Analyysiä Hectorin albumista Kadonneet lapset (1978), osa IV: Varovaista toivoa

Albumin avaa tunnettu raita Tuulisina öinä, jossa unettomuudesta kärsivä kertoja pohtii maailman menoa kävellessään rannalla. Perässä tulee myös kertojan rakastettu, laulun sinä-objekti, jolle tämä laulaa: ”en rakkaudettas kestä maailman lasten ikävää” viitaten myös albumin nimeen. Kappaleelle tunnusomainen jousisäestys ujeltaa öisenä tuulena väristen kiihkeästi, mutta heijastelee samalla inhimillisiä epävarmuuden tunteita. Sähkökitaran soolo puolestaan tuulettaa rohkeasti, ehkä jopa myrskyisästi, ilmoille intohimonsa ja pelkonsa. Kertojan karua kuvaa kotimaansa tilasta ilmentää jo laulun alkupään virke ”narkoosissa nukkuu jo valtakunta herätäkseen narkoosikrapulaan”, mutta todellinen vahvistus saadaan myöhemmin kohdassa: ”On sairas isänmaamme, se potkii sortaa lastaan, sen kanssa leivän jaamme, vaikkei se koskaan niitäkään.” Kertoja siis kokee, että yhteiskunta tai valtio vie kaiken ruokkiakseen omaa riippuvuuttaan (mistä?) antamatta ihmiselle mitään takaisin. Lohdullista kuitenkin on, ettei yksilö anna periksi: ”En luovu taistelusta, en vaikka hylkäisitte.” Ehkä se, että kertojalla on edes yksi läheinen ihminen, riittää antamaan voimaa kohdata raaka todellisuus. Kappale on tavallaan surumielinen kohtaus öisellä rannalla, mutta toisaalta voimaannuttava, eihän kertosäkeistössä suostuta antamaan periksi ja pettämään elämää.

Albumin viimeisen kappaleen myötä palataan Hectorin folk-rock–juurille. Neil Youngin kappaleesta Tell Me Why mukailtu Kerro vaan! jättää vastaanottajalle toivoa paremmasta; pieni, akustisen kitaran säestykseen perustuva, melodisesti helppotajuinen kappale lauletaan lämpimän armolliseen sävyyn. Säkeistöjä ja kertosäkeistöjä on kaksi ja koko kappaleen pituus jää kahteen minuuttiin. Ensimmäisen säkeistön sanoitus sisältää aavistuksen uhkaaviakin elementtejä mustine ratsuineen, mutta ydinajatuksena tuntuu olevan, että ihmissydän löytää harvoin rauhaa omilta peloiltaan. Toisen säkeistön viesti on tulkinnallisesti yksinkertaisempi – siinä oleellinen asia tiivistyy sanoihin ”vierelläs oon hetkisen”. Kertosäkeistössä laulaja rohkaisee kuulijaa: ”Kerro vaan: Mikset pysty itses kanssa sopimaan?” ja jatkaa kysymällä ensimmäisellä kerralla, onko toinen liian vanha saamaan vai nuori luopumaan, toisella kerralla liian nuori saamaan vai vanha luopumaan. Laulun sanoman voi tulkita niin, että päästäkseen sopusointuun maailman kanssa yksilön on ensimmäisenä hyväksyttävä itsensä. Usein tämän huomaamiseen tarvitaan toisen apua.

Albumina Kadonneet lapset on kiistämättä oman aikansa tuote. Ajankuva hahmottuu välähdyksinä sanoituksista: Insinöörin unissa ”Tiilikainen hiihtoa selostaa” ja ”tänään kuoli Elvis”, Postitoimistojutun ensimmäisessä säkeistössä taas ”Hector laulaa radiossa Tuu takaisin” – vuonna 1976 kuollut Pekka Tiilikainen oli Ylen pitkäaikainen, tunnettu urheiluselostaja, aikansa suurimpiin lukeutunut nuorisoidoli Elvis Presley kuoli vuonna 1977, ja Hectorin oma kappale Tuu takaisin julkaistiin Kadonneita lapsia edeltävällä Hotelli Hannikainen –albumilla vuonna 1976. Silti albumiin sisältyy vielä runsaasti ajankohtaisuutta, koska ihanneyhteiskuntaa ei ole saavutettu lähes 40 vuodessakaan. Työttömyys, vieraantuminen, masennus, kodittomuus, turhautuminen, sairaus ja epäoikeudenmukaisuus ovat harmillista kyllä tätä päivää.

Millainen albumikokonaisuus! Rikkinäinen yhteiskunta, joka tuottaa särkyneitä yksilöitä: Väsyneet ja vieraantuneet tuskailevat yksin ongelmiensa kanssa, toisten vastoinkäymisille nauretaan ja niistä pyritään hyötymään, työttömällä ei ole mitään, nainen on toisen luokan kansalainen ja koditon veteraani paleltuu hankeen. Kadonneet lapset käsittelee modernin yhteiskunnan kipukohtia erilaisista näkökulmista melko raadollisinkin sanankääntein, mutta jokaisesta albumin kappaleesta voi löytää myös inhimillistä lämpöä; musiikilla pehmennetään julmia sanoja ja vastaavasti toiset sanat antavat lohtua ja toivoa siitä, että joku vielä kuuntelee ja rakastaa. Postmodernille ominainen teknologian korostuminen tekee Hectorin 1980-luvun alun albumien (Eurooppa [1981], Hyvää yötä, Bambi [1982]) soundeista huomattavasti Kadonneita lapsia kylmempiä – ne tarjoavat vähemmän inhimillistä tarttumapintaa, jolloin vieraannuttamisefekti tehostuu. Kadonneet lapset ehkä pyrkiikin herättämään kuulijan sympatiat tarinoiden henkilöhahmoja kohtaan ja kiinnittämään huomiota sosiaalisen ympäristön ongelmiin. Mahdollisuuksia muutokseen on niin kauan kuin edes joku jaksaa taistella.

Hectorin laajaan tuotantoon on kautta linjan sisältynyt myös leppoisia, lohdullisia ja humoristisia kappaleita, mutta tämän albumin yleisilme on vakava. Syvempi analyysi olisi jo väitöskirjamittainen tuotos, mutta annettakoon jotain vielä salaliittoteoreetikoillekin: Laiva mainitaan ohimennen kolmessa eri kappaleessa – ”tuhat lokkia laivaa veti valjain” (Palellaan yhdessä), ”puisen laivan on nähty uppoavan” (Kissojen yö) ja ”yössä harhailee sydänlaivat” (Kerro vaan!). Jätän itse nyt pohtimatta, mikä symboliikka sanoihin mahdollisesti sisältyy (jos mikään). Yksi yhteiskuntakriittisen albumin ydinkysymyksistä kuullaan jo ensimmäisessä kappaleessa, ja näitä sanoja pohtimaan aion jättää lukijan tällä erää: ”Huomiselta toivotko enempää?”