Kuka lahjat ansaitsee?

Soittelin tuossa bassopasuunalla tuttua joululaulua Joulupukki matkaan jo käy. Sehän on mukava, iloinen, lapsenmielinen laulu. Vai onko sittenkään? Kiristys, lahjonta ja uhkailu ovat tunnetusti parhaat kasvatusmetodit, joista joulun aikoihin käytetään useimmiten lahjontaa. Joulupukki matkaan jo käy on kuitenkin nähdäkseni silkkaa kiristystä ja uhkailua – lapset eivät saa itkeä tai meluta, koska joulupukin tiedustelijatontut valvovat merkitsemässä kaiken muistiin. ”Niin joulupukki tietää saa, kuka lahjat ansaitsee.”

Pitääkö lahja ansaita? Nykysuomen sanakirjan määritelmällä lahja on ”vapaaehtoisesti ja vastikkeetta toiselle luovutettava esine, omaisuuserä tms., anti, lahjoitus”. Lahjaa ei siis kuulu ansaita – palkkio ansaitaan, mutta lahjan antamisen tarkoitus on osoittaa ennemmin antajan kuin saajan hyvyyttä. Totuus kyllä on, että ihminen useimmiten odottaa jonkinlaista vastinetta. Jos unohdetaan joulupukki hetkeksi, voidaan päätellä koko laulun olevan vain vanhempien salajuoni, jonka avulla lapsille uskotellaan, että lahja on hyvällä käytöksellä ansaittava palkkio hieman samaan tapaan kuin ehdonalainen vangeille. Siinähän sitä uusi sukupolvi samalla oppii, että lahjan antaminen oikeuttaa saajan vaatimaan hyvitystä.

Myönnettäköön, että suomenkielisen sanoituksen alkuperäinen tarkoitus lienee ollut opastaa lapsia hyviin tapoihin ja onhan se sopu toki paljon mukavampaa kuin itku ja hammastenkiristys. Tämä olisi ehkä aikuistenkin syytä muistaa, kun joulustressi alkaa purkautua kanssaihmisiin tavaratalon tungoksessa, sukulaisiin perheaterioilla tai juuri (yli)innostuneisiin lapsiin. Mitä me aikuiset muutenkaan olemme puhumaan joulun alla meluamisesta? Suomalaiset pikkujoulut ovat tyypillisesti varsin kosteaa mallia eli nautittavana on muutakin kuin riisipuuroa ja kansalaisluottamusta. Liikaa nauttineet sitten möykkäävät matkustajalaivoilla, kaduilla, baarien nurkilla (pahin möly nousee tietysti silloin, kun ei enää päästetä sisään), takseissa, poliisiautoissa, putkassa, päivystyspolilla ja ambulansseissa. Voi tulla itkukin siitä ilosta. Sittenpä on itketty ja meluttu. Vai pitäisikö tulkitakin niin, että nämä itsensätoteuttamistavat on tarkoitettu vain aikuisille samoin kuin terästetty glögi ja että lasten pitää vain odottaa tarpeeksi kauan - aikuisena saa itkeä ja meluta mielin määrin?

Kokonaan toinen juttu kuin hyvästä tahdosta muistuttaminen on tämä lahjan ja ansaitsemisen käsitteiden välinen paradoksi, joka oikeastaan kuvastaa vain ihmisluonteen itsekkyyttä, kun jo lapsilta vaaditaan vastiketta lahjalle. Toisaalta voi miettiä, millä muullakaan tavalla lapselta voi odottaa saavansa mitään… Mutta puhutaanko tässä laulussa pohjimmiltaan lahjoista vai palkoista?

Lapsen kannalta Joulupukki matkaan jo käy on kiristyslaulu. Ironisinta lienee se, että pelko iskostunee parhaiten niihin lapsiin, jotka normaalistikin ovat melko kilteiksi luokiteltavia. Pahimmat riiviöt puolestaan ovat sen verran röyhkeitä, ettei mokomiin pieni kiristys tehoa – kakarat kun tietävät joka tapauksessa, että vanhemmat ne lahjat ostavat ja saavat itse kärsiä, jos odotettu leluvuori jäisikin saamatta. Siitä se vasta itku ja melu nousisikin. Lapsikin tietää, ettei aikuinen sellaista pidemmän päälle kestä. Eihän se reilua ole kenenkään kannalta, mutta mikäpä elämässä olisi?

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole pilata Joulupukki matkaan jo käy –laulua keneltäkään. Pääajatuksena on muistuttaa, että lahjan tarkoitus on olla vastikkeeton, ansaitsematon huomionosoitus lähimmäiselle. Pyyteettömästi annettu lahja kirvoittaa vastaanottajan kiitollisuuden, joka parhaimmillaan voi johtaa aitoon, vapaaehtoiseen vastavuoroisuuteen. Ei saa tehdä joulusta pakollista suorittamista. Jokainen ansaitsee vähän joulurauhaa vuoden päätteeksi, joten pahimmat paineet on syytä purkaa jo ennen aattoa. ”Ja kohta luona kuusen taas juhlaa vietää voi…”