Musiikkitieteilijä magneettikuvauksessa

Miltei jokainen on varmasti joskus nähnyt magneettikuvauslaitteen televisiossa, mutta muistaako kukaan kuulleensa? Sairaalasarjojen äänetön MRI-laite on Hollywood-myytti. Miltä se siis oikeasti kuulostaa?

Jo radiologian odotusaulassa voi hiljaisena aikana kuulla ilmastoinnin huminan lisäksi etäistä, vaikeasti määriteltävää mekaanista nirinää, joka muistuttaa hieman jonkin pikkulinnun piipitystä. Itse kuvaushuoneessa magneettikuvauslaite tykyttää rytmikkäästi – suuren koneen uumenista kuuluu jatkuva, soundiltaan oikeastaan lämmin ”um-tsah, um-tsah, um-tsah-tsah” jo ennen kuvasarjojen ottamista. Ääni syntyy magneettikentän muodostamiseen käytettävän suprajohtavan heliumin jäähdytettynä pitämisestä, joten äänetön laite on myös toimintakyvytön laite. Rytmikäs tsuputus saa lähes odottamaan melodian esiinnousua; komppi on käynnissä, vain teema puuttuu. Ensimmäisenä mieleen juolahtaa Tuomari Nurmion Kurjuuden kuninkaan alku. Toisaalta rytmi on kodikas kuin tiskikoneen loiskutus.

Varsinaisesti kuvatessaan laite on äänekäs, joten päähän laitetaan korvatulpat ja kuulokkeet. Kuvasarjoja otetaan useita ja yhden ottaminen kestää jalkaterää kuvattaessa lyhimmillään parikymmentä sekuntia, pisimmillään yli 5 minuuttia; kaikkinensa aikaa kuluu noin puoli tuntia. Kuvasarjojen välillä kuuluu vain koneen taustarytmi, mutta niiden aikana melutaso nousee remonttia vastaavaksi: Alkajaisiksi laite parkaisee varoitustuuttauksen, jonka provosoimana varsinainen jylläys käynnistyy. Jossain välissä pauke voi kuulostaa vasaroinnilta, toisella kertaa taas betoniseinän poraamiselta. Edelleen ääni muuttuu jossain sarjassa varoitussummerin morsetukseksi ja saattaa kesken sarjan muuttaa taajuuttaan. Villeimmillään pauke ja jyminä synkopoituvat hevi- tai punk-rockiksi; tietyn äänenvärin rämpytys kuulostaa hyvällä mielikuvituksella sähkökitaralta. Mieleen kohoaa myös pätkiä minimalistisesta tyylistään tunnetun säveltäjä Philip Glassin postmodernista oopperasta Einstein on the Beach.

Wikipedian mukaan magneettikuvauslaitteen kolina johtuu gradienttikelastosta, jonka tehtävä on vaihdella magneettikentän muotoa kuvauksen aikana. Ääni siis kuuluu koneen luontaiseen toimintaan ja siitä myös varoitetaan etukäteen.Toisinaan kuvausmeteli peittää laitteen lepoäänen, mutta tarkkakorvainen pystyy erottamaan lohduttavan taustatsuputuksen lähes koko ajan, jos sen vain haluaa kuulla. Äänimaisema on kaikkineen varsin omaleimainen. Voisi kuvitella olevansa pesukoneessa. Ei voi suuremmin ihmetellä, jos joku joutuu paniikkiin työnnettynä pää edellä ahtaaseen meluputkeen; siellä ei tekisi mieli herätä. Kuulokkeista saa halutessaan kuunnella radiota, mutta sekään tuskin peittää koneen pauketta täysin. Onneksi silloin, kun laitteessa on vain jalka, pää jää ulkopuolelle ja näytöstä voi tarkkailla kuinka monta sekuntia kestää ennen kuluvan sarjan päättymistä – silloin uskaltaa vetää syvään henkeä ennen seuraavan rytyytyksen alkamista.

Kulttuurisen musiikintutkimuksen harjoittajalle magneettikuvauskin voi olla kiehtova äänellisen ympäristön analyysin kohde. Äänellinen elämys on suorastaan postmoderni – teknologinen, ruumiillinen, minimalistinen, affektiivinen. Konsertin teoksilla oli sellaisia monitulkintaisia nimiä kuin 5 mm, 6 mm ja 7 mm. Putkeen meni eli YouTube.

Sinfonia Nastola

Konserttiarvio. Nastola soi sinfoniaa. Sinfonia Lahti Kukkasen koululla 31.5.2016. Tomas Djupsjöbacka, kapellimestari. Kuusisto – Nielsen – Mozart.

Lahden kaupunginorkesterin sinfoniettakokoonpano tarjosi ilmaiskonsertin nastolalaisille kesäisen illan ratoksi. Kukkasen yläasteen koivuin ja kukkasin koristeltuun saliin saapuikin varsin kiitettävän kokoinen, ehkä noin 200-henkinen, joukko eri-ikäisiä nastolalaisia musiinystäviä. Enemmänkin olisi vielä mahtunut. Konserttiyleisön toivotti tervetulleeksi orkesterin intendentti Teemu Kirjonen, minkä jälkeen kapellimestari Djupsjöbacka kirkuvanoransseissa lenkkareissaan vastasi teosten esittelyistä.

Alkusoittona kuultiin Jaakko Kuusiston alkujaan kvartetoksi säveltämä Wiima, jonka teeman esittelevät poikkeuksellisesti kakkosviulut. Teos alkaa jousien levottomalla kuhinalla, joka tuo mieleen 1900-luvun puolivälin modernin musiikin. Bassojen jyrinä erottuu vahvasti, kenties osittain akustiikasta johtuen, mutta vähitellen teema nousee esiin ja tunnelma siirtyy modernia aikaa taaemmas. Temaattinen aines muistuttaa Richard Straussin sinfonisia runoja runsaassa soinnissaan ja sankarillisuudessaan. Mukaan kuitenkin sekoittuu modernin musiikin levoton tuiverrus. Lopuksi viima vaikuttaa tyyntyvän, mutta ei sittenkään – alun jousikihinä kohoaa jälleen ja ympyrä sulkeutuu. Teos on tyylillinen sekasotku postmoderniin tapaan, mutta sellaisenaan erittäin mielenkiintoinen ja antoisa, kunhan tyyleistä tietää vähänkin.

Seuraavaksi siirryttiin tanskalaisen Carl Nielsenin kolmiosaiseen, ohjelmalliseen Pieneen sarjaan, jonka lahtelaiset olivat kaivaneet arkistoistaan esitettyään sen viimeksi vuonna 1968. Haikeassa, laahaavan kaihomielisessa preludissa meren hengettäret kärsivät elinikäistä rangaistustaan. Välissä tuska leimahtaa kirvelevämmin, kunnes rauhoittuu taas surumieliseen alistumiseen. Romanttisen tyylin mukaisesti tuskakin on katkeransuloisen kaunista. Toinen osa intermezzo puolestaan kulkee kevyemmin valssipoljennossa, joskin melko sovinnaisesti. Pienet leikkisyyden häivähdykset tasoittavat tiettyä pohjoista vakavamielisyyttä, joka kuitenkin erottuu leimallisena – tämä ei ole keski- tai eteläeurooppalaista kepeää hovivalssia, vaan pidättyväisempien pohjoismaalaisten juhlatanssi. Finaaliosa herää raskaasti ja vakavin ilmein kehittyäkseen juhlavaksi soinniksi. Djupsjöbacka kuvaili osaa ”bakkanaaliksi”, mutta musiikki ei tunnu henkivän niinkään pakanallisen viinin ja hedelmällisyyden jumala Bacchuksen hedonististen pitojen iloja kuin muodollisen arvokkaita sukujuhlia, joiden kuluessa riidellään perinnöistä ja kyräillään vanhoja kaunoja muistellen.

Konsertin lopuksi saatiin kevyttä klassista Mozartin 29. sinfonian muodossa. Ensimmäisen osan (allegro moderato) iloisen pirskahteleva teema toistaa itseään juurikaan kehittymättä. Andante-osa keinuu rauhallisesti ja sallii kuulijan unohtua ajatuksiinsa, mutta liikkuu pikkusievän kitchin rajoilla, miltä ainoastaan orkesterin taituruus ja kapellimestarin erittäin ilmeikäs johtmistapa kykenivät pelastamaan. Menuetin piristys ovat lähes humoristisesti aihettaan purskauttelevat puhaltimet. Finaali allegro con spirito jatkaa kepeää klassismin linjaa, mutta tarjoaa edeltäviä osia hieman enemmän painokkuutta ja juhlavuutta. Silti samat teemat nokittelevat toisilleen kerran toisensa jälkeen, mikä on Mozartin varhaisteoksille ja klassismille ylipäätään tavallista – temaattista sisältöä on vähän, mutta sen ympärille on kääritty runsaasti röyhelöitä, jotka kuitenkin epäonnistuvat peittämään sen, että oikeastaan toistetaan jo moneen kertaan kuultua. Toisaalta tulee muistaa, että klassismin sinfoniat olivat omana aikanaan iskelmää; myrsky ja vimma tulivat musiikkiin vasta romantiikan myötä. Orkesteri soi hienosti, mutta muuta mieleenpainuvaa Mozartin 18-vuotiaana säveltämässä sinfoniassa ei ollutkaan.

Tunnin mittainen konsertti oli miellyttävä kädenojennus Nastolalle Lahden taholta. Kukkasen koulun liikuntasalin akustiikkakin toimi yllättävän hyvin tähän tarkoitukseen, vaikka bassolinja ehkä Wiimassa korostuikin tarkoitettua enemmän. Kyynikkona tosin väkisinkin pohtii, jääkö orkesterin ensivierailu Nastolaan myös viimeiseksi. Toivottavasti ei.