Sinfonia Nastola

Konserttiarvio. Nastola soi sinfoniaa. Sinfonia Lahti Kukkasen koululla 31.5.2016. Tomas Djupsjöbacka, kapellimestari. Kuusisto – Nielsen – Mozart.

Lahden kaupunginorkesterin sinfoniettakokoonpano tarjosi ilmaiskonsertin nastolalaisille kesäisen illan ratoksi. Kukkasen yläasteen koivuin ja kukkasin koristeltuun saliin saapuikin varsin kiitettävän kokoinen, ehkä noin 200-henkinen, joukko eri-ikäisiä nastolalaisia musiinystäviä. Enemmänkin olisi vielä mahtunut. Konserttiyleisön toivotti tervetulleeksi orkesterin intendentti Teemu Kirjonen, minkä jälkeen kapellimestari Djupsjöbacka kirkuvanoransseissa lenkkareissaan vastasi teosten esittelyistä.

Alkusoittona kuultiin Jaakko Kuusiston alkujaan kvartetoksi säveltämä Wiima, jonka teeman esittelevät poikkeuksellisesti kakkosviulut. Teos alkaa jousien levottomalla kuhinalla, joka tuo mieleen 1900-luvun puolivälin modernin musiikin. Bassojen jyrinä erottuu vahvasti, kenties osittain akustiikasta johtuen, mutta vähitellen teema nousee esiin ja tunnelma siirtyy modernia aikaa taaemmas. Temaattinen aines muistuttaa Richard Straussin sinfonisia runoja runsaassa soinnissaan ja sankarillisuudessaan. Mukaan kuitenkin sekoittuu modernin musiikin levoton tuiverrus. Lopuksi viima vaikuttaa tyyntyvän, mutta ei sittenkään – alun jousikihinä kohoaa jälleen ja ympyrä sulkeutuu. Teos on tyylillinen sekasotku postmoderniin tapaan, mutta sellaisenaan erittäin mielenkiintoinen ja antoisa, kunhan tyyleistä tietää vähänkin.

Seuraavaksi siirryttiin tanskalaisen Carl Nielsenin kolmiosaiseen, ohjelmalliseen Pieneen sarjaan, jonka lahtelaiset olivat kaivaneet arkistoistaan esitettyään sen viimeksi vuonna 1968. Haikeassa, laahaavan kaihomielisessa preludissa meren hengettäret kärsivät elinikäistä rangaistustaan. Välissä tuska leimahtaa kirvelevämmin, kunnes rauhoittuu taas surumieliseen alistumiseen. Romanttisen tyylin mukaisesti tuskakin on katkeransuloisen kaunista. Toinen osa intermezzo puolestaan kulkee kevyemmin valssipoljennossa, joskin melko sovinnaisesti. Pienet leikkisyyden häivähdykset tasoittavat tiettyä pohjoista vakavamielisyyttä, joka kuitenkin erottuu leimallisena – tämä ei ole keski- tai eteläeurooppalaista kepeää hovivalssia, vaan pidättyväisempien pohjoismaalaisten juhlatanssi. Finaaliosa herää raskaasti ja vakavin ilmein kehittyäkseen juhlavaksi soinniksi. Djupsjöbacka kuvaili osaa ”bakkanaaliksi”, mutta musiikki ei tunnu henkivän niinkään pakanallisen viinin ja hedelmällisyyden jumala Bacchuksen hedonististen pitojen iloja kuin muodollisen arvokkaita sukujuhlia, joiden kuluessa riidellään perinnöistä ja kyräillään vanhoja kaunoja muistellen.

Konsertin lopuksi saatiin kevyttä klassista Mozartin 29. sinfonian muodossa. Ensimmäisen osan (allegro moderato) iloisen pirskahteleva teema toistaa itseään juurikaan kehittymättä. Andante-osa keinuu rauhallisesti ja sallii kuulijan unohtua ajatuksiinsa, mutta liikkuu pikkusievän kitchin rajoilla, miltä ainoastaan orkesterin taituruus ja kapellimestarin erittäin ilmeikäs johtmistapa kykenivät pelastamaan. Menuetin piristys ovat lähes humoristisesti aihettaan purskauttelevat puhaltimet. Finaali allegro con spirito jatkaa kepeää klassismin linjaa, mutta tarjoaa edeltäviä osia hieman enemmän painokkuutta ja juhlavuutta. Silti samat teemat nokittelevat toisilleen kerran toisensa jälkeen, mikä on Mozartin varhaisteoksille ja klassismille ylipäätään tavallista – temaattista sisältöä on vähän, mutta sen ympärille on kääritty runsaasti röyhelöitä, jotka kuitenkin epäonnistuvat peittämään sen, että oikeastaan toistetaan jo moneen kertaan kuultua. Toisaalta tulee muistaa, että klassismin sinfoniat olivat omana aikanaan iskelmää; myrsky ja vimma tulivat musiikkiin vasta romantiikan myötä. Orkesteri soi hienosti, mutta muuta mieleenpainuvaa Mozartin 18-vuotiaana säveltämässä sinfoniassa ei ollutkaan.

Tunnin mittainen konsertti oli miellyttävä kädenojennus Nastolalle Lahden taholta. Kukkasen koulun liikuntasalin akustiikkakin toimi yllättävän hyvin tähän tarkoitukseen, vaikka bassolinja ehkä Wiimassa korostuikin tarkoitettua enemmän. Kyynikkona tosin väkisinkin pohtii, jääkö orkesterin ensivierailu Nastolaan myös viimeiseksi. Toivottavasti ei.