksi konserttiarvoseluja ja harrastamalla aktiivisesti musiikkia. Ihan kuin ihminen suorittaisi ylemmän korkeakoulututkinnon tavoitteenaan kituuttaa lapsuuskodissaan alle 600 euron kuukausituloilla. Siinä vaiheessa, kun oma osuus talouskuluista ja muut välttämättömyydet on maksettu, rahaa jää käteen noin kymppi viikossa.

Olihan varsinaista ”osaamisen kehittämistä”. Kenenköhän osaaminen eniten kaipaisi kehittämistä? Minäkin haluan töihin TE-toimistoon, jos tympeä asenne ja kyky välttää kaikkia oikeasti rakentavia ratkaisuja riittävät. Ehkä toinen linja yrittää sisuunnuttaa asiakkaansa tekemään jotain tai vaihtoehtoisesti hakeutumaan sairaseläkkeelle mielenterveyssyistä. Jotta saavutaan maksimaalinen mielipaha, asiakasta kannattaa syyllistää tämän syntymäpäivänä. Eläköön julkiset palvelut ja työllisyyden parantaminen!