Analyysiä Hectorin albumista Kadonneet lapset (1978), osa II: Koruttomia kertomuksia

 Johdanto

Vuonna 1978 ilmestynyt Hectorin seitsemäs pitkäsoittoalbumi Kadonneet lapset heijastelee oman aikansa Suomen yhteiskunnallisia kipukohtia. Kaupungistuminen, yhtenäiskulttuurin sirpaloituminen, kylmä sota ja pahimmillaan kahdeksaan prosenttiin kohonnut työttömyysaste jättivät jälkensä 1970-luvun lopun henkiseen ilmapiiriin. Tätä toivat musiikissaan esiin monet suomirock-genren artistit. Onko Kadonneet lapset –albumilla kosketuspintaa tähän päivään, kun julkaisusta on kulunut lähes 40 vuotta?

Suomen työttömyysaste oli vuoden 2016 joulukuussa  7,9 prosenttia eli työttömänä on maamme työvoimasta yhtä suuri osa kuin vuonna 1978. Julkinen talous on ollut kuralla jo useita vuosia, köyhimpien kansalaisten toimeentulo näyttää päivä päivältä epävarmemmalta ja erityisesti nuorten syrjäytymistä käsitellään mediassa yhtenään. Jyrkimmät kriitikot puhuvat hyvinvointivaltion alasajosta. Omien rajojen ulkopuolisista ilmiöstä huolta herättävät Venäjän presidentti Vladimir Putinin pyrkimykset laajentaa elintilaansa ja USA:n tuoreen päämiehen Donald Trumpin kukkoilu. Muun muassa näitä asioita sopii pohtia hiljattain 50-vuotistaiteilijajuhlaansa viettäneen Hectorin musiikkia kuunnellessa.

Kadonneet lapset sisältää 11 kappaletta, joista viiden melodiat ovat ulkomaista lainatavaraa; kaikki sanoitukset ovat Hectorin käsialaa. Albumin nimikkoraitaa olen analysoinut jo aiemmin tänä vuotta, joten nyt on aika luvatusti keskittyä muihin kappaleisiin. Kronologisen etenemisen sijaan olen päätynyt jakamaan loput 10 kappaletta kolmen eri teeman alle. Myönnän jaon osittain mielivaltaiseksi, mutta koen mielekkäämmäksi jakaa tekstiä pienemmiksi osakokonaisuuksiksi kuin läväyttää kertalukemiseksi kokonaisen pitkäsoittoalbumin analyysin. Tähän nyt julkaisemaani ensimmäiseen teemaan ”Koruttomia kertomuksia” sisällytän neljä laulua. Toisena teemana ”Surrealistisia painajaisia” analysoin myöhemmin niin ikään neljä kappaletta. Loput kaksi raitaa ja yhteenvedon kokoan teemaan ”Varovaista toivoa”.

Koruttomia kertomuksia

Blues-vaikutteisessa, huuliharpun ja kantrikitaran värittämässä, AB-muotoa noudattavassa Postitoimistojutussa mies kulkee halki kaupungin matkallaan postikonttoriin. A-muotoisissa säkeistöissä kerrotaan nykien ja ironisen venytellen matkan vaiheista ja kuinka sen varrella vastaantulija, joulupukki ja ravintolan tarjoilija vuorollaan kysyvät, onko miehellä kaikki okei, mutta vastaus on aina hetken pohdinnan jälkeen ei. B-muotoisissa, melodisimmissa säkeistöissä, joita en vaihtuvan sanallisen sisällön takia halua kutsua kertosäkeistöiksi, vaikka ne ehkä sellaisiksi voisikin mieltää, lauletaan kuinka ”hän on niin väsynyt” ja kyllästynyt milloin puolueohjelmien valheisiin, milloin naapureiden harjoittamaan vaivihkaiseen itsetuhoon. Draaman kaari huipuntuu seuraavasti: ”Hän pääsee postitoimistoon, jota ryöstää joku ryhmä epätoivoinen. Hän kirjeen heittää laatikkoon, ja siinä lukee olen osasyyllinen. Hän huutaa itku kurkussa mä oon okei, mut kaiku toistaa viimeisen tavun ei, ei, ei.” Tähän asti kertoja on näyttäytynyt ulkopuolisena, mutta viimeisessä B-taitteessa kertojasta tulee osallinen tapahtumiin: ”Hän on niin väsynyt. Sitä kirjettä mä mietin, kun mä kotio meen ja toivon presidentin liittävän sen uudenvuodenpuheeseensa.” Kertoessaan päähenkilön väsymyksestä laulaja luopuu sarkastisesta venyttelystä ja laulaa lempeämmin, osaaottavammin, enemmän tosissaan. Laulun tapahtumien ja henkilöiden roolien sekoittumisesta syntyy tehokas vaikutus: Mies, joka ei matkallaan tiedä postitoimiston ryöstöstä, on kirjoittanut kirjeen, jossa myöntää osasyyllisyytensä tapahtumaan. Ulkopuoliseksi luultu kertoja muuttuukin minä-subjektiksi, joka pohtii kirjettä kotimatkallaan. Oliko hän ehkä paikalla ryöstön sattuessa? Voidaan tulkita, että yhteiskunnassa jokainen on tavallaan syyllinen toisten epätoivoisiin tekoihin; jokaisen ohikulkijasta presidenttiin on tehtävä osansa, jotta elämäntilanteiden kärjistymisiltä vältyttäisiin. Laulussa käy ilmi muun muassa, että lasten päivähoito on sekaisin ja eri tahot vain kinastelevat keskenään. Nykymuodossaan yhteiskunta helposti kuluttaa yksilön resurssit loppuun – ei ole ihme, että yksilö on väsynyt. Postitoimistojuttua voi 2000-luvulla kuunnella myös sarkastisena kannanottona Postin(/Itellan/Postin) viime vuosina kohtaamiin vaikeuksiin. Näinköhän kirje löytää vastaanottajansa ennen kuin on liian myöhäistä?

Ei mittään (Työttömän arkiviisu) tarttuu helposti mieleen yksinkertaisessa, kansanlaulumaisessa toisteisuudessaan – melodia onkin kansanmusiikkiperintöä. Akustisen kitaran helinä muistuttaa hetkittäin kannelta. Jonomuotoisen laulun hokema ”ei mittään” kuvastaa työttömän todellisuutta, jossa päivät ja kuukaudet kuluvat vailla sisältöä. Puolueet, valtionhallinto ja muu maailma eivät tee mitään oloja helpottaakseen, eivätkä ratkaisua tarjoa sen koommin alkoholi, lääkkeet kuin itsensä viilteleminen tai peräti tappaminenkaan (”partakoneen terä ei mittään”). Säkeistöjen seuratessa toisiaan laulajan aluksi toteava lallattelu muuttuu vähitellen yhä kiukkuisemmaksi, kunnes lopulta miltei huudetaan: ”mut mehän ei ollakaan mittään!” Laulun kyynisessä yksinkertaisuudessa on todistusvoimaa – mitäpä sosiaalitukien varassa elävällä olisi varaa tehdä ja miten yhteiskunnan korkeimmille paikoille kivunneet voisivat ymmärtää osattomaksi jääneitä. Työttömän asema on eriarvoinen työllistettyyn verrattuna paitsi tulojen myös esimerkiksi terveyspalvelujen suhteen – työterveyshuollon piiriin kuuluva saa hoitonsa helpommin ja nopeammin, vaikka juuri työttömän terveys on suuremmin uhattuna. Silti nykyinen valtionjohto pyrkii pikemminkin heikentämään ihmisarvoisen työllistymisen edellytyksiä ja työttömän selviytymismahdollisuuksia kuin edistävän niitä. Liekö kukaan oikeasti työllistynyt TE-palveluiden ansiosta? Huomattava osa työmarkkinatuen saajista joutuu anomaan myös toimeentulotukea. Pitkäaikaistyöttömäksi putoaminen vähentää edelleen työhön paluun mahdollisuutta. Huono-osaisuudella on myös ikävä taipumus periytyä tuleville sukupolville, eli laulu saattaa olla nykyään ajankohtainen niiden lapsille, joille se oli arkipäivää ilmestymisaikanaan. Vuonna 2015 pelkän peruskoulun päättötodistuksen varaan jääneitä 20–29-vuotiaita oli 17 prosenttia koko ikäluokasta – miltei viidesosa alle 30-vuotiaista on siis vailla edes toisen asteen koulutusta. Fyysisesti raskaiden ja manuaalisten toisteisten työtehtävien siirtyessä roboteille kouluttamattoman ihmisen työllistymismahdollisuuden ovat heikot. Toisaalta korkeakaan koulutus ei näinä päivinä anna takeita työllistymisestä. Mitäpä väliinputoajalle tarjolla? Ei mittään.

Karun herkässä, pianosäesteisessä balladissa yhteiskunnan hylkäämä sotaveteraani, laulun nimen mukainen Tuntematon sotilas, kertoo kohtalostaan. Lapsuuskodistaan liian varhaisessa vaiheessa ulkomaailmaan potkittu poika jää vaille koulutusta ja ammattia. Sodassa menetettyä nuoruutta ja toista kättä ei mikään korvaa – heitteille jätetty, pelokas veteraani kerjää kylmissään markkaa matkalippuun pateettista hipovan jousiorkesterimusiikin myötäillessä elämisen tuskaa. Paljastuu, että mies on koditon: ”Mä en tiedä, minne ensi yönä pääni kallistan, taas kylmä näyttää yöstä tulevan.” Nämä jäävät minämuotoisen kertojan viimeisiksi sanoiksi, ja loppuratkaisu on ulkopuolisen, kaikkitietävän kertojan varassa: ”Pohjantähti vilkkuu ystävyyttään ylle maailman, ja hän nukkuu kinokseen puhtaan sinivalkoiseen. Yhteiskunta maksaa matkan viimeisen. Ne noin pois veivät lapsen vanhenneen.” Kuva on kuin Andersenin sadusta Pieni tulitikkutyttö. 1970-luvulla veteraanien työtä ei arvostettu nykyisellä tavalla, vaan sodan läpikäyneet olivat vasta järjestäytymässä erilaisiksi tukiorganisaatioiksi lähes ainoana apunaan aseveljien tuki. Kaikkia vertaisapu ei kuitenkaan ehtinyt saavuttaa. Tuntemattoman sotilaan tarina on häpeällinen – hyvinvointivaltio ei toteuta tavoitettaan, jos yhteiskunnan ainut vastuu syrjäytymisestä rajoittuu hautajaiskulujen maksamiseen. Tänä päivänä ajatus sotiemme veteraanin paleltumisesta kodittomana hankeen tuntuu epätodelliselta jo siksikin, että veteraanien keski-ikä ylittää tänä vuonna 92 vuotta. Toisaalta tilastojen mukaan Suomessa oli vuoden 2015 lopussa noin 8000 asunnotonta, mutta todellisen luvun uskotaan olevan suurempi. Myös huoltosuhteen heikentymisestä johtuvaa vanhustenhoidon alennustilaa valitetaan mielipidepalstoilla ja iltapäivälehtien otsikoissa yhtenään.

Nainen yksin on kertoo sukupuolten välisestä eriarvoisuudesta. Alice Cooperin kantaesittämän kappaleen alkuperäisversio Only Women Bleed käsittelee perheväkivaltaa. Hectorin suomennoksessakin mies pitää naista valtansa alla pakottaen tämän luopumaan työstään lasten hankinnan takia. Nainen jää kotiin yksin ilman tukea miehen tehdessä mitä haluaa – ”mies juo ja tulee jos on tullakseen”. Nainen ei kykene kuromaan umpeen välimatkaa mieheen, mutta musiikissa tapahtuu nousu ja voimaantuminen jousiorkesterin tahdissa. Lopussa intensiteetti pienenee taas, mutta sanoituksessa tapahtuu läpimurto vapauteen: ”Kun nainen murtuu, mies jäädä saa.” Tietyn rajan ylittyessä nainen siis hylkää miehen tavalla tai toisella. Naisten asema suomalaisessa yhteiskunnassa on toki parantunut vuosikymmenten kuluessa, mutta näin ei suinkaan ole kaikissa kulttuureissa ja yhteiskunnissa. Sitä paitsi nyky-Suomessakaan naisten palkat eivät yllä miesten vastaavien tasolle, perhevapaista suurimman osan käyttävät edelleen naiset ja tästä syystä nuoren naisen palkkaaminen on työnantajalle riski; monilla naisvaltaisilla aloilla työsuhteet jäävät silpuksi, eikä nainen ehkä tule toimeen omalla eläkkeellään sen ajan koittaessa. Vieläkin perheväkivallan uhri on useimmiten nainen. Täydelliseen tasa-arvoon on siis edelleen matkaa.

Neljä kappaletta, neljä siloittelematonta tarinaa huono-osaisista ihmisistä; osittain vielä erittäinkin ajankohtaisia kertomuksia. Ryhmä on niin vahva kuin sen heikoin lenkki, joten onko yhteiskunnalla varaa hylätä yhtään jäsentään tämäntyyppisten traagisten tositarinoiden päähenkilöiksi? Sitä miettiköön kukin tahollaan. Seuraavassa kirjoituksessa joskus lähitulevaisuudessa pohdin siis albumin sanoituksiltaan monimielisempiä lauluja, joissa kuvat ja tunnelmat vaihtuvat postmodernilla kiihkeydellä välittäen yhtä kaikki dystopisia painajaisnäkyjä.