Kyynikkomaisterin valitus III

Kun maisterinpapereiden lunastuksesta on kulunut siinä 3,5 vuotta, eikä palkattua oman alan työtä ole tehnyt päivääkään, on ollut kummasti aikaa miettiä, missä mättää. Yliopistossa kurssivaatimusten noudattaminen oli helppoa, kun valtaosa suoritteista oli itsenäistä lueskelua, analyysiä ja kirjoittamista. Introvertti tutkijaluonne kun on, sitä viihtyy omassa kammiossaan pohdiskelemassa ja työstämässä asioita luennoilla opitun pohjalta. Hieman rasittavammalta kurssimuodolta allekirjoittaneen mielestä tuntuivat seminaarit, joissa piti keskustella ryhmässä ja antaa rakentavaa palautetta toisille. Kaiken kaikkiaan arvosanat omassa pääaineessa kuitenkin ylsivät kiitettävistä jopa erinomaisiin. Voidaan siis todeta, että opiskellessa itseohjautuva, omat aikataulunsa laativa ja niistä neuroottisesti kiinnipitävä introvertti pärjää loistavasti. Kun päämäärä (valmistuminen) oli selvä ja sen tavoittelemiseen tarjolla rauhoitettua aikaa ja tilaa, tulosta syntyi lähes liukuhihnatahtia.

Sitten olisi pitänyt siirtyä työelämään. Ne luonneominaisuudet, jotka opiskellessa olivat etu, kääntyivätkin yllättäen haitaksi: Tämän päivän työelämä haluaa muuttuviin ympäristöihin ekstroverttejä, joustavia, multitaskaavia tiimityöntekijöitä. Minä en ole mitään näistä – haluan tehdä työni yksin, omassa huoneessa ja yksi asia kerrallaan. Opiskeluyksikössäni taitoja mittattiin kirjallisina suorituksina, mutta työnantajat tuntuvat arvostavan enemmän sosiaalisia kykyjä; parhaiten oppiaineesta vaikuttavat työllistyneen ne, jotka pyörivät oppiainejärjestössä ja loivat verkostoja, mutta joiden seminaarityöt olivat aivan levällään vielä annettuna määräpäivänä. Ne opiskelijat, jotka esittivät loppumetreille viimeistellyn kurssityön ajallaan, eivät siis tosielämässä hyödy taidoistaan mitään – tiedän itseni lisäksi toisenkin esimerkin loistavasta kirjoittajasta, joka päätyi koulutusta vastaamattomiin fyysisiin duunarinhommiin. Yliopisto ei kursseillaan opettanut sitä, mitä työelämässä halutaan. Siinä valossa koko 5-vuotinen koulutus tuntuu turhalta, vaikka juhlapuheissa aina väitetään, ettei opiskelu mene koskaan hukkaan. Olisikohan jonkun nyt kuitenkin syytä miettiä tätä opetussuunnitelmien yhteydessä?

Suvaitsevaisuudesta ja monikulttuurisuudesta puhutaan jatkuvasti, mutta missä on neuroottisen introvertin paikka sosiaalisuutta ja moniajoa arvostavassa työkulttuurissa? Vastaus: työttömyyskortistossa. Eräiden meistä kohdalla epätoivotun luonnetyypin lisäksi kokonaisuuden mukana tulee erilaisia fyysisiä rajoitteita. Jos päätyy sairaslomalle, TE-toimiston sijasta ahdistelee Kela. Toiminnan henki molemmissa laitoksissa tuntuu olevan sitä lajia, että työttömyys/sairaus on yksilön oma syy, josta pyritään heti tilaisuuden tullen rankaisemaan – ikään kuin köyhänä ja kipeänä olo ei olisi jo ansaitsematon rangaistus itsessään. Heikkoa on hauska juoksuttaa.

1,5 vuotta takaperin varasin TE-toimistolta ajan ammatinvalinnanohjaukseen. Siellä pirtsakka psykologinainen tuntui vähät välittävän taustastani ja sanomisistani. Kerroin, etten oikein pidä ihmisistä, silti minulle ehdotettiin vanhustyötä. Toinen ehdotus: ”Entäs siivoaminen?” Ei. Sitten kysyttiin, miten suhtaudun eläimiin. Sanoin pitäväni kissoista ja hoitaneeni serkun koiraa, mutta psykologi tarkoitti isoja eläimiä kuten lehmiä ja hevosia. Varsinaista ammatinvalinnanohjausta – pohjalla 400 opintopistettä yliopisto-opintoja, kaksi kandityötä ja yksi gradu, ja silti tarjotaan ainoastaan mahdollisuutta päästä siivoamaan paskaa tavalla tai toisella!

Pari kuukautta myöhemmin hakeuduin edelleen TE-toimiston puolesta kokonaisvaltaiseen työkyvyn arviointiin. Kuulostaa kattavalta, moniammatilliselta selvitykseltä. Etukäteen piti täyttää lomake, jossa kysyttiin mm. syönkö päivässä vähintään yhden lämpimän aterian ja onko minulla ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Kyselyn rivien välistä haiskahti oletus, että kaikki työttömät viettävät päivänsä yksin tv:n ääressä eläen keskioluella ja makkaravoileivillä. Varsinaisen haastattelun suoritti teollisuusalueella vastaanottoaan pitävä työttömien terveydenhoitaja, joka ei tiennyt minusta mitään: Hoitajalla ei ollut käytössä sairauskertomustietojani eikä kai edes pääsyä tietojärjestelmään, ja jouduin mainitulle ihmiselle tulkitsemaan lomakkeesta omaa käsialaani ja itse opettamaan, mikä on Raynaud´n oireyhtymä. Mainitsin, että oikeaan korvaan tuppaa välillä jäämään vettä. ”Mut kuulet sillä kuitenki ihan hyvin?” Koska vastaus oli myöntävä, hoitaja oli sitä mieltä, ettei mitään tarvitse tehdä. ”Kokonaisvaltainen työkyvyn arviointi” tarkoitti siis sitä, että tunnin verran puhuttiin, verenpaine mitattiin ja kaikki esiinnostamani ongelmakohdat sivuutettiin. Todella kokonaisvaltaista. Oli liikaa vaadittu, että korvat olisi putsattu. Vastaanottohuoneessa ei tainnut olla välineistöäkään, ja jos homman olisi halunnut terveyskeskuksessa hoidattaa, olisi joutunut maksamaan yli 40 euron hoitajavuosimaksun jo aiemmin pulitetun samansuuruisen lääkärivuosimaksun lisäksi. Noin 500 euron kuukausittaisesta työmarkkinatuesta neljäkymppiäkin on iso raha; korvat jäivät putsaamatta. Monella tulee varmasti lääkäriin hakeutumistakin viivytettyä, koska rahanmenoa haluaa estää. Sinä aikana vaiva ehtii kätevästi pahentua niin, että sen hoitaminen tulee yhteiskunnalle huomattavasti kalliimmaksi, jos enää edes onnistuu.

Ei voi ihmetellä, että työttömien terveys on työssäkäyvien vastaavaa heikompaa, kun ”työterveyshuolto” on tällä tasolla. Terveyskeskukseen lääkärinajan saaminenhan kestää lähes poikkeuksetta kuukauden. Erikoissairaanhoidon puolellakaan ei turhaa kiirettä pidetä, jos sinne sattuu joskus pääsemään, eikä nyt edes oteta puheeksi niitä poliklinikkamaksuja. Kun ei ole työnantajaa, kukaan ei tunnu välittävän, hoidetaanko vaivat vai ei ja missä aikataulussa – Kelan maksama sairauspäiväraha on sitä paitsi työmarkkinatukea pienempi, joten sen puolesta kai kannattaa ajaa mahdollisimman moni työkyvyttömäksi. Kuinkahan monta väliä, joihin voi pudota, tuli yksin tähän listattua?