Kyynikkomaisterin valitus I

Kun menee yliopistoon, sitä kuvittelee saavansa eväät johonkin hienoon työhön. Sellaiseen, jolla tuntee olevan merkitystä, joka imee mukaansa ja jolla pystyy itsensä elättämään. Opintojen aikana jokainen yksikkö vakuuttaa, että ala työllistää – kuullaan ”tulevien kollegoiden” hehkutusta työstään ja alumnien menestystarinoita. Vaan vähänpä humanistinen suuntaus lopulta valmistaa opiskelijaansa kohtaamaan gradunjälkeistä todellisuutta näinä päivinä.

Lama-Suomessa kokemattomalle humanistisesta tiedekunnasta valmistuneelle maisterille ei ole näkyvissä loisteliasta tulevaisuutta: Muutaman kuukauden työttömyyden jälkeen ideat alkavat olla vähissä, kun avoimia paikkoja ei kerta kaikkiaan ole tai vaatimukset ovat mahdottomia. Kilpailu alalla on kovaa, kokemus ja suhteet ovat valttia. Omatoimisiin työnantajille esitettyihin kyselyihin joko vastataan kohteliaasti, ettei mitään ole valitettavasti juuri nyt tarjolla, tai ei vastata ollenkaan. Sitä päätyy kituuttamaan puolinaista elämää Kelan työmarkkinatuella samalla kun ammattikoulun käyneet ystävät ostavat asuntoja ja matkustavat kaukomaille. Lähipiirissä joko kehotetaan harkitsemaan ”oikean ammatin” hankkimista tai kannustetaan elämään toivossa, että kyllä se oma työpaikka vielä löytyy. Ei paljoa lohduta.

Opiskellessaan kukaan tuskin uskoo olevansa se, joka päätyy kortistoon. Kiitettävien arvosanojen ja 400 opintopisteen jälkeen kuvittelee ansaitsevansa jo paikkansa, mutta pahimmillaan saa itse huomata olevansa ainoa, joka tutkintoa arvostaa. Keskivertohumanisti toivoo siistiä sisätyötä, jossa saa pohtia, analysoida ja toteuttaa itseään. Onko se muka liikaa vaadittu? Kaikesta päätellen on.

TE-toimistosta soitetaan muutaman kuukauden välein ja kysytään, onko töitä jo löytynyt. Kun vastaus on kielteinen, ei ”asiantuntijalla” ole ehdottaa muuta kuin parin viikon valmennuskurssi, jonka aikana lisärahaa maksettaisiin huimat 9 euroa päivässä. Mainitunlaisten kurssien työllistämisvaikutus on tilastollisesti osoitettu olemattomaksi, joten niin kauan kuin sitä ei määrätä pakolliseksi, ei jo matkakulujen takia kannata osallistua, jollei sosiaalinen aspekti innosta. Akateeminen koulutus takaa kyllä sen, että ihminen osaa kirjoittaa oman ansioluettelonsa – kokonaan toinen ongelma on, jos siihen ei ole kirjoitettavaksi sisältöä. Luovan kirjoittamisen mahdollisuudet tyrehtyvät rehellisyyden vaatimukseen.

Jossain vaiheessa korkeakoulutetulle työttömälle voi tulla tarve niellä ylpeytensä; rahanpuute kannustaa ottamaan vastaan pätkätyötä oman alan ulkopuolelta. Silloin päätyy akavalaisena SAK-valtaiseen työyhteisöön, jossa sisätyö on vain puolisiistiä eivätkä taukokeskustelut senkään vertaa. Pyrkimättä millään tavoin halventamaan perusrehellisen oikean työn raatajia on todettava, että kootessaan kahdettasataa pahvilaatikkoa tai nostaessaan kolmattatoista pöytää keruukärryyn pölyisessä varastossa akateemikko ei välttämättä tunne kuuluvansa ympäristöön. Epämukavat, työnantajan omistamat turvakengät jalassa, huomiovärisissä vaatteissa kellokortti kaulassa on turha odottaa vastaavasti varustautuneiden työtoverien kanssa käytävää henkevää keskustelua postmodernista estetiikasta – huomiot keskittyvät lähinnä tasolle ”sumuinen keli” ja ”pahaa kahvia”. Vuoron jälkeen olo on tyhjä. Ruuan jälkeen mielessä on lähinnä uni. Omasta ruumiista on kiusallisen tietoinen, eikä mikään enää motivoi. Siinä alkaa kyseenalaistaa aiemmat saavutuksensa, koska tähän on tultu. 

Miksi käydä läpi korkeakoulu, jos työhön riittää välttävä lukutaito, kohtalainen kestävyyskunto ja 18 vuoden ikä? Jotta olisi jotain henkevää mietittävää, kun tekee sitä liukuhihnatyötä? Kaunis ajatus, mutta turha – mekaanisessa toistossa mieli tyhjentyy tehokkaasti. Jos luova ajatus välähtää yllättäen, sen on jo unohtanut kotiin päästessä; tai vaikkei olisikaan, sitä ei jaksa kehitellä. Onko korkeakoulutuksen resurssit suunnattu oikein, jos valmistuneita odottaa tällainen kohtalo? Mietipä omalle kohdalle.