Taitavaa trumpettityötä ja helppoa hissimusiikkia

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 19.2.2016. Jussi Lampela, kapellimestari. Jukka Eskola, trumpetti. Teppo Mäkynen, rummut. Ville Herrala, basso. Peter Engberg, kitara.

Brasiliassa 1950-luvulla kehittynyt jazzin ja latinorytmien fuusio bossa nova yhdistyi sinfoniaorkesterin mahdollisuuksiin mielenkiintoisella tavalla Bossa Symphonique -konsertissa. Ohjelmassa oli jo kanonisoituja bossa nova –kappaleita ja tuoreempia suomalaisia, Eskolan ja Mäkysen säveltämiä teoksia, jotka Lampela oli sovittanut sinfoniaorkesterille. Suomalaistuotannot solahtivat toimivasti perinteisten kappaleiden väliin.

Illan parasta antia kuultiin Eskolan soittimen rajoja haastavissa trumpetti- ja flyygelitorvisooloissa. Uskomattoman pehmeää soundia oli rentouttavaa kuunnella, mutta samaan aikaan sai hämmästellä teknistä taituruutta, jota vaskipuhaltajana on pakko kunnioittaa ja kadehtia. Pitkät, laulavat melodialinjat ja niiden vastapainona kuullut efektit, kuten nopeasti kielitetyt kuviot, jaksoivat yllättää. Mäkynen puolestaan tarjoili rytmisesti mukaansatempaavia rumpusooloja.

Konsertin ongelmakohdaksi muodostui sointitasapaino – sähköisesti vahvistetut kitara ja basso, solistinen trumpetti ja voimakas rumpusetti peittivät jatkuvasti sulavasointisen jousisektion alleen. Sinfoniaorkesterin tehot jäivät pitkälti hyödyntämättä, eli tässä kohtaa konseptissa, erityisesti sovituspuolella, olisi vielä kehittämisen varaa. Vaikuttavien orkestraatiopaikkojen ja kiehtovien soolojen välillä musiikki latistui välillä pitkiksikin toveiksi pelkäksi hissimusiikiksi. Bossa novasta nousevat helposti mieleen risteilyalusten yökerhot ennen menon vauhdittumista, värikkäät cocktailit ja etelänmatkojen pimeät illat. Tyyliin aiemmin perehtymättömälle suurin osa kappaleista vaikutti melko samanlaisilta, eikä tarttuvia teemoja pahemmin löytynyt. Mieleen jäivät lähinnä tunnelma ja rytmi. Bossa novan mukaan pitäisikin ehkä vain jättäytyä kellumaan, mutta jollei se onnistu, hetkestä etääntyy helposti omiin maailmoihinsa ja musiikki jää taka-alalle.

Kisaviikonlopun alusta huolimatta yleisöä oli saapunut paikalle runsaasti. Tunnelma salissa oli leppoisa kuulijoiden seuratessa uteliaina soolotaitureita ja hetkittäin upeita orkesterisävyjä. Jotain enemmän sovituksilta olisi kuitenkin vielä kaivannut, koska sinfoniaorkesterin rooli jäi lähinnä jazz-kombon lämmittelijäksi ja pohjustajaksi; hieman samaan tapaan menneiden vuosikymmenien suuret euroviisuorkesterit täydensivät rytmiryhmää. Mukavuusalueelta ei juuri poistuttu – musiikki ei haastanut kuulijaa pohtimaan syvällisiä tai tarjonnut suuria tunnekuohuja. Toisaalta: Ehkei aina tarvitsekaan. Joskus riittää, että on mukavaa ja helppoa. Tämäntyyppiset tapahtumat houkuttelevat niitäkin kuulijoita, joita ei tavalliseen sinfoniakonserttiin saisi lähtemään. Tarjonnassa monipuolisuus on hyve.