Slaavilainen ilta

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 16.11.2017. Carlos Kalmar, kapellimestari. Stefan Jackiw, viulu. Lutoslawski – Prokofjev – Sostakovits.

Sibeliustalolla vietettiin jälleen iltaa slaavilaisissa 1900-luvun tunnelmissa. Konsertin avasi puolalaisen Witold Lutoslawskin jousiorkesterille säveltämä Musique funébre (suom. hautajaismusiikki). Modernistina tunnetun Lutoslawskin teos alkaa vakavana ja hitaasti velloen. Musiikin intensiteetti kasvaa vähitellen, kunnes kuoleman tuottama menetys tuntuu konkretisoituvan  elävien tajuntaan – surua on vaikea hyväksyä, joten soinnin aggressiivisuudesta heijastuu torjuntaa ja vihaa. Yhtäkkiä kudos harvenee jättäen jälkeensä vain kontrabassojen pizzicatoaiheen, johon viulut sittemmin liittyvät; tuntuu olevan kyse enemmän vaivihkaisesta hiippailusta kuin arvokkaasta hautajaismarssista. Sitten tapahtuu taas jonkinasteinen kiivastuminen, joka vaikuttaa hieman siltä kuin suku riitelisi perinnönjaosta. Vaikka teoksen nimi viittaa hautajaisiin ja kuolemaan, musiikki on elävää ja ailahtelevaista. Lopussa kylmän viulusoundin vastapainoksi nousee sellon lämminhenkinen lohdutus. Teos päättyy rauhallisesti hiipuen soolosellon pehmeään värinään – menetys on jollain lailla hyväksytty ja elämä jatkuu kaikesta huolimatta.

Toisena ohjelmanumerona tarjoiltiin Prokofjevin toinen viulukonsertto, jota tulkitsemaan saapui amerikkalaissyntyinen Stefan Jackiw. Konsertto alkaa tunteikkaalla viulusoololla, mutta orkesterin liittyessä mukaan musiikki saa tummempia ja ärhäkämpiä sävyjä, jolloin sooloviuluunkin tulee vauhtia. Avausosan pääteeman hahmottumiseen meni ainakin allekirjoittaneelta pitkä tovi – vikkelästi suuntaansa vaihteleva musiikki vaikuttaa tyyliltään enemmän modernilta kuin uusklassiselta. Lopulta toistuvaksi teemaksi hahmottuu nykivä, räjähdysalttiin oloinen aihe, jonka vastavoimana toimii romanttisen pohdiskeleva sivuteema; jos pääteemaa ajattelee kuohuvana, kirkasvetisenä koskena, sivuteema on sameampaa, paikallaanpysyvämpää vettä. Soiva aines on kaikkineen raikkaan särmikästä ja kieltäytyy asettumasta mihinkään uraan. Taitteen lopetuksessa on jotain pilailevaa – musiikki tuntuu sanovan ”ähäkutti!”. Jo ensimmäisen osan aikana kävi selväksi sekä solistin että orkesterin lahjakkuus. Taito siirtyä äkillisesti yhdestä tyylistä ja tunnetilasta toiseen vakuuttavasti osoittaa laaja-alaista musiikillista ymmärrystä. Tekniikan kanssa ei myöskään tuntunut olevan ongelmia; Jackiw käsitteli soitintaan paganinimaisella ketteryydellä.

Toisessa osassa pitkälinjainen, rakastunut soolo virtaa orkesterin leppeän tikutuksen päällä – tämä syke säilyy kudoksen pohjavirtana lähes kautta linjan. Tunnelma on jollain tavoin keväinen: Musiikkia leimaa perusasenteeltaan optimistinen innostuneisuus, josta huokuu auringon ja maaperän lämpöä. Halutessaan voi myös esimerkiksi puupuhallinten aiheissa kuulla lintujen liverrystä. Osan loppupuolella, kun musiikki tuntuu lähes pakahtuvan onneensa, alkaa mieleen hiipiä pieni epäilys siitä, joko vaikutelma uhkaa mennä hetkittäin kitchin puolelle. Toisaalta ei ole mikään pakko ruveta ylitulkitsemaan – jos haluaa pitää kiinni musiikillisesta onnenhetkestä, sitä ei voi kukaan viedä pois. Sitä vastoin finaaliosa on sävyltään alusta lähtien huomattavasti äkäisempi ja sarkastisempi aivan kuin vinoillen edelliselle taitteelle. Tähän ärhäkkyyteen sisältyy runsaasti energiaa, mutta toisin kuin ensimmäiset kaksi osaa, finaali alkaa pian kiertää samaa rataa ja ammentaa itsensä nopeasti tyhjiin. Yleensä suurissa teoksissa viimeinen taite on vavahduttavin, mutta tässä tapauksessa ei olisi niin väliksi – konserton paras anti on sen ensimmäisissä osissa. Viulusolistin taituruutta ei käy kieltäminen: Yleisö vaati Jackiwilta encorea, joten tämä esitti vielä largon, mutta mistä, jäi nopeasti puhutusta esittelystä allekirjoittaneelta kuulematta – joka tapauksessa teos vaikutti barokkityyliseltä runsaine trilleineen ja korukuvioineen. Valinta oli melko konventionaalinen ja etydimäinen.

Konsertin jälkimmäisellä puoliajalla kuultiin Sostakovitsin kuudes sinfonia, jossa tyypillisesti neliosaisista sinfonioista poiketen on vain kolme osaa. Teos alkaa dramaattista pateettisuutta huokuen, mutta tyyntyy jonkin ajan kuluttua valssinomaiseen keinuntaan, jossa askelta kuitenkin painaa raskas menneisyyden taakka. Vielä tanssillisuuden kadottuakin raskasmielisyys jää ja paisuu kuohahtaen uhkaavaksi varoitukseksi lähestyvästä tuhosta, jota ei kuitenkaan (vielä) tule; musiikki asettuu kihisemään hiljaa ja etsii kadonnutta onneaan haparoivin askelin. Puupuhaltimet, erityisesti fagotti, pääsevät hyvin esiin tässä teoksessa. Fagotin äänessä on jotain ylimaallista ja vaikeasti määriteltävää, yhtä aikaa eteeristä, kaihoisaa ja aavistuksen pelottavaa. Orkesterin hiljaisessa kihinässä kytee jotain pahaenteistä, kunnes celestan kilahdukset tuntuvat kirkastavan soivaa kudosta. Tämä kestoltaan pitkänpuoleinen osa henkii herkkyyttä, jota ei kaikista Sostakovitsin teoksista löydy ainakaan tässä mittakaavassa – tehoa ei haeta tuomiopäivän rytinällä, vaan hienotunteisella vihjailulla.

Toinen taite irtautuu kertaheitolla ensimmäisestä: Nyt kuullaan enemmän sitä äkkiväärää, volyymissaan hetkittäin jo korviin sattuvaa paukuttelua. Musiikki on vaikuttavaa, kun sen makuun pääsee, mutta kun iso orkesteri soittaa täydellä voimalla forte fortissimoa, alkaa takarivissäkin herkempää hirvittää. Finaali puolestaan tempaa mukaansa tarttuvalla, mieleenpainuvalla rytmillä. Ikiliikkujamaisessa, nopeassa teemassa yhdessä vahvan orkesterisoinnin kanssa on suuren koneen käynnin ja etenemisen tuntua – se on uhka tai mahdollisuus käyttäjästä ja käyttötavasta riippuen. Kokonaisuutena sinfonia on monipuolinen. Ehdottomasti kaunein osa on ensimmäinen, mutta muistiin painumisen suhteen se kilpailee finaalin kanssa. Kaikkineen Sinfonia Lahti tarjosi jälleen mielenkiintoisen ja antoisan konsertin.