Salongeista sademetsiin

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 21.2.2019. Klaus Mäkelä, kapellimestari. Barry Douglas, piano. Zinajev – Schumann – Melartin – Lopez.

Helmikuisen konsertti-illan aloitti Sauli Zinojevin varsin tuore teos Batteria (2016), jonka syntyyn ovat vaikuttaneet Pariisin, Brysselin ja Nizzan terrori-iskut. Säveltäjän mukaan kyse ei kuitenkaan ole poliittisesta kannanotosta, vaan puhtaasti ihmiseltä toiselle ja itse elämälle omistetusta taiteesta. Batteria jyrähtää käyntiin isona ja uhkaavana. Alun intensiteetin tyynnyttyäkin vaaran tunne jää väreilemään ja vellomaan, kunnes uusi tyrsky murtuu taas voimalla. Rauhallisemmissakaan kohdin sävelkieli ei juuri kirkastu, vaan tumma tunnelma säilyy. Lyömäsoitinten orientaalityylinen sointiaihe nostattaa musiikillisen pyörteen, jossa lyhyet aiheet kertautuvat kaikuina eri puolilla orkesteria, kunnes jälleen pamahtaa. Vaikuttava, puhutteleva teos päättyy yhtä yllättäen kuin alkaakin jättäen kuulijan pohdittavaksi erilaisia kysymyksiä.

Illan solistikappaleena kuultiin Schumannin pianokonsertto, jonka kadehdittavalla vaivattomuuden vaikutelmalla tulkitsi Barry Douglas. Säveltäjän tuotantoa tunteva tunnistaa konserton ensitahdeista lähtien Schumanniksi; tunnusmerkillisenä voisi pitää tiettyä elämänkokemuksen kerryttämää pehmeää melankolisuutta, joka välittyy ilostakin. Musiikissa kuulee hetkittäin häivähdyksiä slaavilaisuudesta Tsaikovskin ja Rahmaninovin tapaan, mutta Schumannin tapauksessa kyse on todella vain häivähdyksestä – viittaus on hienostunut, eikä sävelkieleen sisälly vastaavaa raskasmielistä painokkuutta. Musiikki imee vahvasti huomion itseensä ilman minkäänlaista röyhkeyttä ja sitä kuuntelee kuin jonkun arvostetun, elämää nähneen viisaita oppeja. Iloisissa kohdissakin säilyy juhlallisuus ja maltti; melodiankaari ottaa kiirehtimättä oman aikansa itsetietoisena ja pakottomana, mutta samalla tärkeilemättömänä. Douglasin käsissä soolot lipuivat soljuvan vapautuneesti ja virkeästi pirskahdellen koskaan kuitenkaan hätiköimättä. Otteessa oli herkkyyttä, eläväisyyttä ja realistista katsantoa eli pateettisen puolelle ei varjopaikoissakaan lipsahdettu. Kautta linjan orkesteri ja solisti olivat hienosti sidoksissa toisiinsa. Onnistunut tulkinta teki kuuntelusta pakotonta ja helppoa, mutta samalla opettavaisen elämänmakuista. Samaa mieltä taisivat muutkin olla, sillä Douglas sai useiden aplodien jälkeen istahtaa uudelleen pianon ääreen: Encorena kuultiin Brahmsin pikkukappale, jonka tyyni tunnelma tarjosi hetken yksinäisille pohdinnoille.

Väliajan jälkeen vuorossa oli Erkki Melartinin viides sinfonia. Melartin oli Sibeliuksen aikalainen ja niin ikään kansallisromantikko, mutta toisin kuin Sibeliuksen Melartinin tuotanto unohtui säveltäjän kuoleman jälkeen pitkiksi ajoiksi; viidettä sinfoniaa ei puhtaaksikirjoitettu tai kustannettu ennen vuotta 2006, jolloin Erkki Melartin -seura tarttui hankkeeseen. Ainakin tällä kertaa Mäkelän tulkintana oli vetää kaikki neljä osaa niin kiinni toisiinsa, ettei rajojen määrittely tuntunut yksiselitteiseltä. Joka tapauksessa sinfonia alkaa siveän salonkikelpoisesti, kunnes puhallinsoittimet vaskien johdolla kajauttavat ilmoille kansantanssimaisen, sävyltään räikeähkön aiheen. Tämä keskieurooppalaisen hienostuneisuuden ja suomalaisen kansanperinteen vuorottelu ja yhdistely kantaakin läpi koko sinfonian – siinä yhdistyvät jylhät, juhlallisen vakuuttavat ainekset ja keveät, räikeät, kansanomaiset teemat. Erityisesti mieleen jäi kohta, jota hallitsee matalien jousien pizzicato. Siinä sellot ja kontrabassot aloittavat yksin aiheen, jonka päälle muut rakentavat varoen hiljaa hiipivän kulkunsa jättäytyäkseen jälleen pois, kunnes lopulta jäljelle jäävät vain kontrabassot tahtiaan hidastaen ja häipyen kuulumattomiin. Tätä seuraa herkkä, rauhallinen, tunnepitoinen viulusoolo, jonka käynnistämä teema paisuu dramaattiseksi; sitten pyörteilevät huilut herättävät kuuntelemaan jääneen orkesterin taas vauhtiin. Finaalissa kuullaan hyppelehtivä teema, joka muistuttaa pätkittäin Sibeliuksen Karelia-sarjaa ja palauttaa ensimmäisen osan tunnelmia. Hilpeän hyppelyn kanssa vuorottelee komea, mutta huonosti muistiin jäävä teema. Nämä kaksi fuusioituvat lopulta jousikentän myllerryksessä matalien vaskien jäsennellessä autoritäärisinä pitkiä linjoja.

Poikkeuksellisesti ohjelmaan oli kirjattu jotain vielä sinfonian jälkeenkin. Loppuhuipennuksena soi aikalaissäveltäjämme Jimmy Lopezin orkesteriteos Peru Negro (2012). Teos alkaa metsästystyylisellä käyrätorvifanfaarilla, johon trumpetti vastaa. Sitten alkaa jyristä ja myllertää, kunnes intensiteetti laskee jännittyneeksi hiljaisuudeksi. Pian esiin nousevat eksoottiset perkussiosoittimet, joiden antaman viitteen ansiosta patarumpujen kulku kuulostaa siltä kuin vesi tipahtelisi sademetsän puista pehmeään, muhevaan maahan. Lyömäsoittimien rooli teoksessa on oleellinen, ja omassa soolopaikassaan ne vangitsevat huomion täysin painaessaan täydellä höyryllä rytmikkäästi eteenpäin kainostelemattoman ristiriitaisina keskenään – kokemus käy suorastaan fyysiseksi. Alun vaskiaiheiden kajahtaessa uudelleen musiikin monenlaista elämää kuhiseva aines kesyyntyy jälleen hieman; käyrätorvi paimentaa kaiken yhteen. Sitten bassopasuuna kajauttaa itsevarmasti röhisevän soolon, joka muiden yhtyessä siihen kääntyykin riehakkaaksi sambarytmiksi. Kulmikas, rohkea, elinvoimainen ja rytmikäs teos huipentuu useisiin jykeviin pamauksiin. Sääliksi kävi niitä, jotka poistuivat heti sinfonian loputtua, niin riemastuttavaa kuultavaa on Peru Negro.

Kyynikkomaisterin valitus V

Väitetään, että Suomessa terveydenhoito on maailman huippuluokkaa. Kyynikkomaisteri ihmettelee, ketkä sitä sitten oikeastaan saavat: Hoitotakuusta huolimatta poliklinikkajonot ovat laittoman pitkiä. Monilla paikkakunnilla terveyskeskuksesta ei saa minkäänlaista aikaa yli kuukauteen, joten päivystykset ruuhkautuvat tapauksista, jotka kuuluisi hoitaa muualla. Niin yleis- kuin erikoislääkäritkin vähättelevät tai ihmettelevät sormi suussa potilaiden vaivoja, kunnes hoito on myöhäistä tai ainakin huomattavasti hankalampaa ja kalliimpaa. Asiointimaksut ovat kymmenessä vuodessa tuplaantuneet, mutta palvelun paranemisena se ei tunnu. Hoito voi joillain mittareilla ollakin laadukasta, mutta siihen pitäisi ensin päästä, mikä ei niin yksinkertaista olekaan. Joskus tuntuu, että oikeaa hoitoa oikeaan aikaan saavat vain ambulanssilla saapuvat hätätilapotilaat, synnyttäjät ja jotkut syöpäpotilaat. Muista ei sitten tarvitsekaan välittää ja ihmisarvoisen kohtelun voi unohtaa monin paikoin, jollei turvaudu yksityissektoriin. Todellinen valinnanvapaus on vielä kaukainen haave.

Sairauspäivärahaa saa enimmillään 300 päivää eli noin vuoden. Se on monia sairauksia, niiden selvittelyä, hoitoa ja kuntoutumista ajatellen varsin lyhyt aika. Laki hoitotakuusta vaatii erikoissairaanhoitoa järjestämään tarvittavan arviokäynnin ja tutkimukset kolmessa kuukaudessa lähetteen saapumisesta ja tarpeelliseksi katsottu hoito on järjestettävä kuudessa kuukaudessa. Vaikka lakia noudatettaisiinkin, kuluu lähetteestä helposti 9 kuukautta jo esimerkiksi leikkaukseen pääsyyn. Entäs toipumisaika, mahdolliset komplikaatiot, useiden toimenpiteiden tarve…?

Näinkin sitä paitsi vain, jos lakia noudatetaan. Kyynikkomaisteri itse jonotti vuosien 2017–2018 välillä yhtä poliklinikkakäyntiä 7,5 kuukautta ja tällä hetkellä puolestaan on takana yli 5 kuukautta toisessa jonossa, eikä ajasta tietoakaan. Kyse on eri sairaanhoitopiireistä (valinnanvapautta kun on käytetty), mutta yhtä heikkoa on taso kummassakin. Minkäs tekee, kun laillinen odotuaika ohittuu? Voi ottaa yhteyttä potilasasiamieheen. Esimerkki 1: Potilasasiamiehelle lähetetystä sähköpostista seurasi 1,5 kuukauden odotus ennen kuin minkäänlaista vastausta kuului. Sitten mainittu henkilö soitti potilaan puolesta poliklinikalle, kyseli jonosta, soitti taas potilaalle, kertoi käynnin arvioidun toteutumiskuukauden ja kehotti laatimaan valituksen vasta toteutuneen käynnin jälkeen, mikäli siitäkin olisi valittamista. Millään tavoin potilasasiamies ei siis edistänyt asiaa. Käynnistä sitten lopulta löytyi muutakin valitettavaa kuin jonon pituus ja palautepalveluun lähti kitkerähkö tekstinpätkä. Jonkin ajan kuluttua tuli kirjeitse vastine osaston ylilääkäriltä: Leipääntynyt pahoittelu, jossa todettiin jonon olevan ylipitkä lääkäripulan takia. Toista valituksen aihetta ei edes otettu tosissaan. Esimerkkitapaus 2: Lähetteen jälkeen odotusajaksi ilmoitettiin 3–5 kuukautta. Kun kolme kuukautta alkoi tulla täyteen ja yksiköstä tiedusteli aikaa puhelimitse, tylynpuoleinen naisihminen tiuskaisi jonon mitaksi nyt 5–6 kk. Oudosti toiminta siis vaikuttaa hidastuvan koko ajan. Sähköpostiyhteys potilasasiamieheen johti vain ohjeeseen, kuinka voi laatia muistutuksen. Tehdyn muistutuksen seurauksena saapui ylilääkärin kirjallinen vastine: Hädin tuskin lattean pahoittelun sisältävä kirjelmä, joka vain totesi yksikön tänä syksynä ”tilapäisesti” ruuhkautuneen ja jossa kautta rantain syytettiin potilasta siitä, ettei tämä ollut ottanut vastaan kahta päivää etukäteen tyrkytettyä peruutusaikaa (muun muassa koska samalle päivälle oli jo edellisellä viikolla varattu yleislääkäriaika akuutin asian takia).

Lain mukaan sairaalan, joka ei hoitotakuuta määräajassa pysty täyttämään, kuuluisi tarjota potilaalle mahdollisuus päästä joko toiseen sairaalaan tai yksityissektorille. Lain valvonta on selvästi retuperällä, koska jonot ovat helposti tuplamittaisia sallituista, eikä odottajalle vaihtoehtoa tarjota. Tilanne on ilmeisesti siis sote-yhtymän kannalta sellainen, että kiekkopaikalla voi pysäköidä moninkertaisesti yli sallitun ajan, koska pysäköinninvalvontaa ei ole eikä siten pelkoa sakoista.

Kun pelkät poliklinikkajonot siis ovat tätä lajia, noin vuoden sairauspäivärahakausi hujahtaa ohi ennen kuin mitään varsinaista hoitoa on saanut; hyvä jos edes ensiarvioon päässyt. Jos äitiyspoliklinikat ja synnytysosastot toimisivat yhtä tehottomasti, pitäisi raskaaksi hankkiutuminen suunnitella ainakin vuotta etukäteen. Pohtia sopii myös, mitä hyötyä oikeastaan on potilasasiamiehistä. Ohjeet muistutuksen tekemiseen, potilaan oikeudet ja muun vastaavan tiedon löytää sote-yhtymien nettisivuiltakin. Potilasasiamiehellähän on itse asiassa oma lehmä ojassa, koska palkan maksaa sairaanhoitopiiri. Vaan nytpä kyynikkomaisteri paljastaa vinkin, jota sote-yhtymät eivät sivuilleen laita: Jos hoitotakuu ei täyty, voi tehdä kantelun aluehallintovirastoon. Toisin kuin sairaanhoitopiireille, jotka edelleen haluavat kaiken virallisen (esim. muistutukset) viimevuosituhantiseen tapaan paperipostina, voi aluehallintovirastolle lähettää viestin suojatulla sähköpostiyhteydellä.

Kun sairauspäivärahakausi loppuu, mutta sairaus/työkyvyttömyys jatkuu, voi hakea määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä eli kuntoutustukea. Paha vain, ettei sitä juuri kenellekään alle 60-vuotiaalle ainakaan fyysisen sairauden takia myönnetä. Etuuskäsittelijä ja vakuutuslääkäri huolehtivat eläkelaitoksen, eivät hakijan edusta. Niinpä yhdessä yössä tapahtuu paperilla ihmeparantuminen, kun vuoden täysin työkyvyttömänä olleen toimintakyky on potilasta koskaan tapaamattoman lääkärin mielestä yhtäkkiä tyydyttävä riittävän ansion hankkimiseen. Eettiseltä kannalta vaikuttaa maallikkojärjellä ajateltuna varsin arveluttavalta, että ”asiantuntijalääkäri” saa näin helposti jyrätä potilaan oikeasti tuntevan kollegansa mielipiteen, jonka perusteella lausunto työkyvyttömyydestä on laadittu. Potilaan omaa kuvausta kukaan tuskin edes lukee, vaikka se hakemukseen kirjataankin.

Tiedossa on, että moni kuntoutustukea saava jää pysyvästi työkyvyttömyyseläkkeelle. On myös niin, että työkyvyttömyyseläkkeistä valtaosa myönnetään mielenterveyssyistä. Kyynikkomaisteri samaistuu Duodecim-lehdestä syksyllä lukemaansa lääkäri Jussi Huttusen aihetta käsittelevään kolumniin, jossa arvovaltainen asiantuntijakirjoittaja pitää syynä sitä, että fyysisesti sairaat lopulta masentuvat hakemus- ja valituskierteessä. Ihan kuin itse pitkäaikaissairaus ei jo lannistaisi, pitää järjestelmä vielä huolen siitä, että varmasti masentuu. Maisteri epäilee, että näin vain luodaan monisairaita, jotka asianmukaisella hoidolla, toipumisajalla ja myönnetyllä tuella voisivat parissa vuodessa jopa toipua fyysisestä vaivastaan jotenkin työkykyisiksi, mutta kun sairauden kärsimisen lisäksi joutuu kamppailemaan perustoimeentulostakin, voi taisteluväsymys iskeä. Tuskin se fyysinen vaivakaan kunnolla paranee, jos koko elämänhalu katoaa. Jossain on vikaa, kun järjestelmä tietoisesti pyrkii vetämään ihmiseltä maton alta. Hiljattain uutisoitiin, että nuorista jo jopa neljäsosa kärsii jostain mielenterveyden häiriöstä. Kuinkahan moni näistä päätyykään vielä työkyvyttömyyseläkkeelle? Pian ei löydy enää eläkkeille maksajia, eikä mikään määrä mielenterveyskampanjoita riitä, kun fyysisesti sairaidenkin keskeneräinen toipuminen kyseenalaistetaan mielenterveyden kustannuksella. Säästöä haetaan, mutta kallimmaksi tulee loppujen lopuksi.

Jos sattuu olemaan ennen sairastumista työtön, joutuu sairauden pitkittyessä taas työttymyyspäivärahalle eli siitä vaan aktiivimallia täyttämään, vaikka jo kotoa poistuminen olisi vaikeaa syystä tai toisesta. Ei terve ruumis työtä kaipaa, toteaa vanha sananlasku, mutta sairaidenko nyt pitäisi saada Suomi nousuun? Työkyvyttömän tai osatyökykyisen onkin helppo (huomaa ironia) kilpailla avoimista paikoista terveiden työttömien kanssa, kun avoimia paikkoja on edelleen osapuilleen yksi neljää työtöntä kohti. Viimeistään tässä kilpailuasetelmassa alkaa vahvaluontoisempikin työkyvytön lannistua.

Koska sairauspäiväraha ei ole työmarkkinatukea kuin muutaman euron suurempi, olisi kohtuullista jo inhimillisen kärsimyksen hillitsemiseksi, että sairas oman lääkärin lausunnon perusteella hyväksyttäisiin edelleen työkyvyttömäksi myös 300 päivän jälkeen. Järkevää olisi siis venyttää sairauspäivärahan enimmäisaika esimerkiksi viiteen vuoteen, koska jollei siinä ajassa ole parantunut, lienee syytä myöntää tosiasiat ja työkyvyttömyyseläke. Niin ikään työttömien ja työkyvyttömien kiusaamisen sijaan huomio kannattaisi kiinnittää sairaanhoitopiireihin, jotka eivät laissa toiminnalleen määriteltyjä raameja noudata. Vaan milläpä sairaat ja työttömät mieltään osoittaisivat, kun eivät voi lakkoonkaan mennä.

Hectorin Helsinki

Perinteinen Suomi-rock on tunnetusti varsin maakunnallinen, ei pääkaupunkikeskeinen ilmiö. Tällä kentällä Helsingissä syntynyt ja jo yli 70-vuotisen ikänsä asunut Hector on säännön vahvistava poikkeus. Kotikaupunki välähtelee Hectorin laulujen teksteissä varsin tiuhaan, joskaan ei aivan niin huomattavana aiheena kuin Tampere Juice Leskisen tuotannossa (huvittavaa sinänsä, Juice kun ei ollut manselaissyntyinen); silti monista Hectorin kappaleistakin kuvastuu tietty topofilia eli kiintymys paikkaan. Kaikkia Hectorin Helsinki-viittauksia allekirjoittaneen olisi tähän mahdoton koota ilman syvällistä perehtymistä paitsi lauluntekijän laajaan tuotantoon myös pääkaupungin maantieteeseen ja hieman paikalliseen slangiinkin, mutta huolimatta siitä, että tulen kehä III:n ulkopuolelta enkä koskaan ole Helsingissä asunut, katson voivani tarkastella ainakin niitä Hectorin lauluja, joiden keskeisenä osana esiintyy helsinkiläisyys tai Helsinki tapahtumapaikkana. Tämä on yksi ympäristökeskeisen musiikintutkimuksen eli ekomusikologian lähestymistapa.

Aion nyt siis tarkastella, kuinka helsinkiläisyys välittyy Hectorin kirjoittamista ja itse esittämistä kappaleista eli millainen kuva maamme pääkaupungista rakentuu niiden perusteella. Helsingin eri kaupunginosia ja kadunnimiä vilahtelee Hectorin lyriikoissa varsin usein: Esimerkiksi kappaleessa Coctail-sukupolven Satyricon (1974) ”Mannerheimintiellä on automiesten aivot jäässä”, laulussa Krokotiili pois Niilistä (1982) ”en enää landaa Skattan kärkeen, en hysteriaan Aleksin”, mutta koko laulun temaattinen keskittyminen Helsinkiin eli paikallisten kielellä Stadiin on harvinaisempaa. Näitä varsinaisia Helsinki-aiheisia lauluja näkemykselläni ovat Pinnallista elämää (1987), Nukkuva Stadi (1992) Stadille (2004) ja Hectorin yhdessä Kapasiteettiyksikkö-yhtyeen kanssa esittämä Tää on mun Stadi (2002). Tavallaan myös käännöskappale Vanhan kirkon puisto (1977) sijoittuu nimensä puolesta Helsinkiin, mutta mielestäni viittaus ei ole niin oleellinen, että kyseessä olisi varsinaisesti Helsinki-aiheinen laulu; kertosäkeistössä sanoilla ”nyt vanhan kirkon puiston hämärään ensilumen laskeutuvan nään” maalaillaan maisemaa menetetystä rakkaudesta ennemmin kuin kuvataan konkreettista paikkaa. Niin ikään nimestään huolimatta laulu Snadi kundi Stadista (1976) ei kerro Helsingistä vaan lomasta maalla, toisaalta taas kappaleessa Pinnallista elämää Helsinki on niin olennaisessa osassa, että katson sen kuuluvaksi Hectorin Helsinki-aiheisiin lauluihin. Siten määrittelen kappaleet Pinnallista elämää, Nukkuva Stadi, Stadille ja Tää on mun Stadi keskeisiksi tarkastelukohteiksi tässä tekstissä.

Pinnallista elämää kritisoi alkusanoistaan lähtien kulutusyhteiskunnan elämäntavan tyhjyyttä ja pintapuolisuutta kuten muotia ja vartaloihannetta. Laulun kertoja tuntee vieraantuneensa kaupallisuuden maailmassa kysyen ihmetellen ja hieman jopa syyttäen, onko Suomi siirtynyt jäljittelemään New Yorkin pintakiiltoa: ”Helsinki, Stadini, onko muka jotain Nykkiä?” Hänen kotikaupunkinsa tuntuu siis menettäneen oman luonteensa niin, että vaikuttaa kertojalle vieraalta. Kappaleen keinotekoinen syntetisaattorisoundi kuvastaa aikansa muotia, mutta myös vieraantumisen tuntoja ja inhimillisyydestä erkaantumista.1980-luvulla Helsinkiin visioitiin suuren maailman, esimerkiksi Lontoon ja New Yorkin, mallin mukaista business cityä, mitä kertoja tuntuu intensiivisemmässä, vauhdikkaammalta tuntuvassa B-taitteessa kritisoivan: ”Mä olen täällä syntynyt ja Hietaniemen skrubuun jään, mut ehdin vielä tätä ihmettelemään, että vieraat kundit nää väsää tänne hölmölää ja jättää jäljet, joita ei voi hävittää.” Kertoja on siis syntyperäinen helsinkiläinen, joka uskoo tulevansa myös haudatuksi Helsingin ehkä tunnetuimmalle hautausmaalle. Hän kuitenkin pelkää, että vielä hänen eläessään kaupunki muuttuu peruuttamattomasti ”hölmöläksi”. City-käsitettä toistellaan B-taitteen jälkipuolessa, jonka myös C-taitteeksi voisi mieltää, kriittisen tarkastelevaan sävyyn: ”City noin, city näin, ihannoin cityäin, titityy, City myy…” Laulajan äänensävy on erityisen ironinen näissä kahdessa C-taitteessa, mitä nälvivä toistelu ja ”titityyn” tapainen nonsense-retoriikka korostavat. Kertojan esittelemä ydinongelma vaikuttaa olevan kaupungin asukkaiden eli ihmisten unohtaminen ja syrjäyttäminen globaalin markkinatalouden tieltä, mahdollisesti myös maiseman muuttuminen ja vanhojen rakennusten tuhoaminen. City-ideologiaa kritisoidaan samaisen Nuku idiootti –albumin nimikkoraidallakin: ”Olet luopunut ja juopunut vain City-kulttuurista.” Kysymys ei siis ole itse Helsingin perusluonteen negatiivisesta arvostelusta, vaan pelkona on se, että vallanpitäjät hankkeillaan pilaavat kaupungin. Pinnallista elämää kuulostaa ajankohtaiselta nykypäivänäkin: ”Nyt vapaa-aikaan satsataan, tyhjänmyyjää kuunnellaan, ja työttömillähän on aikaa ostoksiin. Mut kukas heitä sponsorois, balanssia peukalois, kun Forumilla törmätä voi leijoniin?” Kiky-sopimuksesta ja näennäistyöllistämistoimista huolimatta verotulot ja ostovoima eivät ole kasvaneet, joten niillä, joilla ostoksilla pyörimiseen olisi aikaa, ei ole siihen varaa. Ongelma ei kosketa pelkästään pääkaupunkia, vaan tämä hölmölä on koko 2010-luvun Suomi.

Onnellisemmissa tunnelmissa ollaan lauluissa Nukkuva stadi ja Stadille, joista ensinmainittu edustaa lähinnä reipasta power popia, jälkimmäisen puolestaan mieltää hempeäksi balladiksi. Molemmissa kertoja kävelee pitkin Helsinkiä ja kuvailee näkemäänsä kuulijalle keskittyen lähinnä positiivisiin puoliin. Nukkuvassa Stadissa yökyöpeli päähenkilö kuljeskelee kaupunginosasta toiseen vuoden ympäri nimenomaan öiseen aikaan. Kappaleen nimestä huolimatta koko kaupunki ei nuku, vaan kertoja kohtaa erilaisia ihmisiä ja ilmiöitä retkillään. Säkeistöjen lyhyttä lopetusfraasia voi halutessaan kertosäkeistöksikin kutsua: ”Kai rakastua saan vielä Stadiin nukkuvaan?” Pyyntö on osoitettu kotiin jääneelle puolisolle, jolta kertoja pyytää lupaa jakaa rakkautensa myös öisen kaupungin kanssa. Laulajan sävy on iloinen, joten suuremmasta mustasukkaisuudesta ei vaikuta olevan pelkoa – puoliso on ilmeisimminkin ymmärtäväinen, vaikkei toisen kummallisuuksia tajuakaan, kuten C-taitteesta ilmenee: ”Et ehkä ymmärtää voi sitä milloinkaan, mies miksi taksitolppaa tanssittaa”. Taksitolpan tanssittamisen lisäksi laulussa muun muassa kuljetaan pitkin Esplanadia, käydään Töölöntorin grillillä, jututetaan niin Eino Leinon patsasta kuin lehdenjakajaa sekä katsellaan juhlivia nuoria naisia. Nukkuva Stadi on kauttaaltaan iloluonteinen ylistyslaulu kotikaupungille – sohjoinen sää ei haittaa, eikä varjopuolia tässä laulussa mainita.

Stadille on hempeä, hidas rock-balladi muodoltaankin yksinkertaisessa säkeistö–kertosäkeistö-rakenteessa; soundia leimaavat huilu ja akustinen kitara. Kertojan rakkauden kohde ja runojen inspiraatio, jolle laulu on omistettu, on siis itse Helsinki. Tämä käy ilmi heti laulun ensisanoista: ”Mitä puhuvat vieraat rakkaastani? Erämaaksi ne moukat kutsuvat tätä Stadia ainokaista, jossa synnyin ja kasvoin joka solullani.” Vasta laulun lopulla esiintyvä, toistettuna kuultava kertosäkeistö (oikeastaan B2-taite) paljastaa oleellisen: ”Niin rakastan sinua, kanssasi lähden taas iltakävelylle, kun hopeinen syyssade levittää viuhkansa peltikattojen ylle.” Sanoituksessa ei mainita yksittäisiä kaupunginosia, mutta jokaiseen vuodenaikaan kaupungissa tuntuu liittyvän positiivisia puolia. Kuvailu maalataan lavealla pensselillä, mikä tehnee laulusta samaistuttavamman muillekin kotiseuturakkaille helsinkiläisille. Teksti on kuitenkin yleiskieltä, ei paikallisväritteistä slangia. Kertoja ei suuremmin perustele kiintymystään, mutta kysehän on tunne-, eikä järkiasiasta ja jokaisella on oikeus kotiseuturakkauteen. Stadille on kokonaisuudessaan varsin puhdaspiirteinen, vilpitön oodi Helsingille.

Tää on mun Stadi yhdistää aikansa nuorisoräpin ja Hectorin perinteisemmän tyylin. Kolmihenkinen Kapasiteettiyksikkö vastaa A-taitteista, Hector puolestaan B-osista. Erityisesti A-taitteissa stadin slangi ja lukuisat anglismit eivät kokonaisuudessaan aukea ainakaan täysin yksiselitteisesti ulkopaikkakuntalaiselle monenkaan kuuntelukerran jälkeen, mutta tekstin ydinajatus sentään käy ilmi: Joukko edelleen nuorelta kuulostavia kertojia muistelee varhaisnuoruuttaan Helsingissä. Tekstissä vilahtaa maininta vuodesta 1995 ja kappale on ilmestynyt vuonna 2002, joten lyriikoissa kyse on vielä lähihistoriasta. Kolmikko sanailee rennossa keskustelussa; yksi on kulloinkin suunvuorossa, kun toiset äännähtelevät ja heittelevät väliin kommentteja tuttavallisessa hengessä. Kasvuvuosiin on sisältynyt myymälävarkauksia ja puistoissa juopottelua, mutta myös urheiluharrastuksia, ensirakkauksia ja ystävyyksiä.

B-taitteiden kertojanäänenä toimii Hector. Laulutyyli ei enää ole nuoren polven puhelaulua, vaan perinteisempää, lyyrisen melodista linjaa. Sanoituksistakin ymmärtää, että tämä kertoja edustaa eri sukupolvea kuin muu kolmikko: ”Vanhan hipin” radikaali nuoruus on jo kaukana takana ja ”spugejengistä” eli alkoholistiporukasta tunnistaa jokaisen ikätoverin, mikä paljastaa, että ainakin valtaosa elämästä on eletty samassa kaupungissa; jos kertoja itse olisi ”spuge”, hän luultavasti tuntisi muutkin kuin ikäisensä. Samalla mieleen tulee, että osa A-taitteen varhaisnuorista puistojuopottelijoita jää säälittävästi siihen elämänvaiheeseen koko iäkseen. Jos B-kertoja eli nuoruusvuosiaan hippikaudella eli 1960-luvulla, ikäeroa A-kolmikkoon kertyy ainakin kokonaisen sukupolven verran.

Teksti suorastaan vilisee Helsingin kaupunginosia: Malminkartano, Kaivopuisto, Töölö, Herttoniemi… ”Koko Stadi on rakas. Niin monii muistoi, niin monii mestoi, tääl on pyöritty siit ku oltiin penskoi”, lausuu kertoja A2-taitteessa. Tässä tuntuu olevan koko laulun perusajatus: Rakkaus Helsinkiin. Vanhempi B-kertoja on juuri se, joka laulaa otsikon ”Tää on mun Stadi” ja mainitsee myös erityisen ”Stadi-fiiliksen”. Stadi kuuluu siis yhtä lailla kaikille; sama rakkaus kotikaupunkiin  yhdistää eri sukupolvet samoin kuin paikallinen slangikin. Tunnelma on nostalginen, sentimentaalinen, jossain määrin jopa melankolinen.

Hectorin Helsinkiä käsittelevien laulujen kertojille Stadi on rakas kotikaupunki, jonka viehätystä eivät pilaa sääolot tai raitiovaunujen kolina; sen sijaan kritiikin kohteeksi joutuvat ne, jotka yrittävät hyväksikäyttää kaupunkia ja muuttaa ”snadin metropolin” pelkäksi business centeriksi. Harvat viittaukset kaipuuseen pois kaupungista löytyvät esimerkiksi kappaleista Krokotiili pois Niilistä, jonka melko surrealistisessa sanoituksessa kertoja lausuu ”oon kyllästynyt kivenkoloon ja näihin kvasifiiliksiin, asfalttiin ja pahaan oloon” haluten vaihtaa Katajanokan ja Aleksanterinkadun ”hysterian” loikoiluun Niilin rannalla ja krokotiilin pyydystämiseen, ja laulusta Snadi kundi Stadista, jossa laulaja kertoo maaseutulomastaan perustellen matkan sanoin ”irti tahdoin hetkeks asfaltista”. Enimmäkseen suhde Helsinkiin näyttäytyy siis kiintymyksenä, joskus onnellisena, toisinaan melankolisena. Laulujen kertojia ei pidä yleistää lauluntekijän todelliseen persoonaan, mutta sanoituksiin melko varmasti on vaikuttanut Hectorin syntyperäinen helsinkiläisyys. Toiselta paikkakunnalta muuttanut uushelsinkiläinen tai työn takia pääkaupungissa tiheästi pendelöivä saattaisi kirjoittaa Helsingistä tyystin toisenlaista tekstiä.

Joulutunnelmia Hectorin tapaan

Levyarvio. Hectorin joululevy (2018).

Juuri ilmestynyt Hectorin joululevy kantaa mielikuvituksettomuudessaan melko sarkastista nimeä Hectorin joululevy. Vaan ei nimi albumia pahenna – kahdeksaan kappaleeseen mahtuu runsaasti uusia tulkintoja ja ajatuksia. Avausraita, Hectorin uutta omaa käsialaa edustava Kotiin aattoillaksi ammentaa samasta aihepiiristä kuin Chris Rean esittämänä tunnettu Driving Home for Christmas; pirteässä laulussa hyväntuulinen kertoja ajaa pohjoisesta kotiin jouluksi. Menevässä, myönteisessä kappaleessa olisi ainesta tämän joulun listahitiksi.

Toinen kappale Jouluinen tarina on perinnesävelmän suomennos. Siinä tunnelma on harras ja joulu valkoinen, on aika hiljentyä. Sanoituksessa viitataan jouluevankeliumiin ilman havaittavaa kritiikkiä, mikä tuntuu uskontokriittiseltä vaikuttavan Hectorin tuotannossa erikoiselta. Rauhaa ja hyvää tahtoa peräänkuulutetaan myös kuudennessa kappaleessa Joulurauhaa ja sitä seuraavassa laulussa Armo, rauha, rakkaus. Näissä kappaleissa muistutetaan, että rauha on ihmisistä itsestään kiinni. Vuoden päättyminen tekee tietä tulevalle. Muutoin laulut eivät kertakuulemalta juuri jää mieleen.

Yhteiskuntakriittiseltä artistilta sopii odottaa kantaaottavuutta myös joululevyllä ja sitä saadaankin albumin neljännessä ja viidennessä kappaleessa: Jouluyö, juhlayö (Uutiskatsaus) esittää kyllä tutun hartaan joululaulun konventionaaliseen tapaan (laulajana Mortti Koskelin), mutta samaan aikaan taustalla Hectorin esittämä uutistenlukija latelee vanhanaikaisen radiovastaanottimen kohinan ja vinkunan takaa ajankohtaisaiheita, joissa muun muassa Donald Trump kukkoilee, kahdeksanvuotisessa sodassa on kuollut puoli miljoonaa ihmistä ja Helsingissä vanhus on maannut asunnossaan viikon kuolleena. Niin ikään perinteiseen sävelmään sanoitetussa laulussa Tää ei oo se joulu yksinäinen lapsi makaa viluissaan seimessä raunion varjossa, ohjuksia sataa ja valkoinen joulu on tuhkaa haudoilla, ei lunta. Näiden kahden kappaleen pureva kritiikki on tuttua Hectoria. Niissä muistutetaan, että joulunakin maailma on täynnä kärsimystä, sotaa ja yksinäisyyttä. Tää ei oo se joulu ei todellakaan ole se joulu, josta samalla sävelellä lauletaan John Lennonin vuonna 1972 sanoittamassa Happy Xmas (War is over) – sota ei ole ohi vieläkään.

Mukavampia tunnelmia kuullaan vielä kolmannessa ja kahdeksannessa eli viimeisessä kappaleessa. Joululaulu Finnmarkenissa on uusintalevytys Hectorin omalla Ruusuportti-albumilla (1980) ilmestyneestä, Hectorin ja Tommy Tabermanin kääntämästä Dan Anderssonin tekstistä. Uusi versio kuulostaa alkuperäistä reippaammalta, vaikka kesto on 3 sekunnin tarkkuudella sama. Iloista tunnelmaa kappaleeseen tuo irlantilaissoundi, joka vahvistaa sanoituksen henkeä; kyseessähän on oikeastaan juomalaulu, jossa nostetaan tuopit elämälle kaikkine puolineen. Albumin päätös Me käymme joulun viettohon on instrumentaaliversio, jossa Hector itse soittaa soolona rautalankakitaraa oman uransa taustaa kunnioittaen. Mielenkiintoiseksi kappaleen tekee se, ettei Hector ole pitkän uransa aikana levyttänyt montaakaan instrumentaalikappaletta: Hectorock-albumilla (1974) kuullaan 1962/Oodi varjoille, jota ovat myöhemmin 1980–1990-luvuilla seuranneet single-julkaisut Bom-bau-bau, Jouluemankenkuli ja Hassu kävely – harvinaista herkkua siis, joskin tulkintana melko perinteinen.

Hectorin joululevy on Hectorin itsensä kuuloinen ja tätä päivää. Aloitus ja lopetus ovat lempeitä, purevampi aines sijoittuu niiden väliin. Albumi antaa jotain uutta jo niin puhkikulutettuun joululaulugenreen. Joulu mainitaan Hectorin tuotannossa aina silloin tällöin, kuten vanhassa tekstissäni Joulutematiikka Hectorin lauluissa tuon esiin. Siksikin oli jo korkea aika Hectorin julkaista oma joululevynsä.