Moni muusikko on perfektionisti. Ammattilaisilta tätä
oikeastaan edellytetäänkin, mutta monia harrastajiakin vaivaa sama ”vika”.
Täydellisyydentavoittelu on osa taiteentekoa, mutta liikojen vaatiminen itseltä
saattaa saada harrastuksen tuntumaan työltä tai ainakin velvollisuudelta.
Harrastajamuusikolle musiikin tulisi olla ennen kaikkea ilo. Kun tavoitteet
ovat kohdillaan, saavutuksista voikin nauttia täysin siemauksin. Tavoitteiden
asettaminen mielekkäälle tasolle on kuitenkin haastava tehtävä. Liian matala
tavoite kyllästyttää, liian korkea stressaa. Hyvältä opettajalta saa apua tähän
dilemmaan, mutta lopulta jokaisen on itse oma suunnitelmansa hyväksyttävä.
Moni taiteilijasielu on tulenpalava itsekriitikko, joka
piiskaa itsensä henkisesti vereslihalle epäonnistumisen jälkeen tai sen pelossa.
Omistautunut harjoittelu tietysti vähentää mokaamisen todennäköisyyttä; onhan
musiikki 90-prosenttisesti kovaa työtä ja vain 10-prosenttisesti luontaista
lahjakkuutta. Silti elävän musiikin kaltaisen inhimillisen toiminnan uhkana on
aina inhimillinen erehdys. Näitähän sattuu. Suurin vaikeus kumpuaa tämän sinänsä
yksinkertaisen totuuden tiedostamisesta tai pikemminkin tiedostamatta
jättämisestä: Itsensä armahtaminen voi olla helpommin sanottu kuin tehty.
Minä tunnustan: En ole kovin kaksinen sellonsoittaja. Tässä
iässä voi jo sanoa, etten tule koskaan olemaankaan. Anatomis-fysiologiset
tekijät vaikuttavat osaltaan – sormien mittasuhteet ovat mitä ovat. Siitä on
turha itseään soimata, vaikka joskus sielua jäytää, kun yrittää venyttää kättä
ja ääni jää kuitenkin matalaksi. Olen kuitenkin tunnustanut myös sen, että saan
tästä huolimatta soittaa selloa. Ei sen pitäisi keltään olla poiskaan.
Rehellisyyden nimissä totean, etten luultavasti koskaan tule esittämään
Dvorakin sellokonserttoa sinfoniaorkesterin solistina, mutta pitäisikö minun?
Ei.
Tuskinpa on muusikkoa, jota ei joskus olisi kirpaissut edes ohimennen
se viiltävä kateus, kun kuuntelee todella taitavaa soittajaa ja tietää, ettei
koskaan tule itse saavuttamaan samaa. Lohdullista lienee, että kaikki ovat
joskus kokeneet saman. Todellisia suuruuksia ei tule montaa vuosisadassa. Sitä
paitsi kateus voi ilmetä puolin ja toisin – yksi kadehtii toisen tekniikkaa,
toinen taas ensimmäisen improvisointikykyä. Ihan kaikkeen ei kukaan kykene.
Taiteellinen tuska ilmenee aidoimmin siinä, kun halu ilmaista jotain on vahva,
mutta taidot eivät riitä sen välittämiseen. Tämä katkeransuloinen kärsimys
toisaalta paljastaa todellisen taiteilijasielun – ei se kyky, vaan se halu. Voi
ihmisen sisäistä ristiriitaa!
Soittaminen on intohimo, mutta harrastamiseen liittyy ylä-
ja alamäkiä, joten toisinaan eteenpäin mennään enemmän velvollisuudentunnon
kuin minkään taiteellisen ambition turvin. Tärkeintä on, että intohimo on
mukana suurimman osan ajasta – jos yli 50 prosenttia harjoittelusta tuntuu
velvoitteelta, kannattaa harkita harrasteenvaihtoa. Taiteellisen tuskan pitäisi
säilyä kirvelevän nautinnollisena muistutuksena ihmisen rajallisuudesta ja
humanismin arvoista, ei muuttua arkiseksi pakkopullaksi. Ajoittainen intohimon
katoaminen on kuitenkin normaalia; jos sinäkin aikana jaksaa treenata, tekninen
pohja on vakaalla perustalla, kun intohimo jälleen herää. Sitä vartenhan sitä
tehdään. Kenraalitaukokin tekee ajoittain hyvää. Pyrkimys jonkin saavuttamiseen
tulisikin nähdä yhtä ylevänä ja kunnioitettavana asiana kuin itse mahdollinen
saavutus.
Elämä on lyhyt, taide pitkä. Musiikkia ei saa pilattua yhdellä epäonnistuneella esityksellä, joten kannattaa ennemmin huolehtia musiikin tekijöistä. Monet muusikot ovat yltäneet
kunnioitettavan kypsään ikään, joten mielekkään tekemisen voi päätellä lisäävän
elinvuosia. Tai jollei vuosia saavutakaan määrällisesti enemmän, aika sentään
tuntuu pidemmältä… tai siis on laadukkaampaa. Vitsi vitsinä. Juice Leskinen
toteaa laulussaan varsin osuvasti: ”Näin ne soittavat pelimannit, vaan työstä
se käy. Kun on alkuun se saatu ammoin ei loppua näy. Se on riemua, se on
tuskaa, eikä tyydytä muu. Kiven altakin vielä kuulla sä voit shubiduu…”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti