Analyysiä Hectorin albumista Kadonneet lapset (1978), osa III: Surrealistisia painajaisia

Insinöörin unet alkaa räikeällä kitaran ja rummun läpitunkemalla kompilla, jonka päälle aggressiivinen kertoja karjuu tukahdutetulla äänellä – rumuuden estetiikka viittaa varhaiseen punk-rockiin. Minä-kertoja kuvailee ajanviettoaan, johon sisältyy Fortunan (Suomessa 1920-luvulla kehitetty, flipperiä muistuttava puinen pelilauta) pelaamista, itsensä koskettelua ja sen pohtimista, mitä puhutellun naisen puseron alla on. Yhtäkkiä musiikki muuttuu täysin; harvoin kontrasti A- ja B-osien tyylissä on näin voimakas. Kiukkuisen rymistelyn ja huudon korvaa jousisoitinten säestämä, lyyrinen ja lempeän rakastunut laulu, jossa kertoja haikailee Hollywood-tyyppistä rantakohtausta lemmittynsä kanssa. Rautalankakitaran soolo toimii siltana uuteen A-osaan, jossa kertoja raivoaa lyhyesti epäonnistuneesta aamusta: ”Kello kilu säälittä parahtaa. Haavoittaudun partaraudalla. Myöhästymisestä ei sais narahtaa. Virka on jo vaakalaudalla!” Seuraavan B-osan haaveilevassa tunnelmoinnissa konttoriin on sittenkin ehditty ajoissa, eikä töitäkään juuri ole tehtävänä, mutta idolin kuolema hämmentää: ”Mieleni on jotenkin tunnoton. Tänään kuoli Elvis.” Viimeisessä A-taitteessa tiivistyy jollain tavoin koko albumin sanoma pienen ihmisen kokemasta vieraantumisesta – ”sieluni ei viihdy tässä lihassa, se pelkää mennyttä ja tulevaa”. A- ja B-osien tunneilmaisun vastakohtaisuus luo ajatuksen kertojan mielen hajoamisesta, oli kyse sitten kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, skitsofreniasta tai jostain muusta. Kertoja tunnustautuu insinööriksi, joten laulun nimi selittyy. Kiinnostava on raja kertojan todellisuuden ja unelmoinnin välillä; ensimmäinen B-osa vaikuttaa selvästi kuvitelmalta tai kaukaiselta muistolta, mutta toisen kohdalla ei voi olla varma, unelmoiko mies vain ajoissa töihin ehtimisestä vai onko myöhästymisen välttäminen oikeasti unenomaisen huojentava kokemus. Laulusta kuvastuu joka tapauksessa kertojan tyytymättömyys elämäänsä.

Kappaleessa Palellaan yhdessä huomion kiinnittää omaleimainen, sähkökitarapainotteinen riffi, jossa nousevaa kulkua seuraa saman tien vastaava lasku – taivasta tavoitellessa syöksytään helvettiin (anabasis ja katabasis). Soundi on raskas ja uhkaava, leppeitä laineita ei aaltoilusta tule ajatelleeksi. Rakenteeltaan kappale noudattaa perinteistä AB-kaavaa. Muodon yksinkertaisuudelle vastakohtainen on sanoituksen sisältö surrealistisessa, postmodernissa katkelmallisuudessaan. Kertosäkeistössä toistetaan laulun nimen mukaisesti: ”Oo beibi, beibi, beibi, me vaikka palellaan, oo beibi, beibi sentään yhdessä palellaan”. Säkeistöistä taas kuvastuu kylmä, julma, absurdi todellisuus, jossa esimerkiksi väkijoukko röhkii (nauraa?), kun kertojan puhuteltava kompastuu liekehtivään mieheen. Kukaan muu kuin kertoja ei siis välitä mistään, toisten onnettomuudesta koetaan vahingoniloa. Pientä ihmistä ei auta ympäröivä massa eikä ylempi valta, koska kertoja toteaa yhden säkeistön päätteeksi ”ja tv-uutisissa joku jumala sylki vasten silmiäin”. Kaikki on irvokasta karnevaalia, kun soittokunta säestää työttömyyskortistoon liukuvaa jonoa; myös laulajan äänenkäyttö tukee karnevalismin tematiikkaa liioittelevine, hinkuvine venytyksineen. Laulun lohdullisena puolena voi pitää sitä, että kertojalla ja puhuteltavalla on sentään toisensa, joten he ehkä pystyvät hieman lämmittämään toisiaan, vaikka palelevatkin. Kertoja säilyttää inhimillisyytensä loppuun asti – laulun viimeinen säe kuuluu ”paljain käsin sisukseni tutkin, siellä sydän vielä isännöi”.

Käenpoika (Laulu fasismista) alkaa äänimaalailulla – sataa, ukkostaa, kulkukissa rääkyy. Laulu nousee hiljalleen sateen päälle ja muuttuu pääasiaksi. Kertosäkeistöttömän, erittäin läpilauletun eli niukasti väisoittoja sisältävän kappaleen käenpoika on mies, joka tavoittelee häikäilemättä omaa etuaan; käki tunnetaan lintumaailman loiseläjänä, joka munii toisten lintujen pesiin, ja kasvaessaan käenpoikanen tyrkkii muut poikaset pesästä saadakseen itse kaiken tilan ja ruuan. Laulun lapsista kasvaa näitä ”käenpoikia”, vallanhimoisia sotilaita ja kuninkaita, jotka oikeuttavat toisten sortamisen jumaluususkolla. Vaikka ”on kuollut peto suuri bunkkeriinsa” eli Adolf Hitlerin tavoittelema Kolmas valtakunta romahti, pahuus ei ole kadonnut, vaan sen alkuperää on yhä jäljitettävä jokaisesta ihmisestä: ”Se täytyy meistä polttaa, ennen kuin paiseet parantaa. Ja silloin aamu koittaa, voimme taas rakastaa.” Sanoihin sisältyy ainakin yksi selvä viite maailmankirjallisuuteen, mutta tarkemmin en kykene sitä nyt palauttamaan mieleeni. Kappale päättyy äänimaisemaan kuten alkaakin, mutta nyt pianon helähdykset kimaltavat aamuaurinkona kasteessa ja ääniraidalla pikkulinnut visertävät. Päätös jättää ilmoille toivon paremmasta huomisesta, mutta ajatuksen voi kyseenalaistaa utopiana, jos kerran lapset syntyvät jo lähtökohtaisesti vallanhimoisina; ihmisluonto on raadollinen ja käki on käki kuoriutumisensa hetkestä lähtien. Myös kertojan äänensävystä voi aistia loppua kohti kehittyvän aavistuksen ironista skeptisyyttä omia sanoja kohtaan.

Kissojen yö on Hectorin versio Al Stewartin kappaleesta Year of the Cat (”kissan vuosi”), joka julkaistiin vuonna 1976. Nimensä alkuperäiskappale sai vietnamilaisesta horoskoopista, jonka merkeistä yksi on kissa; merkki vastaa kiinalaisen horoskoopin jänistä. Jonomuotoa noudattavan alkuperäiskappaleen sanoitus on yksiselitteisempi kuin Hectorin lukuisista tuokiokuvista ja henkilöistä koostuva adaptaatio. Vaikka suomennoksen nimi viittaa yöhön, laulussa puhutaan aamusta niin alussa kuin lopussakin: Avaus kuuluu ”oli aamu jonkun Suomi-filmin, joka kulisseilta näyttää vaan” ja loppumetreillä sanotaan ”pian aamu on ja hän on jälleen kädet ristissä niin peloissaan”. Monitulkintaisista lyriikoista voi tulkita kritiikkiä kulttuurin pinnallisuutta ja ihmisten esineellistämistä kohtaan – yksilön tuska on halpaa ja vanhus tavoittelee menetettyä nuoruutta pukeutumisella, mutta lopulta jäljelle jää vain ristiriitoja ja särkyneitä illuusioita. Lopussa otetaan vielä kantaa ilmastokysymykseen ja saastumiseen paljolti samoin retorisin keinoin kuin Juice Leskisen vuonna 1981 julkaistussa kappaleessa Myrkytyksen oireet: ”Mutta myrkyt liikkuu, kun tuuli käy. Kohta alkaa täälläkin pakastaa. Voit mennä pois tai vielä hetken nukkua tai rakastaa yli kissojen yön.” 1960-luvulta lähtien teollisuuden päästöjen aiheuttamat happosateet herättivät huolta ympäristöstä, mutta tämän päivän suurimpana ongelmana Euroopassa pidetään ilmaston lämpenemiseen johtavia hiilidioksidipäästöjä. Kissojen yötä analysoidessa huomiota voi kiinnittää myös persoonapronomineihin: Minä, sinä, hän ja he, muttei koskaan me tai te, ikään kuin yksikössä jokainen jäisi aina yksin ja monikossa olisi vain kaukaisia ulkopuolisia, heitä, kasvoton massa, johon ei löydy mitään kosketuspintaa. Epävarmaa on sekin, pysyvätkö kertojaminä ja puhuteltu sinä koko ajan samoina. Kissa on petoeläin ja yksineläjä, joka metsästämisen lisäksi keskittyy lähinnä nukkumaan lämpimässä, suojaisassa paikassa, joten laulun symboliikan tulkitseminen niin, että ihminen on kissa, antaa yhteiskunnasta melko raa´an kuvan. Yö puolestaan symboloi totunnaisesti pimeyttä ja uhkaa.

Ihminen näyttäytyy edellämainituissa kappaleissa petona, jonka kaoottinen mieli voi luoda mitä erilaisimpia hirveyksiä niin itselleen kuin muillekin. Lauluissa kolmannessa persoonassa kuvatut ihmiset näyttäytyvät välinpitämättöminä ja jopa eläimellisinä nihilisteinä groteskeissa tuokiokuvissa. Yhteisöllisyys ei merkitse enää mitään koventuneiden arvojen ja kyynisen individualismin aikana. Ehyet kulttuuriset kertomukset ovat sirpaloituneet hajanaisiksi katkelmiksi, joista on vaikea koota mitään järkeenkäypää; jokainen ottaa mitä tahtoo ja käyttää hyväkseen. Laulut noudattavat pelkistettyjä muotorakenteita, mutta sanoitukset jättävät runsaasti tulkinnanvaraa. Muodon yksinkertaisuus sopii moderniin estetiikkaan, jolle ominaista on teollinen sarjatuontanto, joten musiikissa tämän voi tulkita kritiikkinä ihmisten tasapäistämiselle; suomalaisen yhteiskunnan modernisoitumisen kipukohdat alkoivat korostua juuri albumin julkaisuaikaan. Ilmoille jää esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: Jos yksilö ei kykene rakentamaan edes ehjää identiteettiä itselleen, miten yhteiskunta voisi olla yhtenäinen kokonaisuus? Toisaalta jos yhteisöä ja kulttuurista jatkuvuutta ei ole, mistä yksilön identiteettiprosessille löytyy perustaa? Jotta albumin synkemmät sävyt eivät jäisi päällimmäisinä mieleen, käsittelen sarjan viimeisessä osassa niitä kahta laulua, joista välittyy kuulijalle eniten toivoa ja inhimillistä myötätuntoa. Nämä kappaleet toimivat albumin kehyksinä – avausraitana kuultava Tuulisina öinä ja loppurauhoitelmana Kerro vaan!