Keskieurooppalaista keskisuomalaisittain

Konserttiarvio. Jyväskylä Sinfonia Sibeliustalossa 26.11.2015. Ville Matvejeff, kapellimestari. Jan-Erik Gustafsson, sello. Milhaud – Tanguy – Beethoven.

Jyväskylä Sinfonia vieraili Lahdessa Ville Matvejeffin johdolla teemanaan Ranskalaisia kohtaloita.  Konsertin avasi säveltäjänimenä vieraammaksi jääneen Darius Milhaudin Ranskalainen sarja (1945), jonka viidessä lyhyessä osassa kuullaan vaikutelmia Ranskan eri maakunnista. Kahdesta kansansävelmästä ammentavassa avausosassa Normandie iloisen reipas alku johtaa varovaisen odotuksen tunnelmiin, mutta vaihtuu nopeasti hypähteleväksi, eloisaksi Disney-soundtrackmelodiaksi. Merenkulkuun liitetyn Bretagne-taitteen ilmapiiri puolestaan on kaihoisan haikea ja vellova tavalla, joka jättää ristiriitaisiin mietteisiin sen suhteen, onko musiikki miellyttävää (tai edes merellistä) vai ei. Kolmannessa osassa Ile de France kuullaan vahvoja soinnillisia ja teemallisia vaikutteita Jacques Offenbachin säveltämästä baletista Gaite Parisienne – musiikissa käy iloinen vilske. Sitä vastoin taitteessa Alsace–Lorraine on melankolisen hauras häivä. Vasket laulavat jylhästi ja vähitellen esiin kantautuu etäisiä jyrähdyksiä muistutteina maailmansodan melskeestä. Sotilasrummun pärähdellessä askeleet laahaavat musiikin kasvaessa ja ylevöityessä, saavuttaen jonkinlaisen valaistumisen. Finaaliosa Provence soi mosaiikkimaisen irrallisina pätkinä äityen hetkittäin renkutuksen puolelle; mitään mainittavaa lisäarvoa osa ei enää tuo. Kokonaisuutena sarja on kevyt, lyhyt ja helppo. Sävelkuvailu yhdistää useita aikakausia 1700-luvun maalaisromantiikasta 1900-luvun suursotaan (kumpaan, jää nykykuulijan tulkinnan varaan). Teoa on alun perin sävelletty puhallinorkesterille ja sen kuulee – hyvässä ja pahassa. Jyväskyläläiset soittivat kuitenkin mallikkaasti, mikä teki sarjasta viihdyttävän, kun se olisi voinut olla ärsyttäväkin.

Illan solistina Jan-Erik Gustafsson tulkitsi Eric Tanquyn toisen sellokonserton. Soolosello käynnistää neliosaisen konserton hienovaraisesti tunnustellen ja johdatellen. Orkesterin myötä mukaan astuu sarjalliselle musiikille tunnusomainen outouden henki, josta voi löytää niin syvän mielenrauhan kuin synkän ahdistuksenkin. Puhdasoppisen sarjallisuuden muottiin Tanquyn teos ei asetu. Temaattisista aineksista hetkittäin miltei saa otteen, mutta toisaalta musiikkiin voi vain jäädä kellumaan, kunnes jyrinä ja pauke alkaa. Musiikissa myrsky voi nousta äkkiarvaamatta – tai sitten ei. Tyylin viehätys on juuri sen ennustamattomuudessa. Ensimmäisessä osassa soolosello on selvä johtaja, jota orkesteri kaikuina seuraa.

Sen sijaan toisessa osassa ärhäkämpi ja painokkaampi rooli on orkesterilla sellon jäsennellessä ja tulkitessa omia vaikutelmiaan. Soolo-osuuden voi kuvitella muokkaavan kokemiaan voimakkaita ulkoisia ärsykkeitä mielekkäiksi reaktioiksi: Orkesterin rytinän keskellä sello hallitsee itsensä, kunnes väsyy ja vetäytyy omiin oloihinsa – orkesteri etääntyy hiljaiseksi taustakohinaksi. Sitten sello palaa takaisin orkesterikaaokseen jämäkkänä johtajana, joka kohtaa muutosvastarintaa, mutta jatkaa neuvotteluja. Tyhjentävää loppuratkaisua ei kuitenkaan kuulla.

Kolmas osa säteilee lämmintä, ajatonta valoa ja olevaisen mysteeriä. Musiikki maalailee horisonttia syvällisenä, paikoin tummasävyisenäkin olematta kuitenkaan pelottavaa. Sen olemus on kaunis abstraktilla tavalla, jossa konkreettista tarttumapintaa ei juurikaan ole. Tietyssä vähäeleisyydessään taite on ehkä konserton hienoin. Neljäs osa onkin hengeltään jotain aivan muuta: Orkesterissa käy epämääräinen kuhina, jota soolosello saapuu jäsentelemään nykien tai suorastaan agitoiden. Tunnelma on levoton ja puskee eteenpäin, joskin kompuroiden. Finaali kuulostaa rumalta, mutta se lienee sen luonne – toteutusta ei käy moittiminen. Gustafsson kaivoi sellostaan rouhean juurevan soinnin, jonka moni-ilmeisyys kantoi läpi vivahteikkaan konserton.

Mitä sanoa Beethovenin 5. sinfoniasta, jossa kohtalo kolkuttaa ovea? Ainakin sen verran, ettei saksalaissyntyistä Beethovenia voi parhaalla tahdollakaan ranskalaisena pitää, vaikka Napoleon musiikkikaupunki Wieniä valloittikin sinfonian sävellysaikaan – konsertin teema ”ranskalaisia kohtaloita” alkoi siis väliajan jälkeen ontua. Sinfonia sen sijaan jyrähti ilmoille juuri niin autenttisen mehukkaana kuin toivoa saattaa. Alun fermaatit saivat soida juuri sopivan kauan; liian lyhyt aikaa pilaa tunnelman kiireisyydellään, liian pitkä taas menee camp-estetiikan puolelle, joskin rajat ovat häilyviä. Nyt saatiin kuitenkin hekumoida nautinnollisen tulisieluisilla jännitteillä sielukkaasti perinteitä kunnioittaen.

Toinen osa soi pehmeän täyteläisenä ja eleganttina pysyen huippukohdissaankin maltillisen hillittynä. Kevyiden liikkeiden pinnan alla kuitenkin kytee muutakin kuin tyhjää ilmaa. Kolmannessa taitteessa pääteemalla leikitellään: Siitä rakentuu vakava ja ylevä, keinuvan painokas marssi, joka välillä käy kevyessä tanssillisuudessa, kunnes nämä kaksi kerrostuvat toisiinsa. Kumeat rummut johdattavat uhkaavasti kohti muutosta, joka räjähtää kuuluviin finaalina. Suuren juhlan tuntua on ilmassa, kun viimeiset taistelut pää- ja sivuteeman välillä käydään. Pääteeman voitto on väistämätön, ja sitä tuuletetaan sen mukaisesti.

Kaiken kaikkiaan pienhkön keskisuomalaisorkesterin vierailu oli positiivinen yllätys, vaikkei ranskalaisteema ehkä ihan loppuun asti kantanutkaan. Raikas ja täyteläinen sointi viehätti ja kuultavana oli monenlaisia musiikillisia aineksia. Kokemus ei jättänyt kylmäksi ja orkesterin seuraavaa saapumista odottaa innolla.