Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 8.10.2015.
Sakari Oramo, kapellimestari. Klaus Mäkelä, sello. Rautavaara – Klami – Dvorak.
Alkuperäisen ohjelman mukaan konsertin avausteoksena piti kuultaman
Tapio Rautavaaran A Requiem in Our Time,
mutta kapellimestarimuutoksen myötä vaihtui myös teos saman säveltäjän Cantus Arcticukseen. Tämä modernin
suomalaisen orkesterimusiikin kolmiosainen klassikko on sävelletty orkesterille
ja pohjoisen linnuille, joita kuullaan ääninauhalta. Ensimmäinen osa Suo alkaa itäistä eksotiikkaa henkivällä
huilusoololla. Musiikin edetessä näkymättömät lintuäänet tuntuvat hetkittäin
hämmentäviltä, mutta akusmaattiset äänet (joiden äänilähde ei ole nähtävissä)
toimivat osana suon mystisen ilmapiirin vaikutelmaa. Musiikki maalailee
ennemmin maisemaa kuin tapahtumaa – voi miltei aistia suopursun tuoksun ja
mättäiden yllä leijuvan usvan.
Toinen osa Melankolia
on nimensä mukainen. Kalevi Aho kutsuu jousiston mollisointuja ”etäiseksi
muistumaksi Sibeliuksen Tuonelan
joutsenesta”, mikä on varsin hienovarainen vihjaus, sillä valittavat
henkäykset muistuttavat Sibeliuksen teosta enemmän kuin etäisesti.
Melankolia soi
hitaana ja tahmealiikkeisenä, mutta finaaliosa Joutsenet muuttavat on sitä vastoin hermostuneen tempoileva; lähdön
tunnelman huomaa. Levottomien kirkaisujen vielä jatkuessa matalien jousien
keskuudesta nousee esiin tummempi ja melodisempi pohjateema, joka lopulta
nousee päällimmäiseksi ja kohoaa lentoon. Ylväästi teos saavuttaa loppuhuipennuksensa
ja etääntyy horisonttiin muuttolintujen matkassa. Vaikkei musiikissa missään
vaiheessa tapahdu suurta draamaa, teos on jollain tavalla filosofinen ja istuu
suomalaisen jäyhään, luonnonläheiseen luonteeseen. Illan tulkinta oli sopivasti
pidätelty jättääkseen äänille tilaa soida.
Seuraavana kuultiin Uuno Klamin kuusiosainen sarja Merikuvia. Avausosa Sumuinen aamu antaa jo nimellään viitteitä tulkintaan.
Jousipizzicatoissa voi kuulla laineiden liplatuksen ja jostain kantautuu
sumutorven valitus. Vähitellen näkymätön voima kasvaa, jolloin voi kuvitella
laivan lähestyvän usvan keskeltä. Lopulta sumu tuntuu hellittävän hieman, alus ilmestyy
näkyviin ja rantautuu onnellisesti. Liekö toisen osan Capitain Scrapuchinat sitten äskeisen laivan kapteeni vai ei,
musiikin sotilaallisen rummut ja vasket kertovat vahvasta luonteesta. Osa
jakautuu varsin selvästi ABA-muotoon; B-taitteessa esitellään kapteenin
pehmeämpi puoli, josta heijastuu tyytyväisyys, ennen kuin sotilaallinen
marssifanfaari ottaa taas vallan.
Kolmannen osan Hyljätty
kolmimastoinen vaikuttaa alun uhkaavien bassosointien takia aavelaivalta.
Musiikki henkii menetettyä aikaa, mutta välissä nousee esiin rytmikkäämpi aihe,
ehkä muisto aluksen iloisemmasta menneisyydestä, matkoista ja tärkeistä
tehtävistä. Muisto kuitenkin haipuu jättäen jälkeensä vain surullisen kuvan
hylätystä, rapistuvasta laivasta. Seuraavassa osassa ollaan yötunnelmissa:
Nocturno eli Vahtimiehen laulu voisi
kertoa yksinäisestä vahdista tähtikirkkaana pakkasyönä. Ajatus kodista
kuitenkin lämmittää. Viides osa Balettikohtaus
tuntuu kuvailevan vellovaa vettä, mutta ehtii loppua ennen kuin siitä saa
minkäänlaista vankempaa otetta. Viimeisessä osassa 3 Bf kuullaan vahvoja vaikutteita Ravelin Bolerosta. Välillä orkesteri ottaa teemasta räväkän irtioton, palaa
takaisin, kehittelee romanssin ja päätyy taas bolerorytmiin vastalauseista
huolimatta. Loppuhuipennus soi miltei liioitellun suurieleisesti.
Konsertin kohokohta oli väliajan jälkeen ilmoille kajautettu
Antonin Dvorakin järkälemäinen sellokonsertto, jonka solistina toimi 19-vuotias
Klaus Mäkelä. Konserton hyvin tunnistettava alku paisuu nopeasti
jyhkeäsoundiseksi orkesterijuhlaksi, joka sisältää herkullisia pidäkkeitä.
Sitten kuullaan käyrätorvisoolo, joka tuntuu tulleen jostain toisesta
maailmasta – ylevä, vapaa, eteerinen. Pian sen jälkeen on soolosellon vuoro. Mäkelän
hyppysissä sello raivasi heti oman paikkansa itsevarmalla otteella.
Piano-kohdat soivat todella hiljaa ja tunteita heruteltiin antaumuksellisella
kiihkolla. Ensimmäinen soolo-osuus on luonnostaan hyvin melodinen ja lähes
pateettisen tunteellinen ailahtelevaisuudessaan. Konserton pitkähkö avausosa
sisältää runsaasti elämyksellisyyttä ja tarttuvia teemoja. Orkesterin soundi
asettui kaikin puolin kohdilleen tehden musiikista rouheaa, muhevaa ja
suorastaan syntisen nautinnollista kuultavaa.
Hidasta osaa leimaa valoisan, jollain tavoin pakanallisen
hartauden tunne. Aluksi puupuhallinten parissa tapahtui jotain pientä
kompurointia, mutta se unohtui melko nopeasti sellon ottaessa taas paikkansa.
Soolo valaa ensin rakastavaa lämpöä, mutta sitten taivaalle ilmestyy pilviä ja
pian orkesteri julistaa ankarana synnin palkkaa. Sello kuitenkin lohduttaa lempeydellään
ja toisenkin tuomionluvun jälkeen rauha leviää taas ympäristöön. Lopuksi
saavutetaan osan alkua syvempi hartaus, jotain jo menetettyä saadaan takaisin
ja ilmassa on jälleen tyyntä, lämmintä valoa.
Finaaliosassa saadaankin taas jotain ihan muuta, kun
musiikki suorastaan räjähtää käyntiin henkien suuren urheilujuhlan tai
sotaanlähdön tuntua. Soolosello nostattaa itsevarmasti orkesterin
taistelutahtoa, jota kyllä löytyykin. Sello toimii eräänlaisena juonikkaana, mutta
hyväntahtoisena kenraalina, joka laatii strategioita orkesterin
toimeenpantaviksi. Mistä ikinä osassa taisteltiinkaan, mittelö päätyy voittoon
– onnistumisen hurma huokuu koko musiikin kudoksesta, aurinko paistaa ja puut
kukkivat. Ensimmäisen osan teema nousee orkesterista sellon vielä hehkuttaessa
yhteisiä saavutuksia, kunnes on viimeisen sanan aika. Konsertto, joka
käynnistyy mahtavalla rytinällä, myös päättyy sillä. Aplodeista ei meinannut
tulla loppua, mutta valitettavasti encorea ei saatu. Mäkelällä on nuoresta
iästään huolimatta hallussa jo niin tekniikka kuin tulkintakin, joten häneltä
voidaan vielä odottaa paljon.
Suhtauduin kapellimestarimuutokseen aluksi epäluuloisesti.
Ensikosketukseni Sakari Oramon johtamiseen tapahtui Finlandia-talossa 9 vuotta
sitten, jolloin ohjelmassa oli Beethovenin 5. sinfonia, joka lähti Oramon
käsissä liikkeelle niin vaisusti, että koko elämys oli jo siinä vaiheessa
pilalla. Jokainen ansaitsee kuitenkin toisen tilaisuuden ja tässä tapauksessa
se kannatti antaa – illan esityksessä ei ollut mitään vaisua. Dvorakin
sellokonserton pilaaminen nysväämisellä olisikin ollut anteeksiantamaton synti,
mutta tämä tulkinta jätti hyvälle tuulelle (lukuunottamatta harrastelijan avointa
kateutta sellistin taitoa kohtaan). Nyt on menneet annettu anteeksi. Tällaista ohjelmaa
kaipaisi enemmänkin – herkkiä hetkiä ja mahtavaa pauhua, värejä ja tunteita,
tekniikkaa ja tulkintaa yllin kyllin yhdelle illalle.