Suuria venäläisiä tunteita

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 20.10.2016. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Jevgeni Sudbin, piano. Stravinski – Tsaikovski – Rimski-Korsakov.

Sibeliustalolla voidaan sanoa vietetyn venäläistä musiikki-iltaa, kun niin kapellimestari, pianosolisti kuin säveltäjätkin olivat kaikki venäläistä alkuperää. Konsertin avasi Igor Stravinskin puhallinkokoonpanolle sävelletty Puhaltimien sinfonioita (tunnettu myös nimellä Sinfonioita puhaltimille). Nimestään huolimatta lyhyehkö teos ei ole niinkään sinfonia kuin eräänlainen fantasia; joka tapauksessa varsin sopiva valinta alkusoitoksi. Musiikin sävy vaikuttaa alkuun melko paljaalta ja raa´alta, mutta puupuhallinten soolokohdassa tunnelma pehmenee ja mukautuu eräänlaiseksi omalaatuiseksi pastoraaliksi. Puu- ja vaskipuhallinten välille kehittyy kuitenkin kiistaa, jossa vaskisoittimet näyttäytyvät kiusaajina kuin teini-ikäisten mopojengin jäsenet. Erimielisyyksien selvittyä musiikin tunnelma on arastelevan vakavamielinen – soinnista kuultaa pohjoinen, slaavilainen arkaaisuus. Aivan surumarssiksi musiikki ei sentään muutu, mutta virsimäistä hartautta voi havaita. Lyhyessä ajassa Puhaltimien sinfonioissa ehditään kuulla monenlaisia tunnelmia. Stravinskin tuotannolle ominainen paikoitellen hakkaavakin rytmisyys on helppo tunnistaa.

Erikoisen, jännittävän alkusoiton jälkeen Jevgeni Sudbin asettui flyygelin ääreen ja ilmoille kajahti klassisen musiikin ikivihreisiin kuuluva Tsaikovskin 1. pianokonsertto. Ensimmäinen osa alkaa orkesterin mahtipontisen briljantilla teemalla, jonka orkesteri sai soimaan herkullisen täyteläisellä soundilla – kun kuulijan kasvoille väkisin kohoaa nautinnollisen tyytyväinen hymy, on paljonkin jo tehty oikein. Pianosooloissa Sudbin onnistui heti alusta lähtien tuomaan esille vahvaa luonnetta, suorastaan ärhäkkää temperamenttisuutta, joka tarjosi pikantin vastapainon orkesterin muhkealle täyteläisyydelle. Rohkea aksentointi korosti solistin yksilöllisyyttä orkesterin massaa vasten.

Toisessa taitteessa, jossa huilulla on tärkeä rooli, musiikki ajautuu rauhallisesta virrasta pyöreilevin kuluin hurjaan kurimukseen. Vauhdikkaassa pianosoolossa kuullaan vikkeliä juoksutuksia, jotka äkillisesti tyyntyvät impressionistiseksi kellunnaksi vain kiihtyäkseen jälleen pyörteeksi, johon orkesteri tempautuu mukaan. Tässä ristiaallokossa tilanteen ottavat haltuun pasuunat, joiden itsevarma julistus palauttaa järjestyksen. Pasuunoiden aihe siirtyy vähemmän voimakkaana käyrätorville, joiden vaikutusvalta ei yllä samalle tasolle, jolloin musiikki ajautuu jälleen vaarallisille vesille. Orkesterin aaltoillessa pianosoolo purskahtelee esiin vaahtopäisinä tyrskyinä. Kadenssissa pianon luonne paljastuu varsin maaniseksi; huomio karkailee aiheesta toiseen kuin keskittymishäiriöisellä. Kadenssin jälkeen huilu havahtuu jälleen ensimmäisenä ja herättelee orkesterin uuteen aamuun. Hetken ajan tuntuu, että orkesteri valmistautuu taisteluun, mutta jousisoitinten pizzicato (näppäily) ja huilusoolo loihtivatkin mielikuvan lempeästä kevätsateesta. Pianon tullessa mukaan ja jousisoitinten siirryttyä taas jousella soittoon aurinkokin ilmestyy pilvien takaa, joskin sen jälkeen säätila ailahtelee keväälle tyypillisesti. Pianosoolossa puro solisee iloisesti, versot kohoavat maasta jousten lähes svengatessa ja jossain vaiheessa pieni puro yhdistyy suurempaan, hitaampaan virtaan.

Finaaliosa käynnistyy vauhdikkaasti vipeltäen puhjetakseen räväkäksi slaavilaistanssiksi. Sivuteemassa puolestaan kuullaan salonkikelpoisia romanttisia linjoja. Pianosoolon tehtävänä tuntuu olevan johdatella rahvas ja sivistyneistö yhteen. Kulttuurisilta yhteentörmäyksiltä ei vältytä ja hetkittäin välähtää pelko siitä, puhkeaako tästä luokkasota. Pianon myrskyisän painokkaan palopuheen jälkeen tapahtuu kuitenkin juhlava yhteenliittyminen, onnellinen loppuhuipennus. Myrskyisät olivat myös Sudbinin saamat suosionosoitukset. Encorena kuultiin vakavailmeinen, pohdiskeleva pianokappale, joka rauhallisesta tunnelmastaan huolimatta kulki määrätietoisesti eteenpäin. Alkuperäinen karulla tavalla herkkä teema kehittyi ja kasvoi, mutta säilytti koko ajan oman luonteensa palaten aina juurilleen.

Toisella puoliajalla esitettiin Rimski-Korsakovin tunnetuin teos, väljästi Tuhannen ja yhden yön tarinoihin perustuva ohjelmallinen sarja Sheherazade. Kehyskertomuksena toimii tarina suivantuuneesta sulttaanista, joka on päättänyt teloituttaa kaikki 124 vaimoaan. Näistä yksi, Sheherazade, kuitenkin lykkää suunnitelman täytäntöönpanoa kertomalla sulttaanille tarinoita ja saa tämän lopulta luopumaan aikeestaan. Sheherazadea Rimski-Korsakovin sarjassa edustaa sooloviulun moneen kertaan toistuva väräjävän herkkä, yltiöromanttisuudessaan lähes sentimentaalinen soolo, jonka konserttimestari Maaria Leino esimerkillisen hienosti toteutti kerran toisensa jälkeen.

Sheherazadessa musiikki on suurimman osan ajasta isoa – teemat ovat mahtipontisia ja soitinnus laaja ja rohkea; säveltäjä on hyödyntänyt eri instrumenttien mahdollisuuksia taidokkaasti. Sävyt tuntuvat hetkittäin erittäinkin räikeiltä, mutta kontrastit ovat suuria; vastaavasti joillain paikoin liikutaan imelyyden rajoilla. Suuren orkesterin yhteissointia ei voi olla ihailematta, joskin jossain vaiheessa volyymi kohosi jo kipurajalle asti. Musiikista löytyy vaikutteita Lähi-idästä, mutta enimmäkseen tyyli on eurooppalaista ja slaavilaisuuskin vilahtaa paikoitellen kuuluviin – esimerkiksi kolmannen osan pitkälinjainen jousiaihe kuulostaa enemmän venäläiseltä kuin itämaiselta.

Sheherazade Sinfonia Lahden käsittelyssä oli komeaa kuultavaa. Konsertin ohjelma kokonaisuudessaan alkoi tuntua ehkä hieman liian painavalta loppua lähestyttäessä. Toki yleisö rakastaa suuria tunteita ja täyttä orkestraatiota, mutta Sudbinin hienotunteinen encore toi kaivattua hengähdystaukoa suuren mittakaavan paukuttelusta.