Musiikkitieteilijä magneettikuvauksessa

Miltei jokainen on varmasti joskus nähnyt magneettikuvauslaitteen televisiossa, mutta muistaako kukaan kuulleensa? Sairaalasarjojen äänetön MRI-laite on Hollywood-myytti. Miltä se siis oikeasti kuulostaa?

Jo radiologian odotusaulassa voi hiljaisena aikana kuulla ilmastoinnin huminan lisäksi etäistä, vaikeasti määriteltävää mekaanista nirinää, joka muistuttaa hieman jonkin pikkulinnun piipitystä. Itse kuvaushuoneessa magneettikuvauslaite tykyttää rytmikkäästi – suuren koneen uumenista kuuluu jatkuva, soundiltaan oikeastaan lämmin ”um-tsah, um-tsah, um-tsah-tsah” jo ennen kuvasarjojen ottamista. Ääni syntyy magneettikentän muodostamiseen käytettävän suprajohtavan heliumin jäähdytettynä pitämisestä, joten äänetön laite on myös toimintakyvytön laite. Rytmikäs tsuputus saa lähes odottamaan melodian esiinnousua; komppi on käynnissä, vain teema puuttuu. Ensimmäisenä mieleen juolahtaa Tuomari Nurmion Kurjuuden kuninkaan alku. Toisaalta rytmi on kodikas kuin tiskikoneen loiskutus.

Varsinaisesti kuvatessaan laite on äänekäs, joten päähän laitetaan korvatulpat ja kuulokkeet. Kuvasarjoja otetaan useita ja yhden ottaminen kestää jalkaterää kuvattaessa lyhimmillään parikymmentä sekuntia, pisimmillään yli 5 minuuttia; kaikkinensa aikaa kuluu noin puoli tuntia. Kuvasarjojen välillä kuuluu vain koneen taustarytmi, mutta niiden aikana melutaso nousee remonttia vastaavaksi: Alkajaisiksi laite parkaisee varoitustuuttauksen, jonka provosoimana varsinainen jylläys käynnistyy. Jossain välissä pauke voi kuulostaa vasaroinnilta, toisella kertaa taas betoniseinän poraamiselta. Edelleen ääni muuttuu jossain sarjassa varoitussummerin morsetukseksi ja saattaa kesken sarjan muuttaa taajuuttaan. Villeimmillään pauke ja jyminä synkopoituvat hevi- tai punk-rockiksi; tietyn äänenvärin rämpytys kuulostaa hyvällä mielikuvituksella sähkökitaralta. Mieleen kohoaa myös pätkiä minimalistisesta tyylistään tunnetun säveltäjä Philip Glassin postmodernista oopperasta Einstein on the Beach.

Wikipedian mukaan magneettikuvauslaitteen kolina johtuu gradienttikelastosta, jonka tehtävä on vaihdella magneettikentän muotoa kuvauksen aikana. Ääni siis kuuluu koneen luontaiseen toimintaan ja siitä myös varoitetaan etukäteen.Toisinaan kuvausmeteli peittää laitteen lepoäänen, mutta tarkkakorvainen pystyy erottamaan lohduttavan taustatsuputuksen lähes koko ajan, jos sen vain haluaa kuulla. Äänimaisema on kaikkineen varsin omaleimainen. Voisi kuvitella olevansa pesukoneessa. Ei voi suuremmin ihmetellä, jos joku joutuu paniikkiin työnnettynä pää edellä ahtaaseen meluputkeen; siellä ei tekisi mieli herätä. Kuulokkeista saa halutessaan kuunnella radiota, mutta sekään tuskin peittää koneen pauketta täysin. Onneksi silloin, kun laitteessa on vain jalka, pää jää ulkopuolelle ja näytöstä voi tarkkailla kuinka monta sekuntia kestää ennen kuluvan sarjan päättymistä – silloin uskaltaa vetää syvään henkeä ennen seuraavan rytyytyksen alkamista.

Kulttuurisen musiikintutkimuksen harjoittajalle magneettikuvauskin voi olla kiehtova äänellisen ympäristön analyysin kohde. Äänellinen elämys on suorastaan postmoderni – teknologinen, ruumiillinen, minimalistinen, affektiivinen. Konsertin teoksilla oli sellaisia monitulkintaisia nimiä kuin 5 mm, 6 mm ja 7 mm. Putkeen meni eli YouTube.