Rohkeita vetoja

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 13.10.2016. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Martin Grubinger, lyömäsoittimet. Corigliano – Prokofjev.

Lahden kaupunginorkesterin tuore ylikapellimestari Dima Slobodeniouk aloitti kautensa mielenkiintoisissa merkeissä. Normaalista järjestyksestä poiketen Slobodeniouk käynnisti konsertin leppoisilla avaussanoilla toivottaen yleisön tervetulleeksi, mainitsi ohjelmiston teosten saavan nyt ensiesityksensä Suomessa ja siirsi sitten puheenvuoron itävaltalaiselle lyömäsoitinsolisti Martin Grubingerille, joka puolestaan esitteli mittavaa lyömäsoitinarsenaaliaan, vitsaili ja kuvaili amerikkalaisen John Coriglianon pian esitettävän lyömäsoitinkonserton (2008) kolmea taitetta. Nimeä Conjurer kantavan konserton ensimmäinen osa on omistettu puisille lyömäsoittimille kuten marimballe ja ksylofonille, toinen taite metalli-instrumenteille kuten putkikelloille ja symbaaleille, ja kolmas kalvosoittimille eli erilaisille rummuille. Grubinger kuvaili ensimmäisen taitteen tunnelmaa afrokuubalaiseksi, toista äänimaisemiksi ja kolmatta suureksi finaaliksi.

Conjurer alkaa lyömäsoitinsoololla. Ensimmäisessä osassa on vivahteita modernista musiikista, esimerkiksi Stockhausenin tyylistä. Rytmit ja soundit tuovat mieleen sademetsän kuhinan ja jännittynyt vuoropuhelu solistin ja orkesterin välillä sopisi soundtrackiksi viidakkosotaa käsittelevään elokuvaan. Toiseen osaan siirrytään ilman taukoa – orkesterin jatkaessa soittoa solisti vain siirtyy toisen soitinryhmänsä luo ja julistaa uuden taitteen alkavan putkikellojen tuomion hetkestä tiedottavalla jylyllä. Tuhoa ja taistelua seuraa hartaus – musiikki ui hitain, herkin liikkein romantiikan ajan hengessä. Eteerinen kellunta muistuttaa Mahlerin sinfonioiden hitaita osia. Kun suvantovaihetta on kestänyt aikansa, musiikin intensiteetti alkaa nopeasti kohota paisuen jännittäväksi ajojahdiksi, joka huipentuu taisteluun. Sitten seuraa taas hiljaisuus, savu hälvenee vähitellen paljastaen poltetun maan. Orkesterin vielä maalaillessa tätä maisemaa vallan ottaa solisti ilmoittaen viimeisen osan alkaneen – komentava rummutus kertoo uuden maailmanjärjestyksen koittaneen. Orkesteri kommentoi ihmeissään kohahdellen ja vingahdellen voimakasta, hektistä ja alkukantaista paukutusta, jolloin musiikki saa Stravinskin Kevätuhrin piirteitä. Vielä koittaa vaarallinen hiljaisuus kuin lumivyöryn edellä. Sitten vyöry lähtee etenemään synnyttäen levottomuuksia ja epäjatkuvuuksia orkesterissa. Huipennus on meluisa ja kaoottinen. Lopputulos on särmikäs kuin itse historia.

Ennakko-odotukseni Conjurerin suhteen eivät olleet kovin korkealla, vaikka kriitikot ilmeisesti ottivatkin aikanaan teoksen kiittäen vastaan; säveltäjä itse on maininnut suhtautuneensa varauksella lyömäsoitinkonserton laatimiseen pitäen ajatusta lyömäsoittajasta pääosassa kamalana. Lyömäsoitinkonsertoilla onkin usein kiusallisesti tapana luvata enemmän kuin mitä ne kykenevät antamaan – mittavasta soitinkattauksesta huolimatta lopputulos saattaa latistua tyhjänpäiväiseksi, atemaattiseksi kilistelyksi ja kolisteluksi. Conjurerin kohdalla näin ei käy – reilun puolen tunnin mittaisen konserton imu säilyy ja eri ryhmiin kuuluvat lyömäsoittimet antavat kullekin taitteelle omaleimaisen sävyn. Konserton seuraaminen tarjosi yhtä lailla visuaalisen kuin auditiivisenkin elämyksen – Grubingerin ilmeikäs, suorastaan tanssillinen kehonkieli lisäsi oman tenhonsa jo muutoinkin vaikuttavaan kokonaisuuteen. Grubingerissa on selvästi show-miehen vikaa, niin loistava oli esitys. Innostunut yleisö vaati solistilta vielä encoren. Marimballa esitetty koraali soi niin pehmeän lämpimästi mieltä värisyttäen, ettei voi muuta kuin kysyä: Miksei näitä koraaleja esitetä aina marimballa?

Konsertin jälkimmäisellä puoliskolla kuultiin sarja Sergei Prokofjevin uralilaiseen kansansatuun perustuvasta baletista Kivinen kukka. Vuonna 1953 kantaesitetty baletti jäi säveltäjänsä viimeiseksi lajissaan. Prokofjev mainitaan merkittävänä balettimusiikin uudistajana, joskin on huomautettu myös, että säveltäjän baletit toimivat usein paremmin juuri konserttisarjoina, koska musiikillinen aines on niin ”tiheä, itsenäinen ja kerronnallisesti valmis”. Kivinen kukka –sarjassa voikin kuulla monenlaisia aineksia. On vakavan juhlavia kohtauksia, arkielämän draamankaaria, kiireisiä juoksutuksia ja salamyhkäistä hiiviskelyä, iloista tohinaa ja epävarmaa vaihtoehtojen pohdiskelua. Tunnekirjo vaihtelee melankoliasta riemuun. Prokofjevin neoklassinen tyyli on varsin tunnistettava ja viihdyttävä, vaikkeivät teemat helposti jääkään mieleen. Orkesteri tavoitti mainiosti juuri oikean soundin – Prokofjevin musiikki vaatii mehevän, silti kepeähkön ja rapean soinnin.

Slobodenioukin kauden avaus oli kaikkineen ihastuttavan rohkea veto – sinfoniakonsertti ilman sinfoniaa, molemmat teokset vähemmän kuin vuosisadan vanhoja. Lyömäsoitinkonsertto ohjelmistossa saattaa olla riskialtis valinta, mutta tällä kertaa yleisö ihastui itävaltalaissolistin esitykseen. Uusi ylikapellimestari on tutustunut Sinfonia Lahteen jo 15 vuotta sitten, joten uudesta tuttavuudesta ei varsinaisesti voida puhua. Yhteistyö johtajan ja orkesterin välillä tuntuu toimivan hienosti. Slobodenioukin kaudelta tekee mieli odottaa enemmänkin rohkeita, raikkaita taiteellisia valintoja – sekä orkesterin että kapellimestarin kyvyt kun tuntuvat siihen riittävän.