Soitinrakkautta

Muusikolle oma soitin on tärkeä esine. Usein se on jopa enemmän kuin esine – tuttu instrumentti on rakas ystävä, jonka kanssa on koettu yhteisiä ylä- ja alamäkiä ja johon liittyy moninaisia muistoja. Joiltakin soittimia löytyy pienen orkesterin tarpeisiin, mutta silti jokaiseen yksittäiseen instrumenttiin sisältyy oma tarinansa. Kaikissa on erilainen tuntuma ja sointi.

Yksi osa juttua on se, miten omaan soittimeen on noin yleisellä tasolla päätynyt eli onko valintaa tehty esimerkiksi klarinetin ja ksylofonin tai käyrätorven ja kanteleen välillä. Toinen tekijä on, miten oma nimenomainen soitinyksilö, josta sormet hapuilevat otetta, on haltijansa kohdannut. Sattuma, tarkka harkinta ja ajoitus vaikuttavat kukin osaltaan. Joskus täytyy ottaa minkä saa ja tottua siihen, joskus taas pääsee valitsemaan antaumuksella. Viimeksi mainittu tilanne on soittajan märkä päiväuni – kokeilla, verrata, valita ja kantaa uusi ylpeydenaihe kohti tulevia seikkailuja. Sen oikean tietää löytäneensä, kun vielä vuosien jälkeen sen nostaa kotelosta nähtäville hellävaraisella ylpeydellä, katsoen kuin esikoislasta. Pianistit ja muiden huonekalujen kokoisten soitinten harrastajat tulkitkoon muuten soittimen nostelut ynnä muut vastaavat ilmaukset vertauskuvallisina.

Jonkun muun soitinta voi olla mukava kokeilla, mutta mihinpä sitä verrataan ellei omaan – oli se sitten parempi, huonompi tai vain erilainen. Vakka kantensa valitsee. Joskus sellisti voi kadehtia huilistia tarpoessaan soitinkotelo selässään viiden sentin loskassa, mutta vakavasti ottaen suuri soitin on soittajalleen rakas ja sitä kannetaan sitkeästi, vaikka pienempiäkin on keksitty. Jos ilo voittaa hankaluuden, kaikki on hyvin.

Ei omaan soittimeenkaan toki tarvitse suhtautua personoiden sitä filosofisen tunteikkaasti. Silti jokaisella muusikolla on jonkinlainen suhde omaansa; sitä voidaan kehua tai vähätellä, mutta yksi piirre tekee siitä erityisen – minun. Oli soitin sitten käsintehty arvoviulu tai tukkoinen vanha tuuba, sillä on soittajalleen merkitystä, koska ilman instrumenttiaan – vaikka kuinka kolhuista, monien soittokuntien ja vuosikymmenien jo lähes puhki kuluttamaa torvea – soittaja ei enää olisi aktiivinen soittaja. Tarttui instumenttiin sitten monta kertaa päivässä tai pari kertaa vuodessa, soitannollinen lopputulos on aina ennalta-arvaamaton. On hyviä päiviä ja huonoja; joskus muutoin huono päivä voi musiikin kannalta olla hyvä. Toisaalta aina ei voi voittaa. Sitkeällä harjoittelulla tosin voiton todennäköisyys lisääntyy. Voiton määritelmää sopii myös kunkin tykönään pohtia. Musiikki itsessään on lahja. Kirjailija Kurt Vonnegut on sanonut: ”Minkä hyvänsä taiteenlajin harjoittaminen, hyvin tai huonosti, on keino kasvattaa omaa sielua. Tee se niin hyvin kuin ikinä osaat. Saat valtavan palkkion. Olet luonut jotain.”

Antoisaa uutta vuotta kaikille musiikinystäville. Huolehtikaa soittaja- ja soitinystävistänne.