Romanttisia tunnelmia

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 16.4.2015. Julian Rachlin, kapellimestari ja sooloviulu. Mozart – Mendelssohn – Beethoven.

Illan ohjelma oli hyvin perinteinen eli klassis-romanttinen. Mainoksissa hehkutettu viulusolisti Julian Rachlin toimi samalla konsertin kapellimestarina, eikä valinta suinkaan ollut huono. Huomautettakoon tosin, että Mendelssohnin viulukonserton aikana kaksoisrooli johti melko teatraalisiin eleisiin, mutta onneksi ne rajoittuivat teoksen musiikillisestikin vauhdikkaimpiin kohtiin. Ennen konserttoa kuultiin Mozartin Figaron häät –alkusoitto, jonka kuvaus käsiohjelmassa osui naulan kantaan: ”Eloisa, raikas ja loistelias alkusoitto luo kotoisen touhun ilmapiirin.” Lyhyehkö, helppotajuisen klassisen musiikin ikihitteihin lukeutuva kepeä alkusoitto oli vauhdikkaassa elämänilossaan lähes operettimainen. Keveästä tyylistä ja melko yksinkertaisesta soitinnuksesta huolimatta orkesterin soundi kantoi muhkean tuttavallisena.

Felix Mendelssohnin viulukonsertto edustaa varhaista romantiikkaa parhaimmillaan. Ensimmäisen osan alussa sooloviulu soi kaipuutaan suorastaan slaavilaisella tai ehkä mustalaisviulua henkivällä soundilla. Tunnelma huokui herkkyyttä miltei pateettisuuden rajoille niitä kuitenkaan ylittämättä. Soolossa saatiin kuulla ärhäkämpääkin värinää, minkä jälkeen musiikkia luonnehti vahva eteenpäin menemisen vaikutelma. Toinen osa, johon kolmas osa saumattomasti sitoutui, toimi suvantovaiheena – kiireetön, nostalginen musiikki herätti mielikuvan tyynestä kesäillasta järven rannalla. Sitten syntyi uutta, intomielistä säpinää, joka yltyi lähes maaniseksi. Kokonaisuus oli erittäin miellyttävä ja ymmärrettävä. Jopa soolo-osuus kuulosti aidolta musiikilta; harmillisen usein viulukonserttojen soolokohdat muistuttavat etydeitä eli harjoituskappaleita teemattomassa teknisyydessään. Mendelssohnin konserton tulkinta upposi yleisöön, joka osoitti suosiotaan seisten vaatien solistilta vielä encoren. Lisänumerona kuultiin verkkainen, mietteliäs ja seesteinen pikkukappale.

Väliajan jälkeen nautittiin vielä annos varhaisromantiikkaa Beethovenin seitsemännen sinfonian muodossa. Ensimmäinen osa (Poco sostenuto – Vivace) toimi kuin suuri moottori – sen käynnistymistä kylmiltään edeltää muutama yskäisy, mutta kerran käynnistyttyään se hyrrää tasaisesti ja ottaa kierroksia vaivatta. Näitä käynnistyksiä tuli osan aikana useampikin, ja yleensä hetken kaupunkiajosukkulointia seurasi kiihdytys avoimelle moottoritielle vapauden hurmassa. Musiikissa oli kaikkineen havaittavissa hyvä neliveto. Sinfonian toinen osa lienee sen tunnetuin. Esitysmerkinnästä Allegretto (”kevyesti”) huolimatta yksinkertaisessa, pidätellyn vähäeleisessä teemassa on surumielistä painokkuutta. Alun surumarssin jälkeen seuraa perussävyltään optimistisempi, kirkkaampi ja leijuvampi taite, jonka jälkeen paluu alkuperäiseen teemaankaan ei tunnu yhtä raskaalta – musiikin kudokseen on tullut toivoa, että elämä voittaa. Kolmannen osan scherzo tuntuukin juhlistavan elämää iloisessa riehakkuudessaan, joka hieman rauhoittuu trioon tultaessa, mutta pysyy edelleen hyväntuulisena. Finaaliosassa meno kiihtyy huimaksi ikiliikkujamaiseksi ilotulitukseksi. Käyrätorvet kajauttelevat iloisia jahtikutsujaan ja uskomaton flow kantaa viimeiseen ääneen asti. Tämän esityksen jälkeen orkesteriltakin saatiin kuulla encore, jonka jouset pizzicatona eli näppäillen loihtivat ilmoille. Kaiken kaikkiaan konsertti jätti hyvälle mielelle – sopivan kevyt ja ajaton ohjelmisto istui hienosti huhtikuiseen iltaan.