Ylitettyjä rajoja

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 11.2.2016. Eva Ollikainen, kapellimestari. Jukka Harju, käyrätorvi. Strauss – Räihälä – Tsaikovski.

Konsertin alkusoittona kuultiin Richard Straussin sinfoninen runo Don Juan. Massiivinen orkestraatio ja soundi maalailevat kuvaa machosta hamesankarista, joka rehvakkaasti kiitää kukasta kukkaan. Teoksessa kuullaan monenlaisia tapahtumakäänteitä – on romanttisen herkkätunteisia taitteita ja rehvakasta räiskintää. Noin puolivälissä kappaletta ilmoille kajahtaa käyrätorvisektion soolo, joka nyt toteutui erittäin kaunissointisena, ja jonka teema jää viehättävästi kiertämään orkesteria. Straussin omintakeinen tyyli kuuluu Don Juanissa selvästi. Hetkittäin musiikin yliampuvuus on jo hieman naurettavaa eli menee camp-estetiikan puolelle; myös neoklassismitulkintaa voi pohtia. Liioittelu on oma taiteenlajinsa, mutta joskus liika vain on liikaa. Silti mauttomuuden rajan aavistuksenomainen ylittäminen on toisinaan hyvinkin tyydyttävää ja juuri se Straussissa puree.

Osmo Tapio Räihälän käyrätorvikonserton kantaesityksen tulkitsi sen tilaaja Jukka Harju. Kolmiosaisen konserton kaksi ensimmäistä osaa sulautuvat yhteen niin tehokkaasti, että taiteraja jäi ensikuulemalta hämärän peittoon; toisen ja kolmannen osan rajapyykkinä toimii soolokadenssi. Konsertto alkaa orkesterin levottomalla kihinällä, jonka alla hyrräävä vellova aaltoliike glissandoineen aiheuttaa lievän pahoinvoinnin tunteen. Ensimmäinen osa ei ole erityisen solistinen, vaan käyrätorvi maastoutuu musiikilliseen kudokseen. Toiseen osaan tultaessa voi havaita vaivihkaista evoluutiota – soolo-osuus hahmottuu selvemmin ja nostattaa orkesterissa vastarintaa, joka hakeutuu tasapainoon, mutta jotain jää kytemään pinnan alle vaivoin pidäteltynä.

Pian saavutaankin kadenssiin, joka on ehkä konserton omintakeisinta ja kiinnostavinta antia. Harju esitteli mukaansatempaavasti soittimensa mahdollisuuksia dialektisessa, hieman jopa jakomielisessä soolotaitteessa, jossa käyrätorvelle ominaisen lyyrisen laulun lisäksi kuullaan ärhäkkää räpätystä, jalan polkemista ja huipennuksena seksikäs, kissapetomainen karjaisu.

Finaalitaitteessa orkesteri tuntuu väittelevän suunnasta – massa ei ole yksimielinen. Päämäärä on vasta hakusessa, kunnes lyömäsoittimet ottavat tilanteen hallintaansa ja lähtevät ajamaan muita eteenpäin. Tästä huolimatta musiikillinen sisältö jää pian polkemaan paikalleen saavuttamatta lopulta mitään selvää maalia. Konsertto ei (ehkä kadenssia lukuunottamatta) esittele mitään erityisesti 2010-lukuun viittaavaa. Kokonaisuus on tyyliltään jälkimoderni ja kuten tunnettua, post-ismit eivät tematisoi mitään olennaisesti uutta. Virkistävää näkökulmaa tulkintoihin voi silti löytää erityisesti käyrätorvensoitannolliselta kannalta.

Konsertti huipentui Tsaikovskin kuudenteen sinfoniaan, joka lukeutuu länsimaisen taidemusiikin kaanonin tunnetuimpiin ja rakastetuimpiin teoksiin – eikä syyttä. Sinfoniaa on musiikkitieteilijöiden keskuudessa ehditty tulkita ällistyttävän monista kulmista, mutta kaikkea tuskin on sanottu vieläkään. Lisänimeltään pateettinen sinfonia vastaa kuvaustaan – se on mahtipontinen, sentimentaalinen, vahvatunteinen järkäle. Ensimmäinen osa alkaa tummana, haikeana, raskaana ja syvänä. Pidätykset, joiden varaan osan riipaisevuus rakentuu, toteutuivat Ollikaisen käsissä vakuuttavasti samoin kuin uskomattoman hienot nyanssierot pianissimon ja fortissimon välillä. Osaan sisältyy myös tunnettu surumielinen rakkausteema, johon puiset instrumentit valoivat tällä kertaa erityistä kaihoisaa lämpöä – tähän lohdulliseen tunnelmaan synkän painostavana alkanut osa päättyy.

Toisen osan viisijakoinen rytmi lähti liikkeelle aavistuksen ontuen. Tempoa tuntui olevan hieman liikaa, jolloin musiikin sirous jäi hermostuneisuuden jalkoihin. Avausosan vaikuttavuuteen verrattuna toisen osan tulkinta tuotti pettymyksen. Onneksi kolmannessa osassa alun imu palautui musiikkiin; tyylin keveydestä huolimatta mukana oli kakkostaitetta enemmän sävyjä. Finaalissa palataan karuun todellisuuteen, jossa kaikki on menetetty. Pateettinen painokkuus löytyi jälleen ja musiikista tulvi voimattomuus väistämättömän edessä, ihmisyyden murskaava kipeys – viiltävä ja silti niin nautinnollinen. Jostain tuskan syövereistä nousee toivo, hento valo myrskypilvien välistä. Loppu on armahdus. Viimeisen sävelen haipumista seurasi pitkähkö hiljainen hetki, jonka jälkeen yleisö puhkesi suosionosoituksiin. Tavoite oli saavutettu.