Uutta alppitorvimusiikkia, perinteistä Mozartia

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 22.1.2015. Okko Kamu, kapellimestari. Carlo Torlontano, alppitorvi. Wagner – Samale – D´Aguila – Mozart.

Konsertti käynnistyi miellyttävästi Kuningas Enzio –alkusoitolla, joka lukeutuu Wagnerin varhaisteoksiin. Teoksesta voi jo aistia esimakua säveltäjän myöhemmästä mahtipontisuudesta, mutta läheskään niin yliampuva sen tyyli ei ole – kuultavissa on pieniä konflikteja, muttei suurta, traagista taistelua elämästä ja kuolemasta. Alkusoiton tunnelma on lämmin, mutta väreilee koko ajan pientä jännitystä. Millainen näytelmä Kuningas Enzio sitten lieneekään, Wagnerin kappaleen lopetus on lempeä: Musiikki hiipuu pehmeästi pois, eli voisi kuvitella kuninkaan kuolleen rauhassa vanhuuteen.

Illan soolosoittimena kuultiin alppitorvea. Valtavalta piipulta näyttävä, vaskipuhaltimiin luettava, mutta puusta tehty useita metrejä pitkä instrumentti soi pehmeän utuisesti kuin käyrätorvea matkiva tuuba. Kaksi pientä kappaletta oli molemmat sävelletty vuonna 2003 ja omistettu solistille. Nicola Hansalik Samalen Walpurgisnacht (suom. vappuyö) antoi käsiohjelman kuvauksen perusteella odottaa hurjaa, scherzo-tyyppistä yöllistä kauhukohtausta, mutta latistui lähinnä lievän pahoinvoinnin sävelmaalailuksi. Musiikki velloi 1900-luvun alun sarjallisuudelta kuulostaen ja alppitorvi ulisi puputtavalla, ohuella soundilla.

Giovanni D´Aguilan säveltämä, Tolkienin Taru sormusten herrasta –fantasiamaailmaan pohjautuva The Great Horn of Helm (suom. Helmin suuri torvi) alkoi hiipivän uhkaavissa tunnelmissa. Alppitorven soundi oli edelliseen kappaleeseen verrattuna tyystin toisenlainen – myyttinen, kantava ja arkaainen. Pitkälinjainen sävelmaalailu yhdessä orkesterin kanssa nostatti mielikuvia väreilevästä maisemasta, tuntemattoman pelosta ja jonkin suuren odotuksesta. Pariin otteeseen tätä tunnelmaa rikkoi väkinäinen, lähinnä koomiseksi jäänyt vuoropuheluyritys solistin ja orkesterin välillä ja Pirates of the Caribbean –elokuvien soundtrackia muistuttava toimintapätkä. Hajanainen kokonaisuus päättyi kuitenkin hienosti: Yksinäinen alppitorvi lauloi elegiansa, joka haipui hiljaa kuulumattomiin. Innokkaiden suosionosoitusten jälkeen saatiin vielä encorena nauttia lempeän pastoraalisesta, kehtolauluhenkisestä musiikista, joka tyyliltään oli ehkä eniten sitä, mitä eksoottiselta soolosoittimelta odottikin.

 Väliajan jälkeen oli ohjelmassa Mozartin 40. sinfonia, jonka ensimmäinen osa (Allegro molto) on jo suorastaan klisee – iskelmäksikin taipunut ja sittemmin myös punk-juurilta ponnistaneen raisiolaisyhtye SIG:in kappaleessaan Jos sä rakastan mua irvailema teema kuulosti erittäin tutulta, vaikka nyt esitettiinkin sinfonian hieman totuttua niukemmin soitinnettu alkuperäisversio. Kyseinen teema toistuu toistumasta päästyään tässä osassa. Toinen osa Andante veivautui käyntiin vaivoin. Mieleen tuli lähinnä laiskanpulskea kävelyretki puistossa runsaan lounaan jälkeen – välillä ajatuksiin livahtaa jotain vakavampaakin, kunnes taas pikkulinnut iloisesti pyrähtelevät ja pupujussit pomppivat hälventäen huolet. Pieni ähky ehkä vaivaa ja rasitusrintakipu jyskyttää ylämäessä, mutta rauhallisempina hetkinä puistonpenkillä meinaa torkahtaa päiväuneen. Kolmas, tanssillinen osa Menuetto toi sinfoniaan kaivattua painokkuutta. Osassa on jämäkkä, rytminen pohja ja Mozartille melko poikkeuksellista vakavuutta, joka tosin hetkittäin kevenee. Finaali puolestaan vaikutti lähinnä stressaantuneelta: Viulut toruvat muita kuin tiukkanutturainen opettajatar vallatonta luokkaansa, joka levottomana ryntäilee sinne tänne.

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että Sinfonia Lahti ja Okko Kamu osaavat Mozartinsa – perinteiset konventiot olivat hienosti hallussa. Jos on yhtään taipuvainen pitämään Mozartin musiikkia kitchinä, tulkinta ei ainakaan tällä kertaa tuonut mainittavampaa raikkautta: Sinfonia oli kaunista, mutta lopulta varsin tyhjänpäiväistä kuultavaa, mikä tosin täytynee laittaa lähinnä klassismin kepeysestetiikan syyksi.