Kaljanhuuruista kantria synkille suomalaisille

Keikka-arvio. Freud, Marx, Engels ja Jung Finlandia-klubilla 16.10.2015.

Tulipa tarkastettua ensimmäistä kertaa livenä klassinen suomalainen kantribändi Freud, Marx, Engels ja Jung eli tuttavallisemmin Froikkarit. Yleisöä paikalle oli saapunut yllättävän niukasti, mutta sen ansiosta klubin tunnelma oli lähes intiimi. Ensimmäisen setin avasi hitti En koskaan mene sänkyyn, jonka tunnistettava riffi soi autenttisella soundilla. Syöpähoitoja läpikäyneen solisti Pekka Myllykosken ääni on muuttunut jos mahdollista vieläkin räkäisemmäksi ja rienaavammaksi, mutta tätä ei oikeastaan tarvitse nähdä haittana – räkäisen karkea, nasaali laulutyyli istuu bändin kantrisoundiin ja kappaleiden henkeen mainiosti.

Illan kumpaankin settiin oli koottu runsaasti alkoholin käytöstä ja sen seuraamuksista kertovia lauluja. Kantrimusiikille ominaisesti hilpeän ironisissa ja rempseissä juopottelulauluissakin onvakavampi pohjavire, esimerkiksi Vanhassa kaljapummissa: ”Mutta onnea ja rahaa on harvoin ja vähiin ne jää, jos aiot asunnon säästää tai oot vanha kaljapummi niin kuin mä.” Silti vauhdikkaampien biisien räväkän poljennon ja sattuvien sanavalintojen yhdistelmälle on vaikea olla naureskelematta.

Myös hartaampia ja synkeämpiä tunnelmia kuultiin. Herkkä Lintumies herätti pohdintoja ja Särkynytsydämisissä kitara valitti juuri niin nautinnollisen kirpeästi kuin kuuluukin. Sunnuntaiaamun kaduissa sen sijaan jokin jäi puuttumaan – pohjakomppi oli menossa hieman liian rennosti eteenpäin; albumiversion tahmea, raskas askellus riipaisee syvältä, mutta nyt jalka nousi turhan kevyesti kuvatakseen melankolisen krapula-aamun tunnelmaa, joka ”vei mut takas jonnekin, jonka kauan sitten kadotin”. Kummallista oli myös katsoa, kuinka keski-iältään keski-ikää lähentelevän yleisön edustajista muutamat pariskunnat tanssivat toisiinsa nojaillen kappaleen Kipee tahdissa. Laulussa sentään kerrotaan vaivautuneen pahoittelevasti äidille, kuinka skitsofreenikon itsehillintä on pettänyt: Jonkun muun kanssa nähty ex-kumppani on uuden parinsa kanssa haudattu naapureiden pihalle, yöllä on menty siskon huoneeseen ja koira on tapettu.

Kaiken kaikkiaan keikan tunnelma oli rento. Yleisöllä vaikutti olevan enemmän ja vähemmän kokemusta lauluissa puhutusta kaljakuppiloissa kulkemisesta, mutta käyttäytyminen pysyi asiallisena. Jonkun heilutellessa sytkäriä tosin huolestutti hieman, laukeavatko sprinklerit. Varsinaisesta lavashow´sta ei voi puhua, mutta eipä tässä kyse täysmittaisesta rock-konsertista ollutkaan. Sitä paitsi kantriin niukka lavaesiintyminen sopii ja kappaleessa Danny show koko ilmiötä tölvitään leppeän parodisesti. Osa keikan kappaleista jäi unohduksiin miltei saman tien, mutta tutut, mutkattomat, rehellisen autenttiset riffit laittoivat jalan vipattamaan mukavasti. Bändin musiikki on helppoa ja ajatuksia tuulettavaa kuultavaa. ”Ehkä elämä on vain huonoa pilaa, mutta mehän hekotetaan.”

Lintujen ja sellon laulua

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 8.10.2015. Sakari Oramo, kapellimestari. Klaus Mäkelä, sello. Rautavaara – Klami – Dvorak.

Alkuperäisen ohjelman mukaan konsertin avausteoksena piti kuultaman Tapio Rautavaaran A Requiem in Our Time, mutta kapellimestarimuutoksen myötä vaihtui myös teos saman säveltäjän Cantus Arcticukseen. Tämä modernin suomalaisen orkesterimusiikin kolmiosainen klassikko on sävelletty orkesterille ja pohjoisen linnuille, joita kuullaan ääninauhalta. Ensimmäinen osa Suo alkaa itäistä eksotiikkaa henkivällä huilusoololla. Musiikin edetessä näkymättömät lintuäänet tuntuvat hetkittäin hämmentäviltä, mutta akusmaattiset äänet (joiden äänilähde ei ole nähtävissä) toimivat osana suon mystisen ilmapiirin vaikutelmaa. Musiikki maalailee ennemmin maisemaa kuin tapahtumaa – voi miltei aistia suopursun tuoksun ja mättäiden yllä leijuvan usvan.

Toinen osa Melankolia on nimensä mukainen. Kalevi Aho kutsuu jousiston mollisointuja ”etäiseksi muistumaksi Sibeliuksen Tuonelan joutsenesta”, mikä on varsin hienovarainen vihjaus, sillä valittavat henkäykset muistuttavat Sibeliuksen teosta enemmän kuin etäisesti.

Melankolia soi hitaana ja tahmealiikkeisenä, mutta finaaliosa Joutsenet muuttavat on sitä vastoin hermostuneen tempoileva; lähdön tunnelman huomaa. Levottomien kirkaisujen vielä jatkuessa matalien jousien keskuudesta nousee esiin tummempi ja melodisempi pohjateema, joka lopulta nousee päällimmäiseksi ja kohoaa lentoon. Ylväästi teos saavuttaa loppuhuipennuksensa ja etääntyy horisonttiin muuttolintujen matkassa. Vaikkei musiikissa missään vaiheessa tapahdu suurta draamaa, teos on jollain tavalla filosofinen ja istuu suomalaisen jäyhään, luonnonläheiseen luonteeseen. Illan tulkinta oli sopivasti pidätelty jättääkseen äänille tilaa soida.

Seuraavana kuultiin Uuno Klamin kuusiosainen sarja Merikuvia. Avausosa Sumuinen aamu antaa jo nimellään viitteitä tulkintaan. Jousipizzicatoissa voi kuulla laineiden liplatuksen ja jostain kantautuu sumutorven valitus. Vähitellen näkymätön voima kasvaa, jolloin voi kuvitella laivan lähestyvän usvan keskeltä. Lopulta sumu tuntuu hellittävän hieman, alus ilmestyy näkyviin ja rantautuu onnellisesti. Liekö toisen osan Capitain Scrapuchinat sitten äskeisen laivan kapteeni vai ei, musiikin sotilaallisen rummut ja vasket kertovat vahvasta luonteesta. Osa jakautuu varsin selvästi ABA-muotoon; B-taitteessa esitellään kapteenin pehmeämpi puoli, josta heijastuu tyytyväisyys, ennen kuin sotilaallinen marssifanfaari ottaa taas vallan.

Kolmannen osan Hyljätty kolmimastoinen vaikuttaa alun uhkaavien bassosointien takia aavelaivalta. Musiikki henkii menetettyä aikaa, mutta välissä nousee esiin rytmikkäämpi aihe, ehkä muisto aluksen iloisemmasta menneisyydestä, matkoista ja tärkeistä tehtävistä. Muisto kuitenkin haipuu jättäen jälkeensä vain surullisen kuvan hylätystä, rapistuvasta laivasta. Seuraavassa osassa ollaan yötunnelmissa: Nocturno eli Vahtimiehen laulu voisi kertoa yksinäisestä vahdista tähtikirkkaana pakkasyönä. Ajatus kodista kuitenkin lämmittää. Viides osa Balettikohtaus tuntuu kuvailevan vellovaa vettä, mutta ehtii loppua ennen kuin siitä saa minkäänlaista vankempaa otetta. Viimeisessä osassa 3 Bf kuullaan vahvoja vaikutteita Ravelin Bolerosta. Välillä orkesteri ottaa teemasta räväkän irtioton, palaa takaisin, kehittelee romanssin ja päätyy taas bolerorytmiin vastalauseista huolimatta. Loppuhuipennus soi miltei liioitellun suurieleisesti.

Konsertin kohokohta oli väliajan jälkeen ilmoille kajautettu Antonin Dvorakin järkälemäinen sellokonsertto, jonka solistina toimi 19-vuotias Klaus Mäkelä. Konserton hyvin tunnistettava alku paisuu nopeasti jyhkeäsoundiseksi orkesterijuhlaksi, joka sisältää herkullisia pidäkkeitä. Sitten kuullaan käyrätorvisoolo, joka tuntuu tulleen jostain toisesta maailmasta – ylevä, vapaa, eteerinen. Pian sen jälkeen on soolosellon vuoro. Mäkelän hyppysissä sello raivasi heti oman paikkansa itsevarmalla otteella. Piano-kohdat soivat todella hiljaa ja tunteita heruteltiin antaumuksellisella kiihkolla. Ensimmäinen soolo-osuus on luonnostaan hyvin melodinen ja lähes pateettisen tunteellinen ailahtelevaisuudessaan. Konserton pitkähkö avausosa sisältää runsaasti elämyksellisyyttä ja tarttuvia teemoja. Orkesterin soundi asettui kaikin puolin kohdilleen tehden musiikista rouheaa, muhevaa ja suorastaan syntisen nautinnollista kuultavaa.

Hidasta osaa leimaa valoisan, jollain tavoin pakanallisen hartauden tunne. Aluksi puupuhallinten parissa tapahtui jotain pientä kompurointia, mutta se unohtui melko nopeasti sellon ottaessa taas paikkansa. Soolo valaa ensin rakastavaa lämpöä, mutta sitten taivaalle ilmestyy pilviä ja pian orkesteri julistaa ankarana synnin palkkaa. Sello kuitenkin lohduttaa lempeydellään ja toisenkin tuomionluvun jälkeen rauha leviää taas ympäristöön. Lopuksi saavutetaan osan alkua syvempi hartaus, jotain jo menetettyä saadaan takaisin ja ilmassa on jälleen tyyntä, lämmintä valoa.

Finaaliosassa saadaankin taas jotain ihan muuta, kun musiikki suorastaan räjähtää käyntiin henkien suuren urheilujuhlan tai sotaanlähdön tuntua. Soolosello nostattaa itsevarmasti orkesterin taistelutahtoa, jota kyllä löytyykin. Sello toimii eräänlaisena juonikkaana, mutta hyväntahtoisena kenraalina, joka laatii strategioita orkesterin toimeenpantaviksi. Mistä ikinä osassa taisteltiinkaan, mittelö päätyy voittoon – onnistumisen hurma huokuu koko musiikin kudoksesta, aurinko paistaa ja puut kukkivat. Ensimmäisen osan teema nousee orkesterista sellon vielä hehkuttaessa yhteisiä saavutuksia, kunnes on viimeisen sanan aika. Konsertto, joka käynnistyy mahtavalla rytinällä, myös päättyy sillä. Aplodeista ei meinannut tulla loppua, mutta valitettavasti encorea ei saatu. Mäkelällä on nuoresta iästään huolimatta hallussa jo niin tekniikka kuin tulkintakin, joten häneltä voidaan vielä odottaa paljon.

Suhtauduin kapellimestarimuutokseen aluksi epäluuloisesti. Ensikosketukseni Sakari Oramon johtamiseen tapahtui Finlandia-talossa 9 vuotta sitten, jolloin ohjelmassa oli Beethovenin 5. sinfonia, joka lähti Oramon käsissä liikkeelle niin vaisusti, että koko elämys oli jo siinä vaiheessa pilalla. Jokainen ansaitsee kuitenkin toisen tilaisuuden ja tässä tapauksessa se kannatti antaa – illan esityksessä ei ollut mitään vaisua. Dvorakin sellokonserton pilaaminen nysväämisellä olisikin ollut anteeksiantamaton synti, mutta tämä tulkinta jätti hyvälle tuulelle (lukuunottamatta harrastelijan avointa kateutta sellistin taitoa kohtaan). Nyt on menneet annettu anteeksi. Tällaista ohjelmaa kaipaisi enemmänkin – herkkiä hetkiä ja mahtavaa pauhua, värejä ja tunteita, tekniikkaa ja tulkintaa yllin kyllin yhdelle illalle.