Myyttistä moninaisuutta

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 12.10.2017. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Nicholas Altstaedt, sello. Nielsen – Salonen – Prokofjev.

Dima Slobodenioukin ylikapellimestarikaudella vakiintuneisiin konserttijärjestyksiin on tuotu raikasta vaihtelua. Näin tapahtui myös sateisena lokakuun iltana, kun konsertin alkupuolisko pidettiin täysin orkesterin vastuualueena ja solisti saapui lavalle vasta väliajan jälkeen. Konserttiperinnettä noudattaen ensimmäisenä kuultiin kuitenkin alkusoitto, tällä kertaa Carl Nielsenin kreikkalaiseen auringon henkilöitymän mytologiaan perustuva Helios-alkusoitto.

Helios-alkusoitto lähtee musiikillisesti kumpuamaan jylhästi ja hitaasti ilmentäen hiljaisessa nyanssissakin valtavaa voimaa. Kansallisromanttisen aikakauden estetiikan parhaat puolet nousevat esiin tässä tunteisiin vetoavassa, voimaannuttavassa musiikissa, jonka kantavana elementtinä toimii täyteläinen, saumaton jousisointi, jota jykevät vasket vahvistavat. Käännekohdassa ratkaiseva osa on trumpeteilla: Silloin sointi saavuttaa herooisen tason, eikä jää epäselvyyksiä siitä, että päivä on noussut täyteen loistoonsa. Loppua kohti aurinko alkaa laskea, ja aivan lopuksi päivän viimeiset valonsäteet hiipuvat hämärään – kapellimestari antoi todella maltillisesti viimeisenkin kaiun hävitä ennen kuin laski kätensä. Teoksen huippupaikoissakin orkesterin sointi säilyi hallittun komeana menemättä hetkeksikään liiallisuuksiin. Kaikkineen vaikuttava aloitus illalle.

Myyttisellä linjalla jatkettiin Esa-Pekka Salosen Nyx-sävellyksen myötä. Ennen kuin perehdyin sanan alkuperään, ajattelin sen yhdistävän termit nyt ja Styx (tuonelan virta) – siihen väliinhän sijoittuu elämä. Todellisuudessa Nyx on antiikin taruston yön jumalatar, unen ja kuoleman jumalten äiti. Teoksen soitinnus on massiivinen – pitkä lyömäsoitinarsenaali, 5 käyrätorvea, harppu, celesta… Itse musiikin tyyli on moderni. Sointikudoksessa erottuu omaleimainen toiseuden, eksoottisuuden, vieraantumisen ja arvaamattomuuden tuntu. Toisaalta musiikissa häivähtää aavistus Bela Bartokin tuotannosta. Siinä missä Helios-alkusoitossa orkesteri pidätteli kaasujalkaansa hienosti, Nyx tarjosi mahdollisuuden painaa tallan pohjaan: Osa soinnista on tarkoituksellisesti suorastaan rumaa, ja esimerkiksi vasket repivät fortissimo-äänensä rikki tavalla, jonka vasta 1900-luvun musiikki ensimmäistä kertaa salli. Teosta kuunnellessa tulee ajatelleeksi evoluutiota: Osa moninaisista lajeista, musiikin kohdalla siis temaattisista aineksista, kehittyy, osa katoaa, toiset pysyvät vuosimiljoonia samanlaisina ”elävinä fossiileina”. Sattumalla on sijansa tapahtumissa ja suuret mullistukset jättävät jälkensä. Nyxin loppupuolella käy sellainen ryminä, että ajautuminen tuhoon tuntuu väistämättömältä. Tämä ei kuitenkaan ole loppu, vaan musiikki rauhoittuu ja sointukudos harvenee. Kaiken musiikissa koetun jälkeen varsinainen loppu kuulostaa suorastaan typerältä – iloisesti helähtävä aihe on kuin älylaitteen merkkiääni. Päällimmäiseksi mietteeksi jäi hämmentynyt höh!.

Väliajan jälkeen orkesteri ja illan solisti, sellisti Nicholas Altstaedt, tulkitsivat yhdessä Sergei Prokofjevin Sinfonia concertanten sellolle ja orkesterille. Prokofjevin musiikista on sanottava, että se väsyttää helposti lähtökohdiltaan stressaantuneen kuulijan – teemat ja tunnetilat vaihtavat suuntaansa äkillisin kääntein, herkkiä rauhan hetkiäkin painostaa ahdistus vääjäämättömästä, mutta muutoin ennakoimattomasta muutoksesta, ja neoklassisen estetiikan räikeys puskee päälle ironiallaan. Sinfonia concertante on musiikkia luonteeltaan ekstrovertille multitaskaajalle, joka hyppää sujuvasti tilanteesta toiseen ja kaipaa jatkuvaa vaihtelua.

Ensimmäinen osa alkaa ärhäkän nykivällä orkesteriteemalla, jota soolosello kuitenkin rauhoittelee itse tosin hieman ironiselta tai rooliinsa väsähtäneeltä vaikuttaen. Pian musiikin sarkasmi paljastuu peittelemättömänä, kunnes yllättäen kuullaan yltiöromanttinen orkesteriosuus. Musiikin tunnelman määrittely hetkestä toiseen on työlästä jatkuvan ailahtelun takia – lämminhenkisissä pätkissä ei koskaan voi olla varma, onko kyse ironiasta vai ei.

Toisen osan vipeltävä sellosoolo vaatii lähes Paganinin virtuositeettia, mutta Altstaedt selvitti tämän vaikeuksitta. Kaikkineen teknisesti erittäin taitavan solistin suoritus ei kuitenkaan missään vaiheessa teosta täysin onnistunut sytyttämään allekirjoittanutta, vaikka hetkittäin tulkinnassa käväisi jopa Rostropovichin tulkinnan henki. Ulkomusiikillisena tekijänä hieman häiritsi Altstaedtin toistuva tapa sukia hiuskuontaloaan otsaltaan vapaahetkinään. Kun räväkkä ”konsertillinen sinfonia” tai mielestäni kyllä pikemminkin ”sinfoninen konsertto” saatiin päätökseensä, yleisö sai vaatia moneen otteeseen encorea solistilta. Lopulta kuultavaksi saatiin jotain mahdollisesti barokkiaikaista, runsaasti korukuvioitua, rauhallisen herkkää ja haurasta. Tämä rauhoitti mieltä uusklassisen rysäyttelyn jälkeen. Altstaedtia olisi mukava kuulla seuraavaksi jonkin romantiikan ajan sellokonserton tulkitsijana – vasta silloin allekirjoittanut aikoo muodostaa miehestä lopullisen mielipiteensä.