Soitinrakkautta

Muusikolle oma soitin on tärkeä esine. Usein se on jopa enemmän kuin esine – tuttu instrumentti on rakas ystävä, jonka kanssa on koettu yhteisiä ylä- ja alamäkiä ja johon liittyy moninaisia muistoja. Joiltakin soittimia löytyy pienen orkesterin tarpeisiin, mutta silti jokaiseen yksittäiseen instrumenttiin sisältyy oma tarinansa. Kaikissa on erilainen tuntuma ja sointi.

Yksi osa juttua on se, miten omaan soittimeen on noin yleisellä tasolla päätynyt eli onko valintaa tehty esimerkiksi klarinetin ja ksylofonin tai käyrätorven ja kanteleen välillä. Toinen tekijä on, miten oma nimenomainen soitinyksilö, josta sormet hapuilevat otetta, on haltijansa kohdannut. Sattuma, tarkka harkinta ja ajoitus vaikuttavat kukin osaltaan. Joskus täytyy ottaa minkä saa ja tottua siihen, joskus taas pääsee valitsemaan antaumuksella. Viimeksi mainittu tilanne on soittajan märkä päiväuni – kokeilla, verrata, valita ja kantaa uusi ylpeydenaihe kohti tulevia seikkailuja. Sen oikean tietää löytäneensä, kun vielä vuosien jälkeen sen nostaa kotelosta nähtäville hellävaraisella ylpeydellä, katsoen kuin esikoislasta. Pianistit ja muiden huonekalujen kokoisten soitinten harrastajat tulkitkoon muuten soittimen nostelut ynnä muut vastaavat ilmaukset vertauskuvallisina.

Jonkun muun soitinta voi olla mukava kokeilla, mutta mihinpä sitä verrataan ellei omaan – oli se sitten parempi, huonompi tai vain erilainen. Vakka kantensa valitsee. Joskus sellisti voi kadehtia huilistia tarpoessaan soitinkotelo selässään viiden sentin loskassa, mutta vakavasti ottaen suuri soitin on soittajalleen rakas ja sitä kannetaan sitkeästi, vaikka pienempiäkin on keksitty. Jos ilo voittaa hankaluuden, kaikki on hyvin.

Ei omaan soittimeenkaan toki tarvitse suhtautua personoiden sitä filosofisen tunteikkaasti. Silti jokaisella muusikolla on jonkinlainen suhde omaansa; sitä voidaan kehua tai vähätellä, mutta yksi piirre tekee siitä erityisen – minun. Oli soitin sitten käsintehty arvoviulu tai tukkoinen vanha tuuba, sillä on soittajalleen merkitystä, koska ilman instrumenttiaan – vaikka kuinka kolhuista, monien soittokuntien ja vuosikymmenien jo lähes puhki kuluttamaa torvea – soittaja ei enää olisi aktiivinen soittaja. Tarttui instumenttiin sitten monta kertaa päivässä tai pari kertaa vuodessa, soitannollinen lopputulos on aina ennalta-arvaamaton. On hyviä päiviä ja huonoja; joskus muutoin huono päivä voi musiikin kannalta olla hyvä. Toisaalta aina ei voi voittaa. Sitkeällä harjoittelulla tosin voiton todennäköisyys lisääntyy. Voiton määritelmää sopii myös kunkin tykönään pohtia. Musiikki itsessään on lahja. Kirjailija Kurt Vonnegut on sanonut: ”Minkä hyvänsä taiteenlajin harjoittaminen, hyvin tai huonosti, on keino kasvattaa omaa sielua. Tee se niin hyvin kuin ikinä osaat. Saat valtavan palkkion. Olet luonut jotain.”

Antoisaa uutta vuotta kaikille musiikinystäville. Huolehtikaa soittaja- ja soitinystävistänne.

Kyynikkomaisterin valitus II

Puolentoista vuoden työttömyyden jälkeen TE-toimisto päätti siirtää allekirjoittaneen, korkeakoulutetun työttömän, toisen linjan palveluun. Ensimmäisen linjan ”palvelu” käsitti lähinnä muutaman kuukauden välein suoritetun puhelun, jossa tiedusteltiin, onko itse jo löytänyt töitä. Mitään ei ollut tarjota. Toinen linja on otsikoitu ”osaamisen kehittämiseksi”. Tulipa puhelu sieltä. Alku kuulosti tutulta: Onko löytynyt töitä? Ei ole. Olen esimerkiksi tiedustellut kunnalta työkokeilumahdollisuutta, mutta sielläkin oli tarjota vain jonkinlaista kouluavustajan hommaa tai vaihtoehtoisesti tienvarsien puhtaanapitoa. Toisaalta mitä odottaa kunnalta, jonka kulttuuritoimen budjetti on alle 20 000 euroa vuodessa, kun esimerkiksi päivähoitoon kuluu miljoonia? Eipä siitä sen enempää.

Toisen linjan puhelu jatkui kysymyksellä, mitä ajattelisin nyt tehtävän. Jos tosissaan olisin itse keksinyt jotain, olisin kaiketi jo toteuttanut sen, joten vastasin ”en tiedä”. Odotin konkreettisia ehdotuksia, mutta sain epäluuloisen vastakysymyksen: ”Kukas sen sitten tietää jollet sinä?” Mitähän tuohonkin vastaisi. Totesin, ettei oman alan töitä ole, mikä pikaisen haun perusteella voitiin myös todistaa. Seuraavaksi kysyttiin, olinko harkinnut alan vaihtoa. Totesin, ettei alueelta löydy mitään varteenotettavaa koulutusvaihtoehtoa, enkä ole valmis muuttamaan. Ammatinvalinnan ohjauksessa kävin aikoinaan ja päädyin sille alalle, jolta valmistuinkin. Kesällä läpikäyty uraohjauskaan ei tuottanut minkäänlaisia konkreettisia ehdotuksia tulevaisuutta varten. Tämän perusteella olen ilmeisesti hankala asiakas ja ehkä jopa heikommassa asemassa kuin koulunsa kesken jättäneet, koska heille tarjotaan sentään jotain. Pakko kuitenkin kysyä, miten kokonaan toisen ammatin hankkiminen on olemassaolevan osaamisen kehittämistä? Viiden vuoden monipuolisista humanistisista yliopisto-opinnoista kuvittelisi olevan edes jotain hyötyä.

Pahemmaksi vain muuttui: En käsittänyt alkuunkaan, mitä tympääntynyt virkailija yritti selittää, kun koko linja rupesi pätkimään. Istuin hiljaa yrittäen kuunnella ja ymmärtää – selostuksessa vilahti ainakin sana hallitus. En onnistunut yhdistämään tätä byrokratiapuhetta omaan tilanteeseeni, vaikka kuinka mietin. Vielä tätä vuodatusta pohtiessani sain kuulla, ettei keskustelukumppani aio harrastaa yksinpuhelua, joten hän päättää puhelun tähän ja sieltä soitetaan taas joskus. Jäin möllöttämään typertyneenä puhelin vielä korvalla, kun linja oli jo katkennut. Mitä ihmettä juuri tapahtui? Jollei korkeakoulutuksellakaan ymmärrä, mitä toivoa peruskoulupohjalta tulevilla on?

Mitään tarttumapintaa todellisuuteen toinen linja ei siis tarjonnut. Sain sen vaikutelman, että työttömyys on oma syyni, koska valitsin alani väärin. Varmasti lamakin on siis minun syyni. Olen laiska, tyhmä ja saamaton. Mitä siitä, että olen yrittänyt pitää taitojani ja mielialaa yllä kirjoittelemalla esimerkiksi konserttiarvoseluja ja harrastamalla aktiivisesti musiikkia. Ihan kuin ihminen suorittaisi ylemmän korkeakoulututkinnon tavoitteenaan kituuttaa lapsuuskodissaan alle 600 euron kuukausituloilla. Siinä vaiheessa, kun oma osuus talouskuluista ja muut välttämättömyydet on maksettu, rahaa jää käteen noin kymppi viikossa.

Olihan varsinaista ”osaamisen kehittämistä”. Kenenköhän osaaminen eniten kaipaisi kehittämistä? Minäkin haluan töihin TE-toimistoon, jos tympeä asenne ja kyky välttää kaikkia oikeasti rakentavia ratkaisuja riittävät. Ehkä toinen linja yrittää sisuunnuttaa asiakkaansa tekemään jotain tai vaihtoehtoisesti hakeutumaan sairaseläkkeelle mielenterveyssyistä. Jotta saavutaan maksimaalinen mielipaha, asiakasta kannattaa syyllistää tämän syntymäpäivänä. Eläköön julkiset palvelut ja työllisyyden parantaminen!

Sibeliusta Sibeliustalossa

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 5.12.2015. Esa Heikkilä, kapellimestari. Sibelius.

Sinfonia Lahden perinteikäs itsenäisyyspäiväkonsertti ennakkoesitettiin veteraaneille itsenäisyyspäivän aattona. Itse kuudennen päivän konsertissa kuullaan yksi teos enemmän, kun Inkeri Jaakkolan Urban Landscapes kantaesitetää. Aaton ohjelma kuitenkin koostui yksinomaan Sibeliuksen musiikista. Alkusoittona saatiin nauttia fantastisista tunnelmista, kun sinfoniseksi runoksi pitkä Satu väreili ilmoille. Satu koostuu mielenkiintoisista, arvokkaan loisteliaista ja kimaltavista teemoista, toisaalta hetkellisen räikeistä, kaakattavista ja uhkaavista sävyistä, jotka muodostavat toisiinsa sulautuvia, mutta erillisiksi hahmotettavia episodeja. Sibeliuksen mukaan teoksella ei ole ”täsmällistä ohjelmaa”, joten kuulija saa uppoutua omaan fantasiamaailmaansa; heppoisen tyhjänpäiväiseksi prinsessasaduksi teosta on silti vaikea tulkita. Game of Thrones –tv-sarjan soundtrackista pitävien voisi kuvitella tykästyvän Satuun. Sävelkielessä on jotain kaukaisen saavuttamatonta ja häilyvän epätodellista – siitä kuultaa toiseuden tematiikka, mutta voi suomalainen löytää sielunmaisemaansa sulautuvia värejäkin. Lukuisien valeloppujen jälkeen Satu päättyy hyvin hiljaiseen jousiaiheeseen, jonka orkesteri toteutti kihelmöivän taidokkaasti – on vaikeaa soittaa hyvin hiljaa laadukkaalla soundilla.

Tarinoiden maailmassa pysyttiin myös näytelmämusiikista koostuvassa yhdeksänosaisessa Pelleas ja Melisande –konserttisarjassa. Linnan portilla avasi näkymän ponnekkaasti ja mehevästi väristen, eikä tempomerkinnästä ”grave e largamente” huolimatta ollut mitenkään raskasta kuultavaa. Sen sijaan osa Melisande tuntui esittelevän ujon ja raskasmielisen tytön, jonka olemus jäi varsin vaisuksi ja hiirulaismaiseksi. Meren rannalla vietettiin hetki tarkkaillen, nouseeko myrsky vai ei – navakka puhuri ainakin yllätti ajoittain. Lähde puistossa pulppusi puhtaana ja raikkaana antaen janoiselle kulkijalle nautinnollisen vilvoituksen. Viides osa Kolme sokeaa sisarta soi harmonisena ja tyynen koraalimaisena. Pastoraali eli paimenidylli oli nimensä mukainen pehmeän lämpimine puupuhallinaiheineen. Melisande rukin ääressä puolestaan vaikutti kiivaasti pohtivan ristiriitaisina viliseviä ajatuksia rukin pyörää polkiessaan. Toiseksi viimeinen osa Välisoitto kaikui iloisen reippaana ja keväisen kuplivana, kunnes tultiin sarjan päätökseen eli Melisanden kuolemaan. Jos elävän Melisanden kuvaus (toinen osa) vaikutti vaisulta, ei kuolemakaan tunnu kovin dramaattiselta – häilyvä ja huokaileva surusoitto myöntää tosiasiat, joskin kohoaa hetkelliseen oivaltavaan kirkastumiseen, kunnes latistuu ja hiipuu melko epätyydyttävällä tavalla loppuun. Kokonaisuutena sarja on kiinnostava ja miellyttävä, joskaan ei ehkä yllä Sibeliuksen parhaimmiston tasolle. Tulkinnan tasolle jää, missä piilotteli rakastaja Pelleas.

Itsenäisyysjuhlakonsertin kruunasi totta kai Finlandia. Heikkilän tulkinta jyrähti käyntiin ehkä aavistuksen hätäisesti. Forte fortissimot purkautuivat ilmoille voimallisina, suorastaan räikeinä erityisesti vaski- ja lyömäsoitinten taholta, joten jousisto ei täysin saavuttanut vaadittavaa tasapainottavaa voimaa. Kilpasoitossa äänenvoimakkuus nousi hetkittäin kipurajalle. Hymni soi kuitenkin kauniin pitkälinjaisena ja loppuhuipennuksen aikana sointi saavutti balanssin ja ylevöitymisen – kylmistä väreistä sen tuntee.

Sinfonia Lahden johtajana Esa Heikkilän on tottunut näkemään kevyemmän ohjelmiston parissa, esimerkiksi joulukonserteissa ja vappumatineassa. Kompetenssia hallita ”vakavampaakin” musiikkia tuntuu löytyvän, mutta pientä hiomista riittää vielä ainakin balanssien ja nyanssien suhteen. Heikkilän ja orkesterin suoritus oli kuitenkin mallikelpoinen – kyllä lahtelaiset Sibeliuksensa osaavat. Lopuksi kajautettiin ilmoille Maamme-laulu, joka ohjelman ainoana kappaleena ei ollut lähtöisin 150-vuotisjuhlavuottaan viettävän kansallissäveltäjän kynästä.

Keskieurooppalaista keskisuomalaisittain

Konserttiarvio. Jyväskylä Sinfonia Sibeliustalossa 26.11.2015. Ville Matvejeff, kapellimestari. Jan-Erik Gustafsson, sello. Milhaud – Tanguy – Beethoven.

Jyväskylä Sinfonia vieraili Lahdessa Ville Matvejeffin johdolla teemanaan Ranskalaisia kohtaloita.  Konsertin avasi säveltäjänimenä vieraammaksi jääneen Darius Milhaudin Ranskalainen sarja (1945), jonka viidessä lyhyessä osassa kuullaan vaikutelmia Ranskan eri maakunnista. Kahdesta kansansävelmästä ammentavassa avausosassa Normandie iloisen reipas alku johtaa varovaisen odotuksen tunnelmiin, mutta vaihtuu nopeasti hypähteleväksi, eloisaksi Disney-soundtrackmelodiaksi. Merenkulkuun liitetyn Bretagne-taitteen ilmapiiri puolestaan on kaihoisan haikea ja vellova tavalla, joka jättää ristiriitaisiin mietteisiin sen suhteen, onko musiikki miellyttävää (tai edes merellistä) vai ei. Kolmannessa osassa Ile de France kuullaan vahvoja soinnillisia ja teemallisia vaikutteita Jacques Offenbachin säveltämästä baletista Gaite Parisienne – musiikissa käy iloinen vilske. Sitä vastoin taitteessa Alsace–Lorraine on melankolisen hauras häivä. Vasket laulavat jylhästi ja vähitellen esiin kantautuu etäisiä jyrähdyksiä muistutteina maailmansodan melskeestä. Sotilasrummun pärähdellessä askeleet laahaavat musiikin kasvaessa ja ylevöityessä, saavuttaen jonkinlaisen valaistumisen. Finaaliosa Provence soi mosaiikkimaisen irrallisina pätkinä äityen hetkittäin renkutuksen puolelle; mitään mainittavaa lisäarvoa osa ei enää tuo. Kokonaisuutena sarja on kevyt, lyhyt ja helppo. Sävelkuvailu yhdistää useita aikakausia 1700-luvun maalaisromantiikasta 1900-luvun suursotaan (kumpaan, jää nykykuulijan tulkinnan varaan). Teoa on alun perin sävelletty puhallinorkesterille ja sen kuulee – hyvässä ja pahassa. Jyväskyläläiset soittivat kuitenkin mallikkaasti, mikä teki sarjasta viihdyttävän, kun se olisi voinut olla ärsyttäväkin.

Illan solistina Jan-Erik Gustafsson tulkitsi Eric Tanquyn toisen sellokonserton. Soolosello käynnistää neliosaisen konserton hienovaraisesti tunnustellen ja johdatellen. Orkesterin myötä mukaan astuu sarjalliselle musiikille tunnusomainen outouden henki, josta voi löytää niin syvän mielenrauhan kuin synkän ahdistuksenkin. Puhdasoppisen sarjallisuuden muottiin Tanquyn teos ei asetu. Temaattisista aineksista hetkittäin miltei saa otteen, mutta toisaalta musiikkiin voi vain jäädä kellumaan, kunnes jyrinä ja pauke alkaa. Musiikissa myrsky voi nousta äkkiarvaamatta – tai sitten ei. Tyylin viehätys on juuri sen ennustamattomuudessa. Ensimmäisessä osassa soolosello on selvä johtaja, jota orkesteri kaikuina seuraa.

Sen sijaan toisessa osassa ärhäkämpi ja painokkaampi rooli on orkesterilla sellon jäsennellessä ja tulkitessa omia vaikutelmiaan. Soolo-osuuden voi kuvitella muokkaavan kokemiaan voimakkaita ulkoisia ärsykkeitä mielekkäiksi reaktioiksi: Orkesterin rytinän keskellä sello hallitsee itsensä, kunnes väsyy ja vetäytyy omiin oloihinsa – orkesteri etääntyy hiljaiseksi taustakohinaksi. Sitten sello palaa takaisin orkesterikaaokseen jämäkkänä johtajana, joka kohtaa muutosvastarintaa, mutta jatkaa neuvotteluja. Tyhjentävää loppuratkaisua ei kuitenkaan kuulla.

Kolmas osa säteilee lämmintä, ajatonta valoa ja olevaisen mysteeriä. Musiikki maalailee horisonttia syvällisenä, paikoin tummasävyisenäkin olematta kuitenkaan pelottavaa. Sen olemus on kaunis abstraktilla tavalla, jossa konkreettista tarttumapintaa ei juurikaan ole. Tietyssä vähäeleisyydessään taite on ehkä konserton hienoin. Neljäs osa onkin hengeltään jotain aivan muuta: Orkesterissa käy epämääräinen kuhina, jota soolosello saapuu jäsentelemään nykien tai suorastaan agitoiden. Tunnelma on levoton ja puskee eteenpäin, joskin kompuroiden. Finaali kuulostaa rumalta, mutta se lienee sen luonne – toteutusta ei käy moittiminen. Gustafsson kaivoi sellostaan rouhean juurevan soinnin, jonka moni-ilmeisyys kantoi läpi vivahteikkaan konserton.

Mitä sanoa Beethovenin 5. sinfoniasta, jossa kohtalo kolkuttaa ovea? Ainakin sen verran, ettei saksalaissyntyistä Beethovenia voi parhaalla tahdollakaan ranskalaisena pitää, vaikka Napoleon musiikkikaupunki Wieniä valloittikin sinfonian sävellysaikaan – konsertin teema ”ranskalaisia kohtaloita” alkoi siis väliajan jälkeen ontua. Sinfonia sen sijaan jyrähti ilmoille juuri niin autenttisen mehukkaana kuin toivoa saattaa. Alun fermaatit saivat soida juuri sopivan kauan; liian lyhyt aikaa pilaa tunnelman kiireisyydellään, liian pitkä taas menee camp-estetiikan puolelle, joskin rajat ovat häilyviä. Nyt saatiin kuitenkin hekumoida nautinnollisen tulisieluisilla jännitteillä sielukkaasti perinteitä kunnioittaen.

Toinen osa soi pehmeän täyteläisenä ja eleganttina pysyen huippukohdissaankin maltillisen hillittynä. Kevyiden liikkeiden pinnan alla kuitenkin kytee muutakin kuin tyhjää ilmaa. Kolmannessa taitteessa pääteemalla leikitellään: Siitä rakentuu vakava ja ylevä, keinuvan painokas marssi, joka välillä käy kevyessä tanssillisuudessa, kunnes nämä kaksi kerrostuvat toisiinsa. Kumeat rummut johdattavat uhkaavasti kohti muutosta, joka räjähtää kuuluviin finaalina. Suuren juhlan tuntua on ilmassa, kun viimeiset taistelut pää- ja sivuteeman välillä käydään. Pääteeman voitto on väistämätön, ja sitä tuuletetaan sen mukaisesti.

Kaiken kaikkiaan pienhkön keskisuomalaisorkesterin vierailu oli positiivinen yllätys, vaikkei ranskalaisteema ehkä ihan loppuun asti kantanutkaan. Raikas ja täyteläinen sointi viehätti ja kuultavana oli monenlaisia musiikillisia aineksia. Kokemus ei jättänyt kylmäksi ja orkesterin seuraavaa saapumista odottaa innolla.

Kyynikkomaisterin valitus I

Kun menee yliopistoon, sitä kuvittelee saavansa eväät johonkin hienoon työhön. Sellaiseen, jolla tuntee olevan merkitystä, joka imee mukaansa ja jolla pystyy itsensä elättämään. Opintojen aikana jokainen yksikkö vakuuttaa, että ala työllistää – kuullaan ”tulevien kollegoiden” hehkutusta työstään ja alumnien menestystarinoita. Vaan vähänpä humanistinen suuntaus lopulta valmistaa opiskelijaansa kohtaamaan gradunjälkeistä todellisuutta näinä päivinä.

Lama-Suomessa kokemattomalle humanistisesta tiedekunnasta valmistuneelle maisterille ei ole näkyvissä loisteliasta tulevaisuutta: Muutaman kuukauden työttömyyden jälkeen ideat alkavat olla vähissä, kun avoimia paikkoja ei kerta kaikkiaan ole tai vaatimukset ovat mahdottomia. Kilpailu alalla on kovaa, kokemus ja suhteet ovat valttia. Omatoimisiin työnantajille esitettyihin kyselyihin joko vastataan kohteliaasti, ettei mitään ole valitettavasti juuri nyt tarjolla, tai ei vastata ollenkaan. Sitä päätyy kituuttamaan puolinaista elämää Kelan työmarkkinatuella samalla kun ammattikoulun käyneet ystävät ostavat asuntoja ja matkustavat kaukomaille. Lähipiirissä joko kehotetaan harkitsemaan ”oikean ammatin” hankkimista tai kannustetaan elämään toivossa, että kyllä se oma työpaikka vielä löytyy. Ei paljoa lohduta.

Opiskellessaan kukaan tuskin uskoo olevansa se, joka päätyy kortistoon. Kiitettävien arvosanojen ja 400 opintopisteen jälkeen kuvittelee ansaitsevansa jo paikkansa, mutta pahimmillaan saa itse huomata olevansa ainoa, joka tutkintoa arvostaa. Keskivertohumanisti toivoo siistiä sisätyötä, jossa saa pohtia, analysoida ja toteuttaa itseään. Onko se muka liikaa vaadittu? Kaikesta päätellen on.

TE-toimistosta soitetaan muutaman kuukauden välein ja kysytään, onko töitä jo löytynyt. Kun vastaus on kielteinen, ei ”asiantuntijalla” ole ehdottaa muuta kuin parin viikon valmennuskurssi, jonka aikana lisärahaa maksettaisiin huimat 9 euroa päivässä. Mainitunlaisten kurssien työllistämisvaikutus on tilastollisesti osoitettu olemattomaksi, joten niin kauan kuin sitä ei määrätä pakolliseksi, ei jo matkakulujen takia kannata osallistua, jollei sosiaalinen aspekti innosta. Akateeminen koulutus takaa kyllä sen, että ihminen osaa kirjoittaa oman ansioluettelonsa – kokonaan toinen ongelma on, jos siihen ei ole kirjoitettavaksi sisältöä. Luovan kirjoittamisen mahdollisuudet tyrehtyvät rehellisyyden vaatimukseen.

Jossain vaiheessa korkeakoulutetulle työttömälle voi tulla tarve niellä ylpeytensä; rahanpuute kannustaa ottamaan vastaan pätkätyötä oman alan ulkopuolelta. Silloin päätyy akavalaisena SAK-valtaiseen työyhteisöön, jossa sisätyö on vain puolisiistiä eivätkä taukokeskustelut senkään vertaa. Pyrkimättä millään tavoin halventamaan perusrehellisen oikean työn raatajia on todettava, että kootessaan kahdettasataa pahvilaatikkoa tai nostaessaan kolmattatoista pöytää keruukärryyn pölyisessä varastossa akateemikko ei välttämättä tunne kuuluvansa ympäristöön. Epämukavat, työnantajan omistamat turvakengät jalassa, huomiovärisissä vaatteissa kellokortti kaulassa on turha odottaa vastaavasti varustautuneiden työtoverien kanssa käytävää henkevää keskustelua postmodernista estetiikasta – huomiot keskittyvät lähinnä tasolle ”sumuinen keli” ja ”pahaa kahvia”. Vuoron jälkeen olo on tyhjä. Ruuan jälkeen mielessä on lähinnä uni. Omasta ruumiista on kiusallisen tietoinen, eikä mikään enää motivoi. Siinä alkaa kyseenalaistaa aiemmat saavutuksensa, koska tähän on tultu. 

Miksi käydä läpi korkeakoulu, jos työhön riittää välttävä lukutaito, kohtalainen kestävyyskunto ja 18 vuoden ikä? Jotta olisi jotain henkevää mietittävää, kun tekee sitä liukuhihnatyötä? Kaunis ajatus, mutta turha – mekaanisessa toistossa mieli tyhjentyy tehokkaasti. Jos luova ajatus välähtää yllättäen, sen on jo unohtanut kotiin päästessä; tai vaikkei olisikaan, sitä ei jaksa kehitellä. Onko korkeakoulutuksen resurssit suunnattu oikein, jos valmistuneita odottaa tällainen kohtalo? Mietipä omalle kohdalle.

Kaljanhuuruista kantria synkille suomalaisille

Keikka-arvio. Freud, Marx, Engels ja Jung Finlandia-klubilla 16.10.2015.

Tulipa tarkastettua ensimmäistä kertaa livenä klassinen suomalainen kantribändi Freud, Marx, Engels ja Jung eli tuttavallisemmin Froikkarit. Yleisöä paikalle oli saapunut yllättävän niukasti, mutta sen ansiosta klubin tunnelma oli lähes intiimi. Ensimmäisen setin avasi hitti En koskaan mene sänkyyn, jonka tunnistettava riffi soi autenttisella soundilla. Syöpähoitoja läpikäyneen solisti Pekka Myllykosken ääni on muuttunut jos mahdollista vieläkin räkäisemmäksi ja rienaavammaksi, mutta tätä ei oikeastaan tarvitse nähdä haittana – räkäisen karkea, nasaali laulutyyli istuu bändin kantrisoundiin ja kappaleiden henkeen mainiosti.

Illan kumpaankin settiin oli koottu runsaasti alkoholin käytöstä ja sen seuraamuksista kertovia lauluja. Kantrimusiikille ominaisesti hilpeän ironisissa ja rempseissä juopottelulauluissakin onvakavampi pohjavire, esimerkiksi Vanhassa kaljapummissa: ”Mutta onnea ja rahaa on harvoin ja vähiin ne jää, jos aiot asunnon säästää tai oot vanha kaljapummi niin kuin mä.” Silti vauhdikkaampien biisien räväkän poljennon ja sattuvien sanavalintojen yhdistelmälle on vaikea olla naureskelematta.

Myös hartaampia ja synkeämpiä tunnelmia kuultiin. Herkkä Lintumies herätti pohdintoja ja Särkynytsydämisissä kitara valitti juuri niin nautinnollisen kirpeästi kuin kuuluukin. Sunnuntaiaamun kaduissa sen sijaan jokin jäi puuttumaan – pohjakomppi oli menossa hieman liian rennosti eteenpäin; albumiversion tahmea, raskas askellus riipaisee syvältä, mutta nyt jalka nousi turhan kevyesti kuvatakseen melankolisen krapula-aamun tunnelmaa, joka ”vei mut takas jonnekin, jonka kauan sitten kadotin”. Kummallista oli myös katsoa, kuinka keski-iältään keski-ikää lähentelevän yleisön edustajista muutamat pariskunnat tanssivat toisiinsa nojaillen kappaleen Kipee tahdissa. Laulussa sentään kerrotaan vaivautuneen pahoittelevasti äidille, kuinka skitsofreenikon itsehillintä on pettänyt: Jonkun muun kanssa nähty ex-kumppani on uuden parinsa kanssa haudattu naapureiden pihalle, yöllä on menty siskon huoneeseen ja koira on tapettu.

Kaiken kaikkiaan keikan tunnelma oli rento. Yleisöllä vaikutti olevan enemmän ja vähemmän kokemusta lauluissa puhutusta kaljakuppiloissa kulkemisesta, mutta käyttäytyminen pysyi asiallisena. Jonkun heilutellessa sytkäriä tosin huolestutti hieman, laukeavatko sprinklerit. Varsinaisesta lavashow´sta ei voi puhua, mutta eipä tässä kyse täysmittaisesta rock-konsertista ollutkaan. Sitä paitsi kantriin niukka lavaesiintyminen sopii ja kappaleessa Danny show koko ilmiötä tölvitään leppeän parodisesti. Osa keikan kappaleista jäi unohduksiin miltei saman tien, mutta tutut, mutkattomat, rehellisen autenttiset riffit laittoivat jalan vipattamaan mukavasti. Bändin musiikki on helppoa ja ajatuksia tuulettavaa kuultavaa. ”Ehkä elämä on vain huonoa pilaa, mutta mehän hekotetaan.”

Lintujen ja sellon laulua

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 8.10.2015. Sakari Oramo, kapellimestari. Klaus Mäkelä, sello. Rautavaara – Klami – Dvorak.

Alkuperäisen ohjelman mukaan konsertin avausteoksena piti kuultaman Tapio Rautavaaran A Requiem in Our Time, mutta kapellimestarimuutoksen myötä vaihtui myös teos saman säveltäjän Cantus Arcticukseen. Tämä modernin suomalaisen orkesterimusiikin kolmiosainen klassikko on sävelletty orkesterille ja pohjoisen linnuille, joita kuullaan ääninauhalta. Ensimmäinen osa Suo alkaa itäistä eksotiikkaa henkivällä huilusoololla. Musiikin edetessä näkymättömät lintuäänet tuntuvat hetkittäin hämmentäviltä, mutta akusmaattiset äänet (joiden äänilähde ei ole nähtävissä) toimivat osana suon mystisen ilmapiirin vaikutelmaa. Musiikki maalailee ennemmin maisemaa kuin tapahtumaa – voi miltei aistia suopursun tuoksun ja mättäiden yllä leijuvan usvan.

Toinen osa Melankolia on nimensä mukainen. Kalevi Aho kutsuu jousiston mollisointuja ”etäiseksi muistumaksi Sibeliuksen Tuonelan joutsenesta”, mikä on varsin hienovarainen vihjaus, sillä valittavat henkäykset muistuttavat Sibeliuksen teosta enemmän kuin etäisesti.

Melankolia soi hitaana ja tahmealiikkeisenä, mutta finaaliosa Joutsenet muuttavat on sitä vastoin hermostuneen tempoileva; lähdön tunnelman huomaa. Levottomien kirkaisujen vielä jatkuessa matalien jousien keskuudesta nousee esiin tummempi ja melodisempi pohjateema, joka lopulta nousee päällimmäiseksi ja kohoaa lentoon. Ylväästi teos saavuttaa loppuhuipennuksensa ja etääntyy horisonttiin muuttolintujen matkassa. Vaikkei musiikissa missään vaiheessa tapahdu suurta draamaa, teos on jollain tavalla filosofinen ja istuu suomalaisen jäyhään, luonnonläheiseen luonteeseen. Illan tulkinta oli sopivasti pidätelty jättääkseen äänille tilaa soida.

Seuraavana kuultiin Uuno Klamin kuusiosainen sarja Merikuvia. Avausosa Sumuinen aamu antaa jo nimellään viitteitä tulkintaan. Jousipizzicatoissa voi kuulla laineiden liplatuksen ja jostain kantautuu sumutorven valitus. Vähitellen näkymätön voima kasvaa, jolloin voi kuvitella laivan lähestyvän usvan keskeltä. Lopulta sumu tuntuu hellittävän hieman, alus ilmestyy näkyviin ja rantautuu onnellisesti. Liekö toisen osan Capitain Scrapuchinat sitten äskeisen laivan kapteeni vai ei, musiikin sotilaallisen rummut ja vasket kertovat vahvasta luonteesta. Osa jakautuu varsin selvästi ABA-muotoon; B-taitteessa esitellään kapteenin pehmeämpi puoli, josta heijastuu tyytyväisyys, ennen kuin sotilaallinen marssifanfaari ottaa taas vallan.

Kolmannen osan Hyljätty kolmimastoinen vaikuttaa alun uhkaavien bassosointien takia aavelaivalta. Musiikki henkii menetettyä aikaa, mutta välissä nousee esiin rytmikkäämpi aihe, ehkä muisto aluksen iloisemmasta menneisyydestä, matkoista ja tärkeistä tehtävistä. Muisto kuitenkin haipuu jättäen jälkeensä vain surullisen kuvan hylätystä, rapistuvasta laivasta. Seuraavassa osassa ollaan yötunnelmissa: Nocturno eli Vahtimiehen laulu voisi kertoa yksinäisestä vahdista tähtikirkkaana pakkasyönä. Ajatus kodista kuitenkin lämmittää. Viides osa Balettikohtaus tuntuu kuvailevan vellovaa vettä, mutta ehtii loppua ennen kuin siitä saa minkäänlaista vankempaa otetta. Viimeisessä osassa 3 Bf kuullaan vahvoja vaikutteita Ravelin Bolerosta. Välillä orkesteri ottaa teemasta räväkän irtioton, palaa takaisin, kehittelee romanssin ja päätyy taas bolerorytmiin vastalauseista huolimatta. Loppuhuipennus soi miltei liioitellun suurieleisesti.

Konsertin kohokohta oli väliajan jälkeen ilmoille kajautettu Antonin Dvorakin järkälemäinen sellokonsertto, jonka solistina toimi 19-vuotias Klaus Mäkelä. Konserton hyvin tunnistettava alku paisuu nopeasti jyhkeäsoundiseksi orkesterijuhlaksi, joka sisältää herkullisia pidäkkeitä. Sitten kuullaan käyrätorvisoolo, joka tuntuu tulleen jostain toisesta maailmasta – ylevä, vapaa, eteerinen. Pian sen jälkeen on soolosellon vuoro. Mäkelän hyppysissä sello raivasi heti oman paikkansa itsevarmalla otteella. Piano-kohdat soivat todella hiljaa ja tunteita heruteltiin antaumuksellisella kiihkolla. Ensimmäinen soolo-osuus on luonnostaan hyvin melodinen ja lähes pateettisen tunteellinen ailahtelevaisuudessaan. Konserton pitkähkö avausosa sisältää runsaasti elämyksellisyyttä ja tarttuvia teemoja. Orkesterin soundi asettui kaikin puolin kohdilleen tehden musiikista rouheaa, muhevaa ja suorastaan syntisen nautinnollista kuultavaa.

Hidasta osaa leimaa valoisan, jollain tavoin pakanallisen hartauden tunne. Aluksi puupuhallinten parissa tapahtui jotain pientä kompurointia, mutta se unohtui melko nopeasti sellon ottaessa taas paikkansa. Soolo valaa ensin rakastavaa lämpöä, mutta sitten taivaalle ilmestyy pilviä ja pian orkesteri julistaa ankarana synnin palkkaa. Sello kuitenkin lohduttaa lempeydellään ja toisenkin tuomionluvun jälkeen rauha leviää taas ympäristöön. Lopuksi saavutetaan osan alkua syvempi hartaus, jotain jo menetettyä saadaan takaisin ja ilmassa on jälleen tyyntä, lämmintä valoa.

Finaaliosassa saadaankin taas jotain ihan muuta, kun musiikki suorastaan räjähtää käyntiin henkien suuren urheilujuhlan tai sotaanlähdön tuntua. Soolosello nostattaa itsevarmasti orkesterin taistelutahtoa, jota kyllä löytyykin. Sello toimii eräänlaisena juonikkaana, mutta hyväntahtoisena kenraalina, joka laatii strategioita orkesterin toimeenpantaviksi. Mistä ikinä osassa taisteltiinkaan, mittelö päätyy voittoon – onnistumisen hurma huokuu koko musiikin kudoksesta, aurinko paistaa ja puut kukkivat. Ensimmäisen osan teema nousee orkesterista sellon vielä hehkuttaessa yhteisiä saavutuksia, kunnes on viimeisen sanan aika. Konsertto, joka käynnistyy mahtavalla rytinällä, myös päättyy sillä. Aplodeista ei meinannut tulla loppua, mutta valitettavasti encorea ei saatu. Mäkelällä on nuoresta iästään huolimatta hallussa jo niin tekniikka kuin tulkintakin, joten häneltä voidaan vielä odottaa paljon.

Suhtauduin kapellimestarimuutokseen aluksi epäluuloisesti. Ensikosketukseni Sakari Oramon johtamiseen tapahtui Finlandia-talossa 9 vuotta sitten, jolloin ohjelmassa oli Beethovenin 5. sinfonia, joka lähti Oramon käsissä liikkeelle niin vaisusti, että koko elämys oli jo siinä vaiheessa pilalla. Jokainen ansaitsee kuitenkin toisen tilaisuuden ja tässä tapauksessa se kannatti antaa – illan esityksessä ei ollut mitään vaisua. Dvorakin sellokonserton pilaaminen nysväämisellä olisikin ollut anteeksiantamaton synti, mutta tämä tulkinta jätti hyvälle tuulelle (lukuunottamatta harrastelijan avointa kateutta sellistin taitoa kohtaan). Nyt on menneet annettu anteeksi. Tällaista ohjelmaa kaipaisi enemmänkin – herkkiä hetkiä ja mahtavaa pauhua, värejä ja tunteita, tekniikkaa ja tulkintaa yllin kyllin yhdelle illalle.

Groteskia ja romantiikkaa

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 24.9.2015. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Bram van Sambeek, fagotti. Haydn – Aho – Berlioz – Stravinski.

Normaalista klassisen musiikin konserttijärjestyksestä (alkusoitto, konsertto, sinfonia) poikettiin raikkaalla tavalla, kun avauskappaleena kuultiin Haydnin sinfonia nro 22, lisänimeltään ”Filosofi”. Klassinen sinfonia pyörähti käyntiin lämpimällä barokkisoundilla. Tempomerkintänä hidas adagio tuntui käytännössä enemmänkin leppoisalta andantelta. Continuo-kuvion saattoi kuvitella aivorattaiden raksutteluksi rennon kotoisissa tunnelmissa. Toisessa osassa (presto) taas tuntui syntyneen ahaa-elämys: innostunut ja vauhdikas aiheen pyörittely tempasi mukaansa. Minuetto-osassa hidastettiin punnitsemaan analyyttisemmin äskeistä heureka-hetkeä. Finaalissa harkinta ilmeisesti johti toivottuihin tuloksiin, koska toisen osan into purskahti jälleen esiin. Pieniä varmisteluita ja epäluulon hetkiä lukuunottamatta huipennus oli täynnä positiivista pöhinää. Kokonaisuutena lämminhenkinen sinfonia oli helppoa ja miellyttävää kuultavaa.

Kalevi Ahon neliosainen fagottikonsertto vuodelta 2004 alkoi eksoottista Kaukoitää henkivissä tunnelmissa. Tyyni andante-tempo sävelmaalaili ehkä sumuista aamua vuoristossa. Fagotin soolossa kuultiin soittimelle ominaista mehevää narinaa, jota orkesteri seuraili tunnelman kehittyessä villimmäksi ja dramaattisemmaksi. Musiikin kudos kehittyi pitkin kaarin koko ajan raskaammaksi ja ehti saavuttaa melkoisen sointimassan osan loppua lähestyttäessä. Kuitenkin itse loppu oli leijuva ja osittain avoin.

Toisessa osassa (vivace) pysyttiin eksoottisissa kuvioissa, mutta vuorilta laskeuduttiin ehkä sademetsään – vipeltävä, kihisevä orkesterisatsi nostatti mielikuvan siitä, mitä löytää, kun kääntää ison kiven ympäri. Taite ilmensi kehittyessään viidakon lakia kiivaalla ryskeellä – luonto on arvaamaton ja armoton. Musiikki muistutti luonnossa ikuisesti jatkuvasta taistelusta siitä, kuka saa elää. Jokainen hetki on jollekin viimeinen.

Kolmannessa osassa pitkät linjat olivat tyyniä, mutta pinnan alla piili voimakkaita, kasvavia jännitteitä – isot kalat kutevat syvällä. Aallot nousivat vähitellen uhkaaviin mittoihin, mutta sitten saavuttiin fagotin soolokadenssiin, jossa kuultiin tummia sävyjä ja loppua kohti äkäisiä, blues-tyyppisiä piirteitä, joiden myötä ajatukset siirtyivät sademetsästä mustanpuhuvaan asfalttiviidakkoon saavuttaessa finaaliosaan. Orkesterin ryminä toi mieleen suurkaupungin kaaoksen, liikenteen ja vieraantumisen. Lopulta kakofoninen tunnelma kuitenkin tyyntyi, mutta tulkinnan varaan jäi, oliko kyseinen tyyneys lopulta löydetty sisäinen rauha vai välinpitämätön turtumus. Niin tai näin, orkesterin tehokas moottori kiihdytti vielä huimaan kooodaan, joka päättyi miltei seinään. Konsertto oli vaikuttava, eksoottinen ja arkaainen elämys, johon fagotin erikoinen, milloin lintumainen, toisinaan saksofonia muistuttava sointi istui täydellisesti.

Väliajan jälkeen päästiin romanttisiin tunnelmiin, kun orkesteri tarttui herkällä otteella Berliozin Romeo ja Julia –sinfonian Rakkauskohtaukseen. Näytelmähistorian kliseisintä öistä parvekekohtausta maalaileva osa soi ujon varovaisena ja lempeänä. Musiikissa nuori rakkaus iti ja versoi arasti puhjetakseen kukkaan sukujen kielloista huolimatta. Pitkittyessään teos alkoi kuitenkin maistua jo turhan imelältä, eikä vaaleanpunainen rakkausunelma oikeastaan jäänyt erityisemmin mieleen; Berliozin ohjelmamusiikista puhuttaessa Fantastinen sinfonia on ehdottomasti toista vaikuttavuusluokkaa.

Viimeisenä ohjelmanumerona siirryttiin vielä erilaiseen tyyliin Stravinskin Tulilintu-sarjan myötä. Hyvin monivivahteinen sarja alkoi matalalta möyrien. Mukaan hiipivät vaivihkaa isot vasket, kunnes sohaistiin herhiläispesään jousten äkäisen surinan siivittämänä. Sarjan edetessä kuultiin idyllistä pastoraalia, sitten jotain ihan muuta: Kevätuhrista tuttu hakkaava rytmiikka, vaihtuvat tahtilajit, vaskipuhallinten ja rumpujen voimakkaat pamaukset ja suorastaan härski soittotapa ovat Stravinskin neoklassismia omimmillaan. Suvantovaiheessa katseltiin tumman veden pyörteisiin tuulen tuiverruksessa, minkä jälkeen herkkä käyrätorvisoolo houkutteli orkesterin mukaansa kohti lopun fanfaaria. Tulilintu-sarjan finaali oli suurta, juhlavaa, säihkyvän briljanttia tykitystä viimeiseen sointuun asti.

Konsertin ohjelma oli kokonaisuutena ihastuttavan monitahoinen. Musiikin skaala vaihteli leppoisasta pohdiskelusta groteskiin eloonjäämistaisteluun romantiikkaa ja eksotiikkaa unohtamatta. Tulevan ylikapellimestarin ja orkesterin yhteistyö toimi mallikkaasti, joten vastaavaa musiikin riemua voi odottaa jatkossakin.

Vaskiseikkailu 2015

Tulipa kotiuduttua Lieksan Vaskiviikolta kymmenettä kertaa. Suomen suurin vaskimusiikkifestivaali järjestettiin Pohjois-Karjalan perukoilla jo 36. kerran. Vaan mikä vetää tuhansia kävijöitä pieneen kaupunkiin vuoden toisensa perään? Monipuolinen kurssi- ja konserttitarjonta, kansainvälisyys, oheistapahtumat ja eksotiikka lienevät ainakin osasyitä, mutta ehkä vahvin vetovoimatekijä on vaskisoiton henki. Kulttuurin sirpaloitumisen ja sähköistymisen aikakaudella välittömyys, spontaanius ja aidot kohtaamiset samanhenkisten ihmisten kanssa tuovat tervetullutta vaihtelua tietokoneruudun tuijottamiselle ja fyysisille etäisyyksille.

Vaskiviikon aikana on soveliasta ja jopa suotavaa avata keskustelu tuntemattoman kanssa. Sitä saattaa löytää itsensä esimerkiksi kahvittelemasta katuteltassa kaupunginjohtajan kanssa, töräyttämästä huipputrumpetistin soitinta öisissä jameissa tai komentamasta kapellimestaria nostamaan takamustaan, koska oma eväsrinkeli jäi alle. Pikkukaupungin kaduilla tulee vuosi vuodelta yhä enemmän vanhoja tuttuja vastaan ja jokaisen vaskiviikon lopulla tuntemattomia on taas monta vähemmän.

Ikä, taidot, sosioekonominen asema, kansallisuus, sukupuoli ja monet muut arkielämän hierarkiaa määrittävät tekijät menettävät merkityksensä vaskikansan keskuudessa – innostunut asenne vaskisoittoa kohtaan ratkaisee, olipa sitten kuulija tai soittaja. Kynnys on matalalla, sillä joukkoon pääsemiseksi tarvitaan vain soitin – oli se sitten oma tai lainattu – ja halu oppia sitä soittamaan. Muu opetetaan kyllä. Uudet tulokkaat toivotetaan tervetulleiksi ja konkarit jakavat tietojaan mahdollisuuksiensa rajoissa. Virheistä ei rangaista. Komeaa soundia tavoitellaan, mutta sitä ei tehdä hauskuuden kustannuksella. Tärkeintä on nauttia musiikista yhdessä.

Aikuisiällä aloittaneita harrastajia on vaskipiireissä paljon, joten ikä ja kokemus eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Tämä on pikemmin rikkaus kuin puute: Sukupolvien välille ei muodostu kuilua samalla tavoin kuin monella muulla elämänalueella, koska kaikki lähtevät samalta viivalta aloitusiästä huolimatta. Koskaan ei ole liian vanha vaskisoittajaksi, jos soitin vain pysyy käsissä ja naamalihakset ja etuhampaat kestävät. Se, mikä ihmisen alkujaan saa haluamaan ”totiseksi torvensoittajaksi”, on arvoitus erityisesti myöhemmällä iällä aloittaneiden suhteen. Toiset vaskimuusikot ja puhdas sattuma lienevät merkittävimpiä syitä. Vaski-ihmisten aitous, ystävällisyys ja huumorintaju puolestaan takaavat, että harrastuksen vetovoima säilyy halki vuosien ja elämäntilanteiden muutosten.

Jokin messingistä tehdyn instrumentin soittamisessa siis yhdistää. Vaskihenki ei ole myytti tai salaisuus, mutta arvoitus se pohjimmiltaan on. Sitä ei voi selittää, se täytyy kokea. Onneksi sen kokeminen on mahdollista kaikille avomielisille. Vaskisoittajien yhteishengessä ei ole kyse edes saman soittimen haltijoiden muodostamista blokeista, vaan yhteisössä trumpetistit kaveeraavat tuubistien kanssa siinä missä käyrätorvistit pasunistien. Porukassa musiikkia tehdään toisinaan vakavallakin otteella, mutta markkinoilla ei anneta toisten itkeä: Hätätilanteessa musiikki-ihmiset auttavat toisiaan pyyteettömästi missä vain kykenevät. Samaan suuntaan menevän kyytiin pääsee, muualta tulleille tarjotaan yösija, illaksi löytyy lapsenvahti ja ujostelevalle aloittelijalle annetaan opastusta vaikka kädestä pitäen. Länsimaisessa nykykulttuurissa vastaavaa yhteisöllisyyttä saa hakea. Tahtoo se usein vuoden mittaan unohtua allekirjoittaneeltakin. Silti ison vaskiporukan kokoontuessa musiikin äärelle jaksaa jälleen uskoa ihmisiin. Jos maailmassa olisi enemmän vaskisoittajia, kukaan ei lähtisi soitellen sotaan, soittaisi vain.

Kiinnostuitko? Ota yhteyttä lähimpään soittokuntaan, musiikkiopistoon tai vaskisoittajaan! Mukaan mahtuu aina uusia musiikinystäviä. Käsite ”totinen torvensoittaja” on useimpien kohdalla paradoksi (vrt. esim. puuton metsä, raitis juoppo). Valitse torvesi (niitä voi myös vuokrata) ja liity porukkaan, jossa musisoidaan suut messingillä!

Folkkaa kalojen kanssa

Levyarvio. Kalakaverit: Kalastuslauluja. Akusti Turtonen, sävellys, sanoitus, banjo ja laulu. Mikko Hellström, kontrabasso, laulu. Genre: folk.

Toukokuun lopulla julkaistiin Kalakaverit-duon esikoisalbumi Kalastuslauluja, joka nimensä mukaisesti sisältää pelkästään kala-aiheisia kappaleita. Albumin 11 laulua on järjestelty pitkälti niin, että noin joka toinen laulu on iloisen reipas ja joka toinen haikeampi tai muuten seesteisempi. Räväkämmissä kappaleissa huoleton banjonrämpytys muistuttaa hetkittäin tv:ssä 2000-luvun alkuvuosina pyörineen satiirisen Itse valtiaat –piirretyn tunnusmusiikkia. Toisaalta soundista nousee mieleen stereotyyppinen kuva Yhdysvaltain maaseudun iltamista hillbilly-tyyliin. Laulussa Pyyntö ahdille puolestaan on hyödynnetty kalevalaista runonlauluperinnettä alkusointuineen kaikkineen.

Osassa kappaleista voi sanoitusten lempeän tölvimisen ja leppoisan säestyksen ansiosta havaita yhtymäkohtia suomirockin merkkiyhtye Leevi and the Leavingsiin – lupauksia rikotaan ja mokia sattuu, mutta kaikella on tapana järjestyä tai ainakaan suuremmin ei jäädä murehtimaan asioita, joille ei mitään voi. Albumi onkin eräänlainen kalastajan Raparperitaivas ajoittaisessa lempeässä ironiassaan. Erityisesti haikeassa Huokaan muistellen –kappaleessa on tulkinnanvaraa. Yksinkertaistaen se on ylistys toivotulle kalansaaliille, toisaalta sanojen perusteella laulua voi ajatella hieman kaksimielisenä balladina, kun kertoja kaipaa vapansa taivuttelijaa.

Sanoituksista kuvastuu todellinen intohimo kalojen narraamista kohtaan. Parisuhteet kärsivät ja työpaikka voi mennä, mutta tärkeintä on päästä kalaan. Suomessa on totuttu lauluihin, joissa viinan takia menetetään kaikki, mutta Kalastuslaulujen perusteella myös kalastusriippuvuus voi olla alkoholismin veroinen tauti. Humoristisen kesähitin aineksia löytyy erityisesti kappaleesta Taas kalassa, joka rempseän koomisesti kuvailee kalahullun edesottamuksia – lapsen syntymäpäiväjuhlien ongintanumerossakin kertoja varastaa shown.

Albumi on rento, mutta moniulotteinen kuunteluelämys. Kalastusharrastuksesta on kahden muusikon voimin saatu yllättävän paljon sävyjä irti. Tämä levy kuuluu jokaisen kalaintoilijan valikoimaan, mutta rehellinen ja raikas, täysakustinen kalafolk sopii muillekin leppoisissa lomatunnelmissa elelijöille.

Hectorin kesäbiisit

Kesä koittaa, aurinko helottaa ja herkkänahkaiset jurottavat sisällä. On siis taas kepeän kesämusiikin aika. Suomessa kesäbiisit värittävät monien lomakokemusta ja suurin osa populaarimusiikkiartisteista on tempaissut ainakin jonkinlaisen kesärallatuksen siinä missä joululaulunkin. Kesäbiisien maailma on yleensä lomailijan paratiisi, jossa kaikilla on mukavaa ja lempi kukoistaa.  Tällä kertaa päätin tarkastella Hectorin laajasta tuotannosta kumpuavaa kesätematiikkaa.

Hectorin varhaisimpiin kesälauluihin kuuluu vuoden 1972 Nostalgia-albumilta löytyvä Heinäpellolla. Folk-genreen luokiteltavan kappaleen mielenkiintoisimman koukun luo populaarimusiikissa harvemmin kuultu putputtava fagotti aaltoilevilla välikuvioillaan. Lyriikaltaan laulu on melko tavanomainen, joskin enemmän vihjaileva kuin suorapuheinen kesäromanssin kuvaus rattoisasti D-duurissa ja säkeistö–kertosäkeistö-muodossa. Toisaalta pitänee huomioida, ettei kesäbiiseissäkään ehkä ollut soveliasta puhua seksistä yli 40 vuotta sitten yhtä suoraan kuin 2000-luvulla (vrt. esim. Neljä ruusua – Missä vaan [2001]).

 Vuoden 1976 Hotelli Hannikainen –albumilla puolestaan kuullaan ruotsalaista käännösiskelmää Snadi kundi stadista, jossa kaupunkilaispoika lähtee maalle lomailemaan. Kesää ei korosteta, mutta onkiminen, sahdin juominen ja koivun alla istuminen viittaavat kyllä lämpimään vuodenaikaan. Simppeli AB-muoto tässäkin kappaleessa tekee siitä soveliaan kesäbiisin, kun aiheenakin on pako kaupungista ja rutiineista. Hieman irvailun makua tematiikkaan kuitenkin tuo lopun musiikillisen aineksen tiivistyminen ja koventuminen, jonka päälle laulaja karjuu ”menen kaivoon”. Eskapismiajatuksen huipentuminen kaivoon hyppäämiseen herättää kysymyksiä syy-yhteydestä – onko ajatus loman loppumisesta niin rankka vai alkaako maalaiselo jo tympiä?

Niin ikään vuoden 1976 singlessä Lola kertoja ihastuu eksoottiseen naiseen jäätelökioskilla. Kertosäkeistössäkin lauletaan: ”sä oot kielletty omppuni vaan, na-na-na-naa. Lola, mä koska pääsen sua maistelemaan, oh-la-la-laa.” Kesäbiiseille tyypillisesti hyväntuulinen ja epämääräisesti kaksimielinen lallatus ei kärsi edes siitä, ettei himokkaan yli-innokas kertoja pääse saatille – Lola pysyy etäisen tavoittamattomana jäätelöpuikkoineen, mutta kertoja jaksaa haikailla kiellettyä hedelmää. Kiehtovasti Hectorin kappale yhdistyy The Kinks –yhtyeen samannimiseen listahittiin (1970), jossa nimeä Lola lauletaan samaan tyyliin nasaalisti keikistellen. Kinksin tarinassa kertoja tapaa baarissa Lolan, joka sitten osoittautuukin mieheksi. Suhteessa tähän Hectorin kappaleen humoristisuus avautuu vieläkin monitulkintaisemmaksi laulun näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta. Sukupuolisia merkityksiä sopii pohtia.

Kaikki ei ole siltä miltä näyttää myöskään vuoden 1980 Linnut, linnut –albumin kappaleessa Kesäyllätys. Herkkä, akustinen musiikki säestää pääsääntöisesti E-duurissa kertomusta kesäisestä rantaidyllistä rakastetun kanssa. B-taite luo kuitenkin konfliktin – räkäinen nauru johtaa kiivaampaan vuodatukseen: ”En siltikään sua saa-, sua saa-, sua saanut, vaikka tiesin tään: olet monen, monen muun kanssa maannut.” Ensimmäisen B-taitteen lopuksi A-taitteiden seesteisyys palaa kevyin askelin, kun rakastettu juoksee nauraen kaupunkiin. Toisessa A-taitteessa kertoja vaeltelee turmion teillä, kunnes kohtaa rakkaansa jälleen ja he palaavat idylliinsä osoittamaan rakkauttaan rannalla. Vaan kuinka ollakaan, toinen B-taite kertoo, ettei kertoja nytkään saa pitää rakastettuaan; sen sijaan hän huomaa sukupuolenvaihdosleikkausarvet. Kolmas B-taite, johon toisesta jatketaan suoraan, päättyy samoin kuin ensimmäinenkin, mistä voi tulkita, että kertoja joka tapauksessa olisi halunnut jatkaa yhdessä petolliseksi osoittautuneen ihastuksena kanssa. Todellinen kesäyllätys kuitenkin! Laulun herkkä kaipaus ja lopulta paljastunut totuus ovat ironisessa ristiriidassa, joten kappaletta voi pitää tyypillisen kesäbiisin parodiaversiona.

Toinen Linnut, linnut –albumilta löytyvä laulu ei välttämättä ole varsinainen kesäbiisi, vaikkakin ”on päivä heinäkuinen” – Vaunu vailla kuljettajaa kertoo ironisen huolettomasti siitä, kuinka kaikki on menetetty: ”Ja kaikki horjuvat kaiteet, et tukea saa kun tarvitset, sä kaadut, kaadut.” Musiikissa komppi muistuttaa kiskojen lonksutusta junan alla eli se voidaan tulkita rautatie-topokseksi (musiikin vakioaihe) huuliharppuineen kaikkineen. Kesä ei siis ole ilon aikaa jokaiselle, vaan lomalaisen huolettomuus on toisen kohdalla rappiollinen hälläväliä-asenne: ”Ei huolta eilisestä, on huominenkin mennyt, en luovu enkä estä, mä liene pessimisti en nyt.”

Singlessä Kesäyö (1989) on kaikki kesäbiisin temaattiset ainekset: yksinkertaisuus, tarttuvuus, rannalla loikoilu, alkoholi ja yhden illan juttu. Tropiikilta, kookokselta ja rakkaudelta tuoksuva nainen viettää päivän rannalla yläosattomissa, menee illalla terassille, iskee miehen yöksi ja hätistää tämän aamulla ulos lähtiessään itse taas rannalle. Rantapäivien ja terassi-iltojen päätteeksi koittaa aina tuoksuva, kiihkeä, viileä ja niin pitkä kesäyö. Välisoitossa kuullaan latinorytmejä ja muutenkin musiikillista materiaalia leimaa rentous ja vapaus. Laulun naista voi pitää kevytkenkäisenä, mutta suomalaisille kesäbiiseille ominaisesti tätä ei pidetä paheksuttavana – onhan kesä vapauden aikaa sukupuolisestikin. Hectorin kesäkappaleista tämä lienee heteronormatiivisin ja vähiten moniselitteinen.

Hectorin laajasta tuotannosta löytyy siis muutama ”kesäbiisi”, vaikkeivät ne Kesäyötä lukuunottamatta tyypillisimmästä päästä olekaan. Kappaleet haastavat pohtimaan kesäromansseja useammalta kannalta – kiimainen kesälomailija voikin tulla torjutuksi tai huomata erehtyneensä. Hectorin ote kesäbiiseihin on varsin parodinen, mutta suosittujen kesäbiisien tyhjänpäiväisyyden huomioiden irvailuun on varaakin. Kesä kaikilla, onni yksillä!

Muistoja ala-asteen musiikkielämästä

Kouluvuosi lähenee loppuaan, joten on taas aika kurtistella kulmia Suvivirren puolesta ja vastaan. Toisaalta niihin aikoihin, kun allekirjoittanut ala-astetta kävi Nastolan Kirkonkylän koulussa 1990-luvun jälkipuolella, ainakin 50 prosenttia koulun musiikista oli uskonnollisesti värittynyttä: Kirkossa käytiin neljä kertaa vuodessa ja joka kerralle oli omat laulut. Keväällä ohjelmaa oli erityisen paljon, koska kirkon lisäksi oli vielä kevätjuhla ja molemmissa laulettiin. Niitä renkutuksia harjoiteltiin antaumuksella koko koulun voimin pianosäestyksellä, sanat piirtoheitinkalvolta seinälle heijastettuina. Kuten arvata saattaa, jotain oli pakko vähän irviä – aika monella aurinko sulatti jään sijasta pään, mutta joka tapauksessa Jeesusta kiitettiin siitä hyvästä. Ja tämä kuului niihin kirkkolauluihin.

Kevätjuhlan loppuvaiheilla hyvästeltiin viimeinen luokka ehkä tarpeettomankin haikealla sävelmällä, jolla toivotettiin turvallista matkaa elämän aalloilla. Tämäkin Jeesus-maininnan sisältävä kappale säilyi ohjelmistossa vielä läpi yläasteen, vaikka kirkkokäynnit karsiutuivatkin kouluasteen vaihtuessa yhteen vuodessa (joulu), joten enimmät kevätlaulut jäivät siinä vaiheessa historiaan. Myös aamuhartaudet ja niiden myötä virrenveisuu vähenivät. Vaan olipa ala-asteen ensimmäisinä vuosina luokassa urkuharmooni, jolla vanhan koulukunnan opettaja yritti epätoivoisesti säestää aamuvirsiä. Ihan todella, vielä vuonna 1995.

Koululla oli myös satunnaisesti toimiva vapaaehtoinen musiikkikerho, toisin sanoen kuoro. Sen ohjelmistoon kuului isänmaallisia ja uskonnollisia lauluja, mutta myös kevyempää musiikkia kuten laulut Simo Siilistä ja mummon kaappikellosta. Joskus oli jopa keikkoja – mieleen on jäänyt ainakin esiintyminen terveyskeskuksen vuodeosastolla. Siitä palkittiin jäätelöllä ja mukavaahan se oli.

Kaiken kaikkiaan alaluokilla sai siis laulaa runsaasti. Soittimet sen sijaan jäivät vieraammiksi – vasta kuudennella luokalla kuunneltiin nauhalta ja katsottiin kuvista eri orkesterisoittimia, joita sitten kokeessa piti tunnistaman. Ei ollut nykymuotoisia soitinesittelytilaisuuksia, joissa pääsee kokeilemaan erilaisia instrumentteja. Soundin perusteella yritettiin muistella, oliko tämä nyt käyrempi vai suorempi, joku torvi kuitenkin. Urkuharmoonien ja pianojen lisäksi koululta löytyi rummut, sähköbasso ja joitain perkussiosoittimia (esim. tamburiini). Siinäpä se valikoima melkolailla olikin. Paitsi, että kaikkein pahin on vielä mainitsematta: nokkahuilu. Kolmannesta luokasta eteenpäin jokaisen luokkamme 30 oppilaasta odotettiin soittavan (toisin sanoen raiskaavan) Yamahan muovisella pillillä muun muassa populaarimusiikin klassikoita. Ei voi olla kaunista kuultavaa, kun kolmekymmentä kakaraa tapailee Edelweissia tai Love me Tenderiä yhtä aikaa. Soittokokeitakin järjestettiin, joten pilliä piti luritella myös kotona vanhempien kauhuksi.

Nöyryyttävin tapaus ala-asteen musiikinhistoriassa lienee vuoden 1998 kevätjuhla, jossa luokkamme lauloi typerän rallatuksen ja esitti välisoiton nokkahuiluilla – unisonoa haettiin, saatiin kakofonia. Kipaleen sanoitus puolestaan oli harvinaisen nolo jopa kolmasluokkalaisen mielestä: ”Skidiman-dinkke-dinkke-dinkke, skidiman-dinkke-duu, I love you!” hoilotettiin kertosäkeistössä. Valtaosa luokasta koki siinä iässä lähinnä vastenmielisyyttä vastakkaista sukupuolta kohtaan, joten nuoresta lemmestä laulaminen ei oikein kolahtanut. Toinen nolostuttava esitys oli se, kun suurin piirtein kaikki kunnan ala-asteelaiset laitettiin tanssimaan Macarenaa urheilukeskuksen kentälle jonkin toimintapäivän yhteydessä (tapahtui ollessani 1. tai 2. luokalla). Sitäkin piti treenata viikkotolkulla etukäteen.

Nämä ovat vain muistikuvia yhden koulun musiikkielämästä vuosina 1995-2001. Musiikinopetuksessa on luultavasti tapahtunut paljon sen jälkeen. Sanottakoon kuitenkin, että 30 lasta ”soittamassa” nokkahuilua pakon edessä on musiikin häpäisyä. Joskushan sanotaan, että ”tullut musikaaliseksi nokkahuilun soitosta huolimatta” – ihan aiheesta! Toisaalta nolot esitykset kasvattavat luonnetta. Eikä sentään ollut enää niitä suurten ikäluokkien kammoamia laulukokeita. Niin hyvät eväät kuitenkin saatiin, että seitsemännen luokan musiikinkokeessa parhaan tuloksen sai allekirjoittanut, ja se oli 8 – .

Suomalaista orkesterijuhlaa

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 23.4.2015. Okko Kamu, kapellimestari. Reka Szilvay, viulu. Marko Ylönen, sello. Heini Kärkkäinen, piano. Aho – Beethoven – Sibelius – Ahmas – Kokkonen.

Suomen sinfoniaorkesterit ry:n 50-vuotisjuhlakonsertti tarjosi Okko Kamun johdolla oikean tyylien runsaudensarven. Alkupalana nautittiin Sinfonia Lahden nimikkosäveltäjä Kalevi Ahon (sattumoisin myös Suomen sinfoniaorkesterit ry:n puheenjohtaja) teos Hiljaisuus. Lyhyehkö kappale perustuu löyhästi Otto Mannisen samannimiseen runoon. Siinä missä runon perussävel on varsin rauhaisa, Ahon musiikki kumpuaa hiljalleen esiin henkien määrittämätöntä, alkukantaista uhkaa. Mielikuvaa vahvisti Sibeliustalon kaikukammioista soittava näkymätön vaskiryhmä. Teoksen nimen ja orkesterin miehityksen suhde on aavistuksen verran ironinen – hiljaisuuden tunnelmaa oli luomassa valtava kokoonpano harppua ja urkuja myöten. Tyyli on moderni ja muistuttaa välähdyksenomaisesti jopa Pendereckin Trenodiaa Hiroshiman uhreille. Ahon Hiljaisuuden perustunnelma on synkkä, mutta hiljaisuudenhan voi mieltää monin tavoin.

Toisenlaisiin tunnelmiin päästiin Beethovenin Kolmoiskonserton myötä. Nimen mukaisesti solisteja on yhden sijasta kolme – piano, viulu ja sello. Ensimmäinen osa Allegro käynnistyy melko pitkällä orkesteriosuudella, joka kohoaa hieman jännittävänä, mutta lämpimän mehevänä kuin leipätaikina. Alkutahtien jännite purkautuu ja vapautuu ilmoille eloisasti hyristen. Esittelyvaiheen jälkeen solistisen osuuden avaa sello melodisella teemalla, jota viulu seuraa hetken kuluttua. Viimeisenä mukaan astuu piano, jonka rooli koko konsertossa on olla enemmän oman tiensä kulkija. Pianon soundi ehkä erottuu paremmin joukosta, koska se ei kuulu orkesterin vakiokalustoon samalla tavoin kuin sello ja viulu.

Ainakin tässä esityksessä soolosoitinten välillä saattoi havaita kolmiodraaman, jossa sello pysyi pääsääntöisesti rauhallisena sovittelijana, viulu soi kiihkeämpänä ja neuroottisempana kentien uhitellen itsevarmalle, hetkittäin ehkä jopa hieman leuhkallekin pianolle. Toisessa osassa (Largo) sello esitteli pitkän, tunteellisen ja lämpöä hehkuvan, elämänmakuisen soolon, jota seurasi pianon kiivaampi kadenssimainen välike, jonka jälkeen viulu palautti sellon luoman tunnelman. Finaaliosassa solistien vuoropuhelu yltyi vähitellen räväkäksi väittelyksi, jossa kaikki nokittelivat toisilleen kuin poliittisessa paneelikeskustelussa orkesterin yllyttäessä väittelijöitä taustajoukkona. Orkesterin rooli onkin kautta teoksen merkittävä, eikä sen voi sanoa jäävän kolmen solistin jalkoihin; muhevan briljantti orkesterisointi määrittelee pitkälti myös soolojen tunnelmaa. Beethovenin kolmoiskonsertto on kiehtova, eloisa ja lämminhenkinen teos, jonka sielun Sinfonia Lahti ja solistitrio toivat loistavasti esiin.

Väliajan jälkeisen puoliskon avasi Sibeliuksen Festivo, joka päättää Historiallisia kuvia nro 1 –sarjan. Juhana-herttuan hovia kuvaileva musiikki kumpuili juhlavana, mutta yhtä kaikki ilmavana ja raikkaana. Festivon tunnelma henkii suuren ulkoilmajuhlan tuntua enemmän kuin jäykän muodollisia seremonioita ummehtuneissa juhlasaleissa. Sinfonia Lahden varmoilla otteilla musiikki virtasi miellyttävän tuoreen tuntuisena.

Sibeliuksesta edettiin tuoreempaan suomalaiseen musiikkiin eli orkesterin fagotistina toimivan Harri Ahmaksen Lux Arctica –teoksen kantaesitykseen. Säveltäjän mukaan ”jokaisen subjektiiviset tunnereaktiot teoksen sävelkielestä voidaan niin halutessa yhdistää valon eri sävyihin” eli tulkintavastuuta annetaan kuulijalle. Ahmaksen arktinen valo ei ainakaan ensikuulemalta ole napapiirin kaamoksen valjua hehkua tai kesäyön pehmeää loistetta – alun hektinen, helisevä ja Stravinskin Kevätuhrin hakkaavaa rytmiikkaa muistuttava sävelkieli tuntuu varoittavan tuomiopäivän polttavasta valosta, joka tuhoutuneen otsonikerroksen läpi kärventää kaiken elävän. Sitten tulevat myrskypilvet ja niillä leikittelevä hämärä, kunnes raaka, tappava valo tunkee jälleen esiin – valtava äänimassa heijastelee maailmanlopun henkeä, kunnes tasoittuu vellovaksi pimeydeksi, jota tähtien terävät tuikahdukset ja revontulien tanssi valaisevat välähdyksinä. Valo nousee vielä voimallisena, mutta lopulta musiikki rauhoittuu päivän viimeiseen haipuvaan valonsäteeseen, joka kuitenkin jättää jälkeensä pimeän pelon. Vähitellen soitto katoaa hiljaiseen hämärään, ehkä uneen, ennen kuin uusi raaka päivänkoitto ehtii repiä sen, mikä selvisi yöhön asti.

Päätösnumerona kuultiin Joonas Kokkosen viimeiseksi jäänyt 4. sinfonia. Sinfonian perinteisestä neliosaisesta muodosta poiketen teos on kolmiosainen ja temaattisesti varsin haastava, vaikka sitä Kokkosen sinfonioista helppotajuisimpana pidetäänkin. Kokonaisuuden tunnelma on outo – soundit ovat räikeitä ja kaikkiin kolmeen taitteeseen sisältyy niin kauniita kuin kauheitakin hetkiä. Ensimmäinen osa kihisee äkäisenä ja ristiriitaisena, mutta vakuuttavan painokkaana. Toinen osa kilahtelee ja kalahtelee, värisee ja hyppelehtii äkkipikaisesti eikä aina kovin hyvän maun mukaisesti. Osan voisi kuvitella ääniraidaksi skorpioniaiheiseen luontodokumenttiin. Viimeisen osan alussa voi halutessaan kuulla vaikutteita Sibeliuksesta vahvasti ironisoituina, hidastettuina ja järeällä bassolla ryyditettyinä, kunnes sävelkieli siirtyy enemmän Sostakovitsin suuntaan. Modernin epäsovinnainen sinfonia muistuttaa, ettei melodinen kauneus ole kaikki kaikessa.

Orkesterien yhdistyksen juhlakonsertin ohjelma oli mallikkaasti koottu katsaus suomalaiseen musiikkiin. Vastapainona toimi Beethovenin konsertto, joka toki edustaa totunnaista sinfoniaorkesteriperinnettä. Konsertissa kuultiin tyylejä ja tunnelmia laidasta laitaan 200 vuoden ajalta. Ilahduttavaa on, että sinfoniaksi oli valikoitunut jotain tavallisesta poikkeavaa ja että mukaan oli saatu myös aivan tuoretta orkesterimateriaalia.

Romanttisia tunnelmia

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 16.4.2015. Julian Rachlin, kapellimestari ja sooloviulu. Mozart – Mendelssohn – Beethoven.

Illan ohjelma oli hyvin perinteinen eli klassis-romanttinen. Mainoksissa hehkutettu viulusolisti Julian Rachlin toimi samalla konsertin kapellimestarina, eikä valinta suinkaan ollut huono. Huomautettakoon tosin, että Mendelssohnin viulukonserton aikana kaksoisrooli johti melko teatraalisiin eleisiin, mutta onneksi ne rajoittuivat teoksen musiikillisestikin vauhdikkaimpiin kohtiin. Ennen konserttoa kuultiin Mozartin Figaron häät –alkusoitto, jonka kuvaus käsiohjelmassa osui naulan kantaan: ”Eloisa, raikas ja loistelias alkusoitto luo kotoisen touhun ilmapiirin.” Lyhyehkö, helppotajuisen klassisen musiikin ikihitteihin lukeutuva kepeä alkusoitto oli vauhdikkaassa elämänilossaan lähes operettimainen. Keveästä tyylistä ja melko yksinkertaisesta soitinnuksesta huolimatta orkesterin soundi kantoi muhkean tuttavallisena.

Felix Mendelssohnin viulukonsertto edustaa varhaista romantiikkaa parhaimmillaan. Ensimmäisen osan alussa sooloviulu soi kaipuutaan suorastaan slaavilaisella tai ehkä mustalaisviulua henkivällä soundilla. Tunnelma huokui herkkyyttä miltei pateettisuuden rajoille niitä kuitenkaan ylittämättä. Soolossa saatiin kuulla ärhäkämpääkin värinää, minkä jälkeen musiikkia luonnehti vahva eteenpäin menemisen vaikutelma. Toinen osa, johon kolmas osa saumattomasti sitoutui, toimi suvantovaiheena – kiireetön, nostalginen musiikki herätti mielikuvan tyynestä kesäillasta järven rannalla. Sitten syntyi uutta, intomielistä säpinää, joka yltyi lähes maaniseksi. Kokonaisuus oli erittäin miellyttävä ja ymmärrettävä. Jopa soolo-osuus kuulosti aidolta musiikilta; harmillisen usein viulukonserttojen soolokohdat muistuttavat etydeitä eli harjoituskappaleita teemattomassa teknisyydessään. Mendelssohnin konserton tulkinta upposi yleisöön, joka osoitti suosiotaan seisten vaatien solistilta vielä encoren. Lisänumerona kuultiin verkkainen, mietteliäs ja seesteinen pikkukappale.

Väliajan jälkeen nautittiin vielä annos varhaisromantiikkaa Beethovenin seitsemännen sinfonian muodossa. Ensimmäinen osa (Poco sostenuto – Vivace) toimi kuin suuri moottori – sen käynnistymistä kylmiltään edeltää muutama yskäisy, mutta kerran käynnistyttyään se hyrrää tasaisesti ja ottaa kierroksia vaivatta. Näitä käynnistyksiä tuli osan aikana useampikin, ja yleensä hetken kaupunkiajosukkulointia seurasi kiihdytys avoimelle moottoritielle vapauden hurmassa. Musiikissa oli kaikkineen havaittavissa hyvä neliveto. Sinfonian toinen osa lienee sen tunnetuin. Esitysmerkinnästä Allegretto (”kevyesti”) huolimatta yksinkertaisessa, pidätellyn vähäeleisessä teemassa on surumielistä painokkuutta. Alun surumarssin jälkeen seuraa perussävyltään optimistisempi, kirkkaampi ja leijuvampi taite, jonka jälkeen paluu alkuperäiseen teemaankaan ei tunnu yhtä raskaalta – musiikin kudokseen on tullut toivoa, että elämä voittaa. Kolmannen osan scherzo tuntuukin juhlistavan elämää iloisessa riehakkuudessaan, joka hieman rauhoittuu trioon tultaessa, mutta pysyy edelleen hyväntuulisena. Finaaliosassa meno kiihtyy huimaksi ikiliikkujamaiseksi ilotulitukseksi. Käyrätorvet kajauttelevat iloisia jahtikutsujaan ja uskomaton flow kantaa viimeiseen ääneen asti. Tämän esityksen jälkeen orkesteriltakin saatiin kuulla encore, jonka jouset pizzicatona eli näppäillen loihtivat ilmoille. Kaiken kaikkiaan konsertti jätti hyvälle mielelle – sopivan kevyt ja ajaton ohjelmisto istui hienosti huhtikuiseen iltaan.

Juice Päijät-Hämeessä

Juice Leskisen mittavaan tuotantoon mahtuu lukuisia paikkakunta-aiheisia lauluja. Ekomusikologia eli ympäristönsä tiedostava musiikintutkimus tuntee tämän ilmiön nimellä topofilia.  Päijät-Hämeen kunnista muutamat mainitaan Juicen tuotannossa toistuvasti, kun taas osa jää kokonaan paitsioon. Päijäthämäläisiksi kunniksi määrittelen tässä tapauksessa ne 12 kuntaa, jotka olivat olemassa itsenäisinä vielä vuosituhannen alussa: Nastola, Asikkala, Hollola, Artjärvi, Padasjoki, Kärkölä, Hartola, Heinola, Hämeenkoski, Sysmä, Orimattila ja Lahti. Näistä neljä mainitaan melko yksiselitteisesti Juicen musiikissa ja yksi tulkinnanvaraisesti. Laulussa Hauho nimittäin sanotaan ”ei ole tekstinä Koski tai Lahti sen”, jolloin on hieman epävarmaa, tarkoitetaanko Koskella mahdollisesti samannimistä Turun läänin kuntaa (Koski TL) vai vuodesta 1995 lähtien nimellä Hämeenkoski tunnettua Koski HL:ää. Koska koko laulu sijoittuu Hämeeseen (Hauho on kantahämäläinen pitäjä), voisi otaksua laulun Kosken viittaavan tässä juuri Hämeenkoskeen.

Heinola on Juicen tuotannossa saanut oman nimikkokappaleensa, joka on nykyäänkin järjestettävän musiikkitapahtuman nimi (vrt. Kuopio tanssii ja soi). Kyseessä on tietenkin Juicen varhaisvaiheen hitteihin lukeutuva reipas renkutus Heinolassa jyrää – ”ei missään jyrää paremmin ja pois ei mieli tee”. Vähemmän tunnetussa myöhemmässä laulussa Tule vastaan puolestaan mainitaan ”nainen heinolalainen, varma tuntemuksistaan”.

Ehkä hieman yllättävästikin pieni Orimattilan kaupunki on saanut nimensä lauluun Kalevi ja Reiska, Orimattila. Kappaleen melodia on Juicen moneen kertaan käyttämä – sama teema kuullaan erilaisin soundein ja sanoituksin muun muassa kappaleissa Napoleonin mopo, Einarin polkupyörä, Tarzanin kalsarit, Filosofi ja Vaimoni on Frankenstein. Kalevi ja Reiska, Orimattila kertoo nimensä mukaisesti Kalevista ja Reiskasta, jotka tulevat Orimattilasta. Miehet juovat itsensä humalaan ja tekevät pahojaan pitkin kolmea maakuntaa: ”Askolassa maitolava kumottiin” (Uusimaa), ”Lahdessa he kolkkasivat rauhalliseen uneen yhden tansanialaisen alivalottuneen” eli tyrmäsivät jonkun tummaihoisen ja rikkoivat näyteikkunan (Päijät-Häme) ja ”käväisivät pilkkomassa Riihimäellä diskon, jonka oven päällä oli pätkä ratakiskon” (Kanta-Häme). Päijäthämäläisistä kunnista laulussa mainitaan siis Orimattila, Lahti ja vielä Asikkalakin – ”siellä soittaa Slam ja tämä vääksyläinen Ghanges” mainostaa Reiska Kaleville; Vääksy kuuluu Asikkalaan.

Maakunnan keskuskaupunki Lahti esiintyy päijäthämäläisistä kunnista eniten Juicen lauluissa. Yksi Juicen albumi kantaa jopa nimeä Lahtikaupungin rullaluistelijat ja sen viimeisenä raitana kuullaan kappale nimeltä Lahti. Albumi sinällään ei tunnu kertovan Lahdesta – sen lauluista Erggae reggae sijoittuu Jamaikalle, Mitä minä Egyptissä teen? liikkuu Egyptin lisäksi esimerkiksi Monacossa, Roomassa, Oulussa ja Hyvinkäällä (Lahtea ei mainita), ja laulun Tampere by night ympäristöä tuskin tarvitsee selittää. Kappaleena Lahti ei synkässä abstraktiudessaan kerro juuri muusta kuin kulttuuriympäristöstään eli ehkä laajemmin länsimaisesta kulttuurista. Sanaa lahti ei mainita laulussa. Nimen voikin ajatella tarkoittavan paitsi Suomen Chicagoa myös teurastusta eli lahtaamista.

Hilpeämmissä yhteyksissä Lahti mainitaan kappaleissa Leppävirran kansainvälinen kaatopaikka ja Keskiyön erikoinen. Edellämainitussa muusikko Teuvo reissaa bändinsä kanssa ympäri Suomea, mutta kaikenlaista katoaa matkalla löytyäkseen Leppävirralta Savosta. Bändi katoaa Lahdessa seuraavanlaisissa olosuhteissa: ”Lahdessa hän bussin oven auki pukkasi. Punkkarille hihkui: Mee ja pese tukkasi! Aseman kiskalta osteli sauhua, ei pode lääkintöhallituskauhua. Tuli takaisin ja yhtyeensä hukkasi.” Juicen ja Mikko Alatalon yhteistuotannossa Keskiyön erikoinen puolestaan ohjeistetaan satunnaista kuulijaa: ”Jos sä joskus menet Lahteen ja joudut kapakkaan, älä ota liikaa viinaa, hei älä rupee riehumaan. Taikka poliisi sut nappaa ja putkaan taluttaa, ja voitpa vielä saada viikon vankilaa.” Vaikka Lahdessa voi hukata bändin ja joutua putkaan, laulujen meno on kuitenkin hilpeää ja Lahti vaikuttaa lähinnä läpikulkupaikalta.

Juicen laulujen perusteella päijäthämäläisistä ihmisistä ei hahmotu mitenkään stereotyyppisen hämäläistä kuvaa. Orimattilan Kalevi ja Reiska vaikuttavat junteilta, mutta tuskin kaksi äijää vielä koko kaupungin mainetta pilaa. Lahti esiintyy pysähdyspaikkana enemmän kuin määränpäänä, eikä itse lahtelaisista puhuta mitään, vaikka kaupunki mainitaan ohimennen ainakin neljässä laulussa. Heinolassa taas vaikuttaa olevan hyvä rock-meininki, toisaalta sieltä voi löytää rakastetun: Laulun Tule vastaan kohde on ”vittumaisen kaunis nainen, fiksu kerta kaikkiaan” – hän on aiemmin mainittu heinolalaisnainen. Päijät-Häme on Juicen sanoituksissa samassa asemassa kuin muukin Suomi. Luultavasti parhaiten Juicen topofiliaa kuvastavat lukuisat Tampereesta kertovat kappaleet, mikä ei manserock-näkökulmasta katsoen liene yllättävää. Näihin palaan ehkä tulevaisuudessa.