Pohjoisen voima

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 5.3. 2015. Okko Kamu, kapellimestari. Tuomas Ylinen, sello. Sibelius – Prokofjev – Sibelius.

Konsertin avasi Sibeliuksen sinfonisten runojen lyhimpään päähän sijoittuva Dryadi. Sävellyksen nimi tarkoittaa kreikkalaisen mytologian puita suojelevaa nymfiä, mikä ei ensimmäisenä olisi tullut mieleen teosta kuunnellessa – nimen merkitystä ei käsiohjelmassakaan vaivauduttu avaamaan. Musiikissa saattoi aistia uhkaavan, syvyyksissä möyrivän pohjavireen, mutta hetkittäin kuultiin yllättävääkin kepeyttä. Kappaleen jälkipuolella mieleen tuli ajatus, että musiikki oli groteskin muodonmuutoksen dance macabreksi (kalmantanssi) läpikäynyt Valse Triste. Viimeisinä hetkinä ilmassa häivähti myös aavistus Tuonelan joutsenesta. Teosta on verrattu Debussyn impressionismiin, mutta se on silti vahvasti Sibeliusta itseään. Säveltäjänsä sinfonisten runojen parhaimmistoon teos ei tosin yllä.

Illan konserttona kuultiin Prokofjevin Sinfonia concertante, jonka soolosoittimena on sello ja joka jäi säveltäjänsä viimeiseksi konsertoksi. Ensimmäinen osa alkoi salaperäisenä väreilynä, kehittyi vähitellen romanssiksi realistisin vivahtein ja hiipui lopulta menetetyn kaipaukseksi. Toinen osa lähti liikkeelle keväisesti kohisten ja putputellen, mutta into lopahti takatalven hämärään, sisätiloissa vietettyyn räntäsadepäivään. Sello kuitenkin keksi itselleen ajankulua ja osoitti virtuositeettinsa. Orkesterin palatessa soolon jälkeen mukaan saattoi huomata pientä auringon pilkahdusta, mutta kevät keikkuen tulevi kuten sanotaan, ja päivä pimeni taas lumipyryksi – voipa halutessaan kuulla nykytulkinnalla lumiauran jyrinänkin. Osan heijastelema mieliala tuntui ailahtelevalta kuin kevättalven säät. Loppukaneettina orkesteri rysäytti lumet katolta tuuban huomionarvoisella avustuksella.

Musiikin tunnetilassa havaitsi tiettyä ärhäkkyyttä myös finaaliosan soolossa, jossa sello tosin onnistui pizzicatoin eli näppäilyin myös rauhoittelemaan omaa kiihtymystään. Orkesterin soittama materiaali kuulosti vaateilta, joita ympäristö soolosellon persoonalle asetti. Nämä vaateet olivat paikoin ristiriidassa keskenään, mutta hetkittäin meno myös tasaantui, lähes hyytyikin. Kaikkinensa pitkä finaalitaite oli varsin stressaavaa kuultavaa – rymistelyä tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Irrallisuudessaan ja hajanaisuudessaan raskas neuvostovallan ajan konsertto kertonee jotain syntyajastaan ja –paikastaan. Äkkiseltään teoksen suhteuttaminen tämän päivän suomalaisen mielenmaisemaan ei välttämättä käy yhdeltä kuulemalta. Pitkin konserttoa vasket kommentoivat sooloa varsin kärkkäästikin, mutta musiikki pysyi kasassa loppuun asti ja soolo-osuuksien tunteen paloa ja teknistä osaamista on pakko ihailla.

Väliajan jälkeen nautittiin illan toinen annos Sibeliusta, tällä kertaa ensimmäisen sinfonian muodossa. Sinfoniasta erottuu paljon saksalais-itävaltalaisen romantiikan vaikutteita, mutta kansallissäveltäjämme tyylille ominainen arkaaisuus kohoaa jo tästä esikoissinfoniasta – mikäli Kullervo-sinfoniaa ei nyt lasketa. Esimerkiksi Karelia-sarjasta tuttuja katkelmia häilähtää esiin hetkittäin jo ensimmäisen osan jousikuvioissa, jotka pyöräyttävät teoksen kunnolla käyntiin kiireettömän, vaivihkaisen syvämietteisen klarinettisoolon perään. Osa sisältää paljon voimaa hiljalleen latautuvissa jännitteissä, jotka purkautuvat milloin Wagnerin, milloin taas Beethovenin (esim. 9. sinfonian scherzo) tapaan. Sinfonian toinen osa puolestaan on hengeltään herkkä, vaatimaton ja sentimentaalinen. Hiipuvat, täyttymystä vaille jäävät sävelkulut tuovat mieleen Tsaikovskin viimeiseksi jääneen 6. sinfonian, joka lisänimellä ”pateettinen” tunnetaan.

Toisen osan herkkyydelle vastapainon toi seuraavan osan tunnistettava, vaativasävyinen tykytys, joka toistuu kiertäen soitinryhmältä toiselle. Pyörteilevän suvantovaiheen jälkeen vauhti kiihtyy uudelleen, pulssi kohoaa ja edessä on uusi, entistä hurjempi koski, jolta karautetaan rysähtäen karille. Henkeä pidättäen tultiin finaaliin, joka henkii lopullisuuden tuntua. Siinä missä Sibeliuksen 2. sinfonian finaalia on pidetty vapahdus ja voitto –finaalina, rajattomana uskona edistyksen mahtiin, ensimmäisen sinfonian finaali heijastelee tuhon enteitä tai jälkimaininkeja. Osan loppupuolella toiveikkuus herää varoen, mutta sinfonian loppu on silti melko synkkä ja painokas. Esikoissinfoniaksi teos on harvinaisen kypsä. Sinfonia Lahti toteutti sen odotusten mukaisesti, jopa ylittävästi, ja sinfonian voikin todeta olleen konsertin parasta antia. Näin sitä kunnioitetaan Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuotta!