Omassa orkesterissa

Olen viettänyt nyt puolitoista vuotta Lahden Veteraanisoittokunnan bassopasunistina. Kun siirtyy musiikkiopiston Junioripuhaltajista Veteraanisoittokuntaan, voi pohtia, jäikö jokin vaihe väliin, vaan mitäpä tuosta. Sitä paitsi ennen Junioripuhaltajia tuli soitettua opiskeluaikana niin Porin VPK:n soittokunnassa, Porin Nuorisosoittokunnassa kuin Turun yliopiston sinfoniettakokoonpanossakin. Torvisoitolla eli korrektimmin ilmaistuna puhallinmusiikilla on Suomessa kunniakkaat perinteet – vajaa vuosisata sitten lähes joka kylällä ja tehtaalla oli vähintään oma vaskiseitsikko. Nykyään puhallinyhtyeet ovat harvemmassa, mutta uhanalaisesta ilmiöstä ei sentään voi puhua.

Jokainen orkesteri ilmentää sille ominaisia piirteitä, jotka kumpuavat mahdollisesti muun muassa taustaorganisaatiosta (oli se sitten oppilaitos, kyläyhdistys tai muu järjestö), paikallisuudesta, aatteesta sekä soittajien taustoista ja iästä. Opiskelijaorkestereissa vaihtuvuus on tiuhaa, kun taas aikuisten harrastusporukoissa ydinjoukko voi säilyä samana vuosikymmeniä. Perinteikkäiden soittokuntien toimintaan iskostuu usein ajan mittaan sen lajin hiljaista tietoa, joka uudelle tulokkaalle valkenee vähitellen ja joskus kantapään kautta; esimerkiksi silloin, kun kokelaan ensimmäisellä keikalla selviää, että vaikka harjoituspaikalla on nuottitelineet, keikoille pitää ottaa oma mukaan. Kertomatta jättäminen ei ole konkarien ilkeämielisyyttä, vaan automaatioksi tallentunut tapa, josta kukaan ei ole muistanut mainita etukäteen. Lohdullista kyllä tulokasta ei rangaista tietämättömyydestä. Tapakulttuurin omaksuminen ottaa aikansa jo varastosta kaiveltujen nuottimappien järjestelyn suhteen, mutta tämän vaiheen voi mieltää kulttuuriseksi initiaatioriitiksi, jossa yhteisöön hyväksytään uusi jäsen. Kannustavassa ilmapiirissä tulokas kasvaa nopeasti täysivaltaiseksi jäseneksi.

Viime vuonna 40-vuotista taivaltaan juhlistanut Veteraanisoittokunta on Suomen ainut sotaveteraanijärjestöjen alaisuudessa toimiva puhallinorkesteri. Soittokunta viihdyttää musiikillaan niin veteraaneja kuin muitakin halukkaita kuulijoita, eikä soittajan tarvitse olla sotaveteraani. Mainittakoon tosin, että jonkun kerran sain keikalla kuulla yleisön edustajan taholta irvailua aiheella ”sähän se varsinainen veteraani oletkin”. Itse asiassa yhtään veteraania ei enää ole mukana, mutta ihmekös tuo, kun sotiemme veteraanien keski-ikä alkaa olla 92 vuotta. Soittokunnan nimi puoltaa yhä paikkaansa, koska esiintymisistä huomattava osa toteutuu alueen veteraanitilaisuuksissa. Orkesteri on pienehkö, noin 20 soittajan muodostama joukko, jossa jokainen yksittäinen muusikko huomataan ja tunnetaan.

Veteraanisoittokunnan riveistä satunnaisotannalla poimittu muusikko on melko todennäköisesti yli 70-vuotias mies. Ylemmyydentuntoisesta herrakerhosta ei suinkaan ole kysymys, sillä mukana on myös naisia eikä ikärajoja aseteta. Itse päädyin soittokuntaan jättämällä sosiaalisen median puhallinorkesterisivulle ilmoituksen ”nastolalainen bassopasunisti etsii Lahden alueelta mielellään jo aikuisempaa soittoporukkaa” – ja sitähän saa, mitä tilaa. Junioripuhaltajissa olo oli alkanut tuntua vanhalta, kun orkesterin seuraavaksi vanhin soittajakin oli useita vuosia nuorempi kuin allekirjoittaneen auto. Lisäksi tuli paineita hyvän esimerkin näyttämisestä. Veteraanisoittokunnassa poistui se stressi; vastuu oikeasti aikuisen mallista on muilla, eikä sanojaan tarvitse varoa – huumori on (yli)kypsynyt jo sille tasolle, että mahdolliset huonot vaikutteet on omaksuttu aikoja sitten. Ikä ei ole puhallinsoittajien piireissä yleensäkään erityisen oleellinen tekijä. Ainakaan monet vaskipuhaltajat eivät kai koskaan kasva täysin aikuisiksi. Se kuuluu homman luonteeseen.

Oma orkesteri merkitsee puhallinsoittajalle paljon. Mielenkiintoinen ohjelmisto, innostava kapellimestari ja monipuoliset keikkamahdollisuudet ovat toki huomionarvoisia motivaatiotekijöitä, mutta nostaisin kaikkein tärkeimmäksi muuttujaksi yhteishengen: Oma orkesteri on se, jossa saa kokea olevansa tärkeä. Siellä kannustetaan. Siellä kaivataan silloin, kun on poissa. Siellä saa olla oma itsensä myös huonona päivänä. Joskus hyväksyntä on tärkeämpää kuin musiikilliset haasteet. Jälkimmäisiä voi itse tehdä itselleen, mutta joukkoon kuulumiseen tarvitaan se joukko. Aikuisten harrastuspiirissä itsetarkoitus ei liene uralla eteneminen, vaan mielekäs tekeminen mukavassa porukassa.

Lapinlahden lintujen kappaleessa Miksi surisin lauletaan: ”Vaan miksi surisin? Aina kun nään meidän orkesterin, tiedän voi käydä vielä huonommin, kauhean paljon huonommin.” Laulun idea on varsin ironinen, mutta edellämainitun pätkän voi tulkita lempeämminkin – jos muusikolla yleensä on orkesteri, johon kuulua, asiat voisivat olla huomattavasti kehnomminkin. Ainahan on kyse siitä, mihin vertaa. Jos orkesteri tuntuu omalta, ei jää yksin. Ihmisellä on perustava tarve kuulua johonkin ja kokea olevansa tärkeä. Muun muassa siksi Suomi tarvitsee harrastajasoittokuntiaan.