Ironista joulunviettoa

Leevi and the Leavingsin kappale Jouluaattona kännissä vuodelta 1995 on usealla tapaa sangen epäsovinnainen joululaulu. Pelkästään kappaleen soundin perusteella sitä tuskin edes joululauluksi uskoisi, vaikka tamburiini aika ajoin helähtääkin. Instrumentaatio on yhtyeelle varsin tyypillinen; melodiasoittimena mandoliini hymyilyttää. Gösta Sundqvistin lauluäänessä on sille ominaista lämpöä ja hyväntahtoisuutta, vaikka sanoituksen sisältö olisi mitä.

Toisin kuin monissa kriittisissä joululauluissa, tässä päähenkilö ei vietäkään ankeaa joulua yksin, vaan koko suku on jouluaattona kännissä Aulikki-tädin kotiviinistä, kuten kertosäkeistössä lauletaan. Jouluun rajoittuvasta juhlimisesta ei tosin ole kysymys, kun kertosäkeistön alku kuuluu: ”Sitä aina ei huomaa juodessa, että joulu on kerran vuodessa.” Tällainen on siis kertosäkeistön sisältö. Säkeistöt laajentavat kappaleen sanomaa; esimerkiksi 3. säkeistössä lauletaan, kuinka väkijoukolla on jonotettu leipää ja harmitellaan, miten moni on pudonnut pois leikistä ja ”liian moni jouluaattona kännissä”. Jos tässäkään ei vielä ole tarpeeksi vihjailua, perään tuleva neljäs säkeistö kertoo itseironiassaan kaiken: ”Jos vain riippuvan jostain köyden nään, kiedon kaulani ympäri köyden pään. Olenkohan uutenavuotena hengissä, kun örisen jo jouluaattona kännissä?” Tätä kysymystä seuraa vielä kahdesti laulettu kertosäkeistö eli B-taite.

Siinä missä suurimmassa osassa kriittisistä joululauluista kritiikin kohteena on yhteiskunta ja joulunvieton teennäisyys, Jouluaattona kännissä kritisoi enemmänkin suomalaista alkoholismia ja siten ehkä yksilönkin valintoja. Yhteiskuntakin toki saa osansa esimerkiksi juuri leipäjonoa käsittelevässä kohdassa, mutta muutoin kyse tuntuu olevan enemmänkin yksilöllisten valintojen korostamisesta. Ehkä onkin ajettu takaa ajatusta, että edes jouluna pitäisi käyttäytyä siististi, jolloin jopa tuettaisiin perinteistä ajatusta joulunvietosta.

Ironian muotoja kappaleessa ovat ainakin jouluisten illuusioiden tuhoaminen, päähenkilön itseironia ja joululaululle kohdistettujen odotusten pettäminen. Siinä mielessä kappale on kiinnostava, että parodiointi ja liioittelu on jätetty hyvin vähälle. Tietyllä tapaa sanoituksen sisältämä huumori latistuu ja kääntää ajatukset ironisen sanoman suuntaan, kun musiikilla ei pyritäkään suoraan jäljittelemään ja ylikorostamaan tyypillisiä joulumusiikin konventioita. Ironialle ominainen tapa esittää maailma silkkana leikkinä löytyy laulussa mielestäni ainakin musiikin ja laulutyylin keveydestä ja lämmöstä, mutta mainitaanpa leikki suoraan sanoissakin yhteydessä, jossa monen mainitaan pudonneen leikistä pois.

Joulun kellojen kilinää

Konserttiarvio. Joulun kellot –konsertti Nastolan kirkossa  21.12.2014. Harri Lidsle, tuuba. Miikka Kallio, piano ja urut. Casper Lidsle, lyömäsoittimet.

Jo kolmatta vuotta peräkkäin Nastolan kirkossa saatiin Taiteen edistämiskeskuksen tuella nauttia varsin erikoisen kokoonpanon joulukonsertista. Ohjelmassa oli tuttuja, kirkkoon sopivia joululauluja, joiden sovituksissa oli käytetty Miikka Kallion jazzillista luovuutta. Esimerkiksi konsertin nimikko- ja samalla avauskappale oli pehmeän impressionistinen, jazzahtava ja eteerinen kuten myös sitä seuraava On hanget korkeat nietokset. Samaan ajattoman kelluvaan linjaan palattiin pitkin konserttia.

Kolmantena kappaleena esitetty Adventtilaulu ei vaikuttanut tutulta nimensä tai alkunsa puolesta, mutta tuuban esitellessä teeman se paljastui virreksi 15 (Tiellä ken vaeltaa) – mielenkiintoista sinänsä, että tämä on luokiteltu virsikirjassakin adventin aikaan, vaikka sanoituksessa selvästi kerrotaan palmusunnuntain tapahtumista.

Tsaikovskin jouluisesta Pähkinänsärkijä-baletista kuultiin kolme tuttua melodiaa. Sokerikeijun tanssin tulkinta oli ilahduttavan rytmikäs ja leikkisä. Trepakissa tuuba hallitsi melodian ratsastaen eteenpäin veikeästi popotellen – hetkittäin mieleen tuli Rossinin Wilhelm Tell -alkusoitto. Kukkaistanssissa piano palasi impressionistisiin tunnelmiin.

Pähkinänsärkijä-sarjan jälkeen soittajatrio siirtyi urkuparvelle kolmen laulun ajaksi. Mary´s Boy Child oli leikkisä ja eloisa, kuten terveen lapsen sopiikin. Rekiretkellä maasto oli selvästi kumpuilevaa ja hevonen hieman vallaton: Rytminen ja tempollinen leikittely, urkujen korkea rekisteri ja hetkittäin Hammondia muistuttava soundi loivat mielikuvan posetiivista, jonka soittaja vaihtelee kammen pyöritysnopeutta. Sama hilpeän vekkuli meno jatkui laulussa We wish you a merry Christmas, jonka jälkeen rauhoituttiin jälleen vibrafonin esittäessä soolona Sibeliuksen vähemmälle huomiolle jääneen Harpunsoittaja-kappaleen. Sylvian joululaulu ja Mökin nukkuu lumiset (jälleen pianosäetyksellä) antoivat kuulijalle mahdollisuuden jäädä kellumaan ajan virtaan, kauas joulukiireistä ja stressistä.

Konsertin loppupuolella soittajat kiipesivät vielä parvelle, jolta pian kantautuivat Little Drummer Boyn jykevät sävelet Ravelin Boleron hengessä. Heinillä härkien kaukalon kuultiin hyvin hitaana ja raskaana surumarssina, jonka pohjalla jyrisivät uhkaavat urkupisteet. Pateettisuuden rajoja hipoi myös Sydämeeni joulun teen –laulun tulkinta, mutta aivan yhtä painavaa hautajaistunnelmaa huokuva kuin edeltäjänsä se ei sentään ollut. Reilun tunnin mittaisen konsertin päätti se pakollinen yhteislaulu Enkeli taivaan.

Kaiken kaikkiaan Lidslejen ja Kallion joulukonsertti oli miellyttävän monipuolinen ja lämminhenkinen. Tulkinnat olivat kaikkea muuta kuin kliseisiä ja tuuban matala soundi ja vibrafonin taianomaisen pehmeä kilinä kietoivat yleisön lempeään syleilyynsä. Rauhalliset tempot ja mietteliäs soitto antoivat tilaisuuden unohtua menneisiin ja haaveilla tulevista. Konsertin loppupuoli oli tyyliltään turhan raskas, mutta kokonaisuudesta jäi hyvä mieli, jonka siivittämänä oli antoisaa kävellä kotiin halki lumisen, jouluvalaistun taajaman. Toivottavasti soittajat jaksavat tulevanakin vuonna saapua konsertoimaan Nastolaan!

Kuka lahjat ansaitsee?

Soittelin tuossa bassopasuunalla tuttua joululaulua Joulupukki matkaan jo käy. Sehän on mukava, iloinen, lapsenmielinen laulu. Vai onko sittenkään? Kiristys, lahjonta ja uhkailu ovat tunnetusti parhaat kasvatusmetodit, joista joulun aikoihin käytetään useimmiten lahjontaa. Joulupukki matkaan jo käy on kuitenkin nähdäkseni silkkaa kiristystä ja uhkailua – lapset eivät saa itkeä tai meluta, koska joulupukin tiedustelijatontut valvovat merkitsemässä kaiken muistiin. ”Niin joulupukki tietää saa, kuka lahjat ansaitsee.”

Pitääkö lahja ansaita? Nykysuomen sanakirjan määritelmällä lahja on ”vapaaehtoisesti ja vastikkeetta toiselle luovutettava esine, omaisuuserä tms., anti, lahjoitus”. Lahjaa ei siis kuulu ansaita – palkkio ansaitaan, mutta lahjan antamisen tarkoitus on osoittaa ennemmin antajan kuin saajan hyvyyttä. Totuus kyllä on, että ihminen useimmiten odottaa jonkinlaista vastinetta. Jos unohdetaan joulupukki hetkeksi, voidaan päätellä koko laulun olevan vain vanhempien salajuoni, jonka avulla lapsille uskotellaan, että lahja on hyvällä käytöksellä ansaittava palkkio hieman samaan tapaan kuin ehdonalainen vangeille. Siinähän sitä uusi sukupolvi samalla oppii, että lahjan antaminen oikeuttaa saajan vaatimaan hyvitystä.

Myönnettäköön, että suomenkielisen sanoituksen alkuperäinen tarkoitus lienee ollut opastaa lapsia hyviin tapoihin ja onhan se sopu toki paljon mukavampaa kuin itku ja hammastenkiristys. Tämä olisi ehkä aikuistenkin syytä muistaa, kun joulustressi alkaa purkautua kanssaihmisiin tavaratalon tungoksessa, sukulaisiin perheaterioilla tai juuri (yli)innostuneisiin lapsiin. Mitä me aikuiset muutenkaan olemme puhumaan joulun alla meluamisesta? Suomalaiset pikkujoulut ovat tyypillisesti varsin kosteaa mallia eli nautittavana on muutakin kuin riisipuuroa ja kansalaisluottamusta. Liikaa nauttineet sitten möykkäävät matkustajalaivoilla, kaduilla, baarien nurkilla (pahin möly nousee tietysti silloin, kun ei enää päästetä sisään), takseissa, poliisiautoissa, putkassa, päivystyspolilla ja ambulansseissa. Voi tulla itkukin siitä ilosta. Sittenpä on itketty ja meluttu. Vai pitäisikö tulkitakin niin, että nämä itsensätoteuttamistavat on tarkoitettu vain aikuisille samoin kuin terästetty glögi ja että lasten pitää vain odottaa tarpeeksi kauan - aikuisena saa itkeä ja meluta mielin määrin?

Kokonaan toinen juttu kuin hyvästä tahdosta muistuttaminen on tämä lahjan ja ansaitsemisen käsitteiden välinen paradoksi, joka oikeastaan kuvastaa vain ihmisluonteen itsekkyyttä, kun jo lapsilta vaaditaan vastiketta lahjalle. Toisaalta voi miettiä, millä muullakaan tavalla lapselta voi odottaa saavansa mitään… Mutta puhutaanko tässä laulussa pohjimmiltaan lahjoista vai palkoista?

Lapsen kannalta Joulupukki matkaan jo käy on kiristyslaulu. Ironisinta lienee se, että pelko iskostunee parhaiten niihin lapsiin, jotka normaalistikin ovat melko kilteiksi luokiteltavia. Pahimmat riiviöt puolestaan ovat sen verran röyhkeitä, ettei mokomiin pieni kiristys tehoa – kakarat kun tietävät joka tapauksessa, että vanhemmat ne lahjat ostavat ja saavat itse kärsiä, jos odotettu leluvuori jäisikin saamatta. Siitä se vasta itku ja melu nousisikin. Lapsikin tietää, ettei aikuinen sellaista pidemmän päälle kestä. Eihän se reilua ole kenenkään kannalta, mutta mikäpä elämässä olisi?

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole pilata Joulupukki matkaan jo käy –laulua keneltäkään. Pääajatuksena on muistuttaa, että lahjan tarkoitus on olla vastikkeeton, ansaitsematon huomionosoitus lähimmäiselle. Pyyteettömästi annettu lahja kirvoittaa vastaanottajan kiitollisuuden, joka parhaimmillaan voi johtaa aitoon, vapaaehtoiseen vastavuoroisuuteen. Ei saa tehdä joulusta pakollista suorittamista. Jokainen ansaitsee vähän joulurauhaa vuoden päätteeksi, joten pahimmat paineet on syytä purkaa jo ennen aattoa. ”Ja kohta luona kuusen taas juhlaa vietää voi…”

Myötä- ja vastakulttuuriset joululaulumme

Joulu on suomalaisille vuoden suurin juhla, mikä näkyy jo kaupallisissa tilastoissa ja vuosi vuodelta aiemmin alkavasta joulumarkkinoinnista. Juhlatunnelmaa haetaan vuosi toisensa jälkeen esimerkiksi postikortein ja joululauluin, mutta perinnäistavat ja niiden merkitys muuttuvat jatkuvasti yhteiskunnan mukana. Joululaulujakin on monenlaisia, joten perinteiset rauhaa ja vilpitöntä hyvää tahtoa säteilevät, koulujuhlissa esitetyt kappaleet ovat saaneet jo vuosikymmeniä sitten rinnalleen yhteiskuntakriittiset, parodiset ja jopa raadolliset jouluaikaa kuvaavat laulut. Suomessakin lukuisat populaarimusiikin artistit ovat laatineet tällaisia kappaleita (esim. Juice Leskinen).

Perinteisistä joululauluista vanhimmatkaan eivät pääsääntöisesti ole juuri vuosisataa vanhempia, mutta palautuvat siis vielä agraarivaltaisen Suomen aikaan. Joululaulurepertuaariin sisältyy niin joulunajan virsiä, keskiaikaisia koululauluja, uskonnollis-kansallisten joulurunojen musiikillisia sovituksia ja iloisia, erityisesti lapsille suunnattuja joulun odotusta kuvaavia lauluja, piirileikkejä sekä 1960-1970-luvuilla omaksuttuja amerikkalaisia ja englantilaisia joululauluja ja joitain tuoreempia populaarikappaleita.

Reijo Pajamon mukaan suomalaisten joululaulujen keskeisiä aiheita ovat joulumaiseman ja kirkkomatkojen kuvaukset, tontut ja pukki, jouluaskareet ja -ruuat, lahjat sekä joulumielen, -ilon ja -sanoman esiinnostaminen. Nykyaikaisen suomalaisjoulun rekvisiittaan kuuluvatkin olennaisesti jouluateria ja puuro, kuusi, lahjat, joulupukki, joulukortit- ja koristeet, sauna, joulukirkko ja haudoille vietävät kynttilät (Talve 1990, 253-254, Virtanen 1988, 135). Joululauluissa näillä tekijöillä representoidaan suomalaista joulua ja siten myös kansallista kulttuuria ja identiteettiä. Tämä identiteetti luo yhtenäisyyttä ja tarjoaa jotain, mihin yksilö voi samaistua, jolloin kulttuuri paitsi esittää myös tuottaa ideaa kansallisesta identiteetistä.

Perinteiset joululaulut säilyttävät ja välittävät jouluajan arvoja ja kytkeytyvät siten vahvasti yhteiskunnalliseen traditioon. ”Juhlaperinteen kannattava voima on tapa” toteaa Toivo Vuorela mainiten joulukauden olleen ”kautta aikojen perinteen säilyttäjä”, mutta samalla myös kansainvälisiä vaikutteita kerännyt magneetti. Avainsana perinteessä onkin toisto. Samalla joululaulut välittävät kuvaa ”vanhan hyvän ajan aidosta maalaisjoulusta” eräänlaisena rituaalisena kertomusperinteenä ”vaikka harvapa siitä enää on päässyt osalliseksi” kuten Urpo Vento toteaa. Perinteinen suomalainen joulu onkin pitkälti romantisoitu ihanne ja mielikuva (Karjalainen 1994, 11, 226; 1989, 261-262). Vaihtoehtoisten joululaulujen tarkoituksena taas tuntuu olevan kyseenalaistaa perinteisten joulukappaleiden kuvaama todellisuus ja ehkä muistuttaa koko kulttuurin muutoksesta, joka tapahtui näkyvimmin 1960-1990-luvuilla (Karjalainen 1994, 180); yleiskulttuurin murroksen katsotaan tapahtuneen lopullisesti 1960-1970-luvuilla uuden viestintäteknologian myötä (Virtanen 1988, 292).

 Käytän termejä vaihtoehtoinen (populaari) joulumusiikki ja kriittiset joululaulut sekä näiden yhdistelmiä kuvaamaan kappaleita, jotka kuulija tunnistaa joulunaikaan liittyviksi, mutta perinteisellä käsityksellä sopimattomiksi. Näille lauluille on ominaista, että ne usein loukkaavat yksiä ja huvittavat toisia. Huumori onkin usein kritiikin välineenä. Kritiikin kohteena on harvoin itse joulu – pikemminkin arvostellaan joulun hyvän tahdon sanoman ja tosielämän raadollisuuden välistä ristiriitaa.

 Yleisempien populaarimusiikin määritelmien perusteella esimerkiksi Juicen vaihtoehtojoululauluja voisi pitää sekä vastakulttuurina että nykyajan kansanperinteenä (Aho & Kärjä, 9); käytännössä monet kriittiset joulukappaleet vastustavat perinteisten joululaulujen konventioita, mutta toisaalta monet niistä (esim. Juicen Sika ja Jouluvirsi, M.A. Nummisen Joulupukki puree ja lyö sekä Jopen Pakollinen joulu) ovat saavuttaneet vakiintuneen aseman monien radioasemien jouluajan soittolistoilla. Myös omana lukioaikanani Sika kuului oppilaitoksen puurojuhlan perinteisiin – sain jopa itse toimia epävireisen lapsikuoron sijaisena hoilottaen ”joulun tähti on ehdoton”. Ohjelmistoon vakiintumisen yhtenä syynä uskallan yli 30 vuotta Sian julkaisun jälkeen pitää jo Sirpa Karjalaisen esittämää seikkaa, että lapsena opitut joululaulut muistuttavat aikuisia lapsuudesta yhdistäen nykyjoulun vanhoihin tunnelmiin. Monille tämän päivän aikuisille Sika varmasti näyttäytyy jo perinteisenä joululauluna. Maailma muuttuu, niin myös perinteet.

Joulun soiva äänimaisema

Lähestulkoon jokaisella suomalaisella lienee jonkinlainen käsitys siitä, millaisia asioita joululauluissa käsitellään ja millä keinoin. Laulujen sanomat ovat yleensä melko samansisältöisiä. Itse jakaisin laulut kahteen päätyyppiin: hartaat ja hilpeät. Tiettyjä topoksia eli vakioaiheita ja teemoja löytyy molemmista tyypeistä ja myös välimuotoja on olemassa. Kaikki sisältyy kuitenkin laajempaan joulumusiikkikäsitteeseen.

Lähes kaikista tunnettujen joululaulujen sanoituksista voidaan löytää ainakin joitain seuraavista tekijöistä: kiireettömyys, joulukuusi kynttilöineen, puhdas lumi, jouluruoka ja yhteisöllisyys vain muutamia mainitakseni. Ruokatematiikassa erityisesti jouluporsas, puuro ja leipominen korostuvat. Realistiselta kannalta naiivi toive maailmanrauhasta esiintyy usein ja joskus rauhan jopa uskotaan jo olevan maassa.

Entäpä sitten esitystavat eli konventiot? Joskus tuntuu, että kaikki suositut ja vähemmänkin suositut artistit ovat tehneet omat joululevynsä, joiden sisällöt perustuvat pitkälti vanhoille, jo moneen kertaan kuulluille joululaulukliseille. Laulujen käsittely ei yleensä ole kovin rohkeaa, vaan tunnelmaa haetaan tutuilla tekijöillä. Havaintojeni mukaan joulumusiikin ominaispiirteisiin kuuluu esimerkiksi runsas perkussiosoitinten käyttö; kellot, kulkuset, tamburiinit ja triangelit helkkäävät ja mallettiperkurssioilla luodaan pehmeän taianomaista tilaa. Koska joulua usein pidetään viattomien eli lasten juhlana, ei ole yllättävää, että joululevyt ja -konsertit, joissa lapset laulavat, ovat suosittuja vuosi toisensa jälkeen. Myös aikuisten laulamissa joulukappaleissa lapsikuoro on usein mukana.

Hartaissa joululauluissa, esimerkiksi kappaleessa Kun joulu on, melodia on tyypillisesti pitkälinjainen ja tyynnyttävä. Esimerkin sanoituksessa kuvataan hiljentynyttä luontoa, mutta pimeydestä ja pakkasesta huolimatta lapset laulavat riemuissaan, kynttilät loistavat kuusessa ja ruokaa ja lahjoja riittää. Jeesus-lapsen syntymäänkin viitataan viimeisessä säkeistössä ja ”siks´ mieli hellä on kristityllä”. Hartaiden joululaulujen tematiikkaan sisältyykin usein uskonnollisia viitteitä, mikä voidaan havaita myös sellaisissa kappaleissa kuin Varpunen jouluaamuna ja Joulupuu on rakennettu.

Toisen päätyypin lauluissa melodia on yleensä nopeampi ja uskonnolliset aiheet vähäisempiä. Tähän luokkaan kuuluu runsaasti lyhyitä, joskus vain yhden säkeistön mittaisia pikkukappaleita, jotka ovat suosittuja yhteislauluina. Sanoitus käsitteleekin usein yhteenkuuluvuutta, juhlintaa ja iloa. Esimerkiksi Hei tonttu-ukot hyppikää muistuttaa, että on aika riemuita ja Äidin porsaissa lauletaan yhteisöllisestä samanlaisuudesta, kun sekä sinä että minä olemme äidin porsaita. Liekö porsastematiikassa viite myös joulunajan syöminkeihin – tässä voi havaita halutessaan ironian merkkejä.

Eräänlaisena välityypin kappaleena pitäisin Katri Helenan tunnetuksi tekemää Joulumaa-laulua (1978), jonka melodia ei ole harras, muttei varsinaisesti hilpeäkään. Laulusta ei löydy suoraa kristillistä viitettä, mutta sanoitusta tutkailemalla huomaa kyllä, että kaivattu Joulumaa on selvästi taianomainen paratiisi, ”ihmismielen rauhan valtakunta”. Mielikuvaa lapsenomaisesta, maagisesta onnen maasta haetaan myös musiikilla – Joulumaa on tulvillaan pieniä kelloääniä ja pehmeää mallettisoundia; kappaleen alku- ja loppusoitotkin esittää mallettisoitin, luullakseni marimba tai ksylofoni. Yhteisöllisyyden sijasta kappaleessa korostuu ajatus siitä, että ihmisen on löydettävä rauha itsestään, koska sitä ei jauha valmiiksi mikään mylly. Aiemmassa kohtaa laulaja kuitenkin toivoo saavansa suuren puurokauhan, jolla antaa rauha maailmalle. Ajatusta hyvyydestä ja viattomuudesta korostetaan myös mukana laulavan lapsikuoron avulla.

Joulutematiikka Hectorin lauluissa

Hectorin laajaan tuotantoon ei sisälly varsinaisesti omia joululauluja, mutta viitteitä jouluun löytyy useitakin. Ajattelin nyt tarkastella niistä muutamia. Olen jättänyt huomion ulkopuolelle esim. Hectorin tulkinnan laulusta Varpunen jouluaamuna ja käännöskappaleen Joulu Finnmarkenissa.

Länsimaisen kulttuurin rappiota kritisoivassa kappaleessa Jatkuvuus (albumilta Hectorock I, 1974) todetaan seuraavaa: "Oi jatkuvuus! Yhä joulupukki nauraa hohottaa, enkä lyöntiin osaa kättäin kohottaa, katson tv:tä kuin näyteikkunaa. Juoksin joulukadun poikki, kädet nyrkkiin puristin, etsin teurastajat kaikki, heidät yksitellen kuristin..." Laulusta välittyy yksilön ahdistus ja pienuus sotien ja kaupallisuuden keskellä. Joululla on vain välinearvo kulutushyödykkeiden myynnille, eivätkä taistelut taukoa edes länsimaiden suurimman juhlan ajaksi. Joulun hyvän tahdon kärkiedustaja joulupukki ei todellisuudessa välitä maailman kärsimyksestä, koska on kuvitteellinen hahmo (tai sitten vain paha kuten maailmakin?).

Laulussa Postitoimistojuttu tarinan päähenkilö on epätoivoinen mies, joka on kaupungilla matkalla postitoimistoon ja jota ei lähestyvä joulukaan lohduta - "on joulu pian ja lunta maas ja Hector laulaa radiossa: Tuu takaisin". Kappale sisältyy albumiin Kadonneet lapset (1978), joka heijastelee 1970-luvun laman aiheuttamia syrjäytymisen tuntoja. Postitoimistojutun päähenkilön perheeseen on tulossa uusi lapsi, vaikka jo entisistäkin huolehtiminen on vaikeaa: "ja joulupukki kysyy: Onks kaikki okei? Ja lapset vastaa: On, mut faija ei. Hän on niin väsynyt..." Päähenkilö ei ole ainut, joka ei hallitse elämäänsä. Laulu nimittäin huipentuu näin: "Hän pääsee postitoimistoon, jota ryöstää joku ryhmä epätoivoinen. Hän kirjeen heittää laatikkoon ja siinä lukee: Olen osasyyllinen. Hän huutaa itku kurkussa: Mä oon okei! Mut kaiku toistaa viimeisen tavun ei, ei, ei. Hän on niin väsynyt. Sitä kirjettä mä mietin kun mä kotia meen ja toivon presidentin liittävän sen uudenvuodenpuheeseensa." Syrjäytyminen ongelmineen on siis raadollista todellisuutta juhlapyhinäkin.

Vuoden 1982 perussävyltään varsin surrealistinen Hector-albumi Hyvää yötä, bambi alkaa raidalla Mistä on kymysys?, jonka ensimmäinen säkeistö viittaa surulliseen joulusatuun Pieni tulitikkutyttö: "Mä seison luona ikkunan ja katson kylmää joulukatua. Nään visioista rankimman, tää on kuin Bunuelin satua. Kommandojoukko enkelten käy kimppuun köyhän tyttösen. Hän raapii tikun viimeisen. Sen tuuli tuimin sammuttaa. Ei tyttö tiedä mistä on kymysys." Tarinassa orpolapsi kuolee jouluyön pakkaseen. Siinä missä alkuperäisessä sadussa kuolema on lempeä, rakkaan isoäidin jälleennäkeminen, Hectorin tulkinnassa se on groteski "enkelten kommandojoukon" hyökkäys. "Bunuelin satu" viittaa surrealististen elokuvien klassikko-ohjaaja Louis Bunueliin, jonka tunnetuimpiin töihin kuuluu lyhytelokuva Andalusialainen koira.

Mistä on kymysys? -kappaleen irvokasta joulutematiikkaa kuullaan myös vuoden 1995 laulussa Pahuuden avenue, jossa "tulitikkutyttöjä kasvaa nyt joulukatujen asvalttiin. Kun se viimeinen tikku on syttynyt, heidät kerätään kompostiin." Pienet tulitikkutytöt ovat siis kertakäyttöistä joulurekvisiittaa, joka poistetaan katukuvasta joulun mentyä kuten joulukuusetkin. Kappaleista voidaan jo laulajan ironisen äänensävyn perusteella päätellä, ettei moisen välinpitämättömyyden tulisi olla yhteiskunnan taholta hyväksyttävää. Sanavalintojen lisäksi ironisuus havaitaan Pahuuden avenuen alku- ja loppusoitoista, jotka ovat sähkökitaralle dramatisoitu versio Katri Helenan tunnetuksi tekemän Joulumaa-kappaleen pehmeästä kellopelikuviosta. Hectorin "Pahuuden avenue" ei todellakaan ole mikään naiivin onnellinen joulumaa.

Hectorin sanoitukset ovat tyypillisesti yhteiskunnallisesti kantaaottavia. Viittaukset jouluun ovat melko irvokkaita, mutta tulkittuina omassa asiayhteydessään ne eivät nouse niinkään itse joulun kuin itsekkyyden ja syrjäytymisen eli yhteiskunnallisten ongelmien kritiikiksi. Kysehän ei edes ole varsinaisista joululauluista. Tulkinnanvapaus jää kuulijalle (kappaleen nimeä myöten) erityisesti 1980-luvun instrumentaalikappaleessa Jouluemankenkuli, jonka saundimaailmasta puuttuvat kaikki jouluiset kliseet. Hieman inhimillistä, surumielistäkin lämpöä puolestaan voi kuulla laulussa Ensilumi tulee kuudelta (1992), jossa kertoja pohtii: "Mä en tiedä miksi vielä joulukoristeet saa minut itkemään. Ne pikku lasienkelitkin, jotka milloinkaan ei pysty lentämään." Lohdullista on tietää, ettei kukaan pysty kaikkeen.