Reipas, moderni, romanttinen

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 7.4.2016. Damian Iorio, kapellimestari. Pekka Kuusisto, viulu. Christoffer Sundqwist, klarinetti. Rossini – Tüür – Tsaikovski.

Sinfonia Lahden huhtikuun ensimmäinen konsertti pyörähti käyntiin kevyen klassisen musiikin kestohitillä – Rossinin Wilhelm Tell –alkusoiton huipennus lienee miltei kaikille tuttu. Teoksen alkupuoli on kuitenkin saattanut jäädä monille vieraaksi. Alun sellosoolo henkii vakavuutta, johon orkesteri yhtyy lämpimällä soinnilla. Musiikki sulaa pehmeän keinuvaksi, kunnes riveissä kehittyy kujeilevaa kuhinaa, joka paisuu komean dramaattiseksi vyöryksi; silti mukana on huumorin häivähdys. Sitten kudos harvenee ja huilun johdolla esiin avautuu Griegin Aamutunnelmaa tai Richard Straussin Alppisinfonian osia muistuttava valontäyteinen, toiveikas (mielen)maisema. Aamuinen rauha rikkoutuu, kun ratsuväki saapuu vaskien saattelemana – tätä juuri on odotettu ja tutun teeman reipas energia purkautuu ilmoille. Huipennus tulvii vauhtia, voimaa ja riemua, mutta orkesteri onnistui pitämään soinnin hienosti kasassa, jolloin vältyttiin helposti tapahtuvalta yliampumiselta. Vaikka musiikki on hauskaa, sen ei tarvitse mennä naurettavaksi räiskinnäksi, eikä niin onneksi käynytkään.

Illan konserton viran täytti virolaisen nykysäveltäjä Erkki-Sven Tüürin yksiosainen kaksoiskonsertto Noesis (2005), jonka tulkitsivat viulisti Pekka Kuusisto ja klarinetisti Christoffer Sundqwist. Ensimmäisen sanan teoksessa saa tuuba, jonka tuhauksesta musiikki lähtee vyörymään, liukumaan ja särisemään. Soundi on efektihakuinen ja sinänsä mielenkiintoinen, muttei tarjoa oikeastaan mitään uutta: 1940-luvun jälkipuoliskolla länsimainen kulttuuri havahtui natsi-Saksan keskitysleirien todellisuuden tultua julki, jolloin kauhistuneet taidepiirit sanoutuivat irti kaikesta menneestä. Musiikki irtautui totunnaisista konventioista kuten temaattisuudesta, sävellajituntumasta ja selkeästä rytmiikasta. Tüürin Noesis tuntuu jatkavan modernin perinnettä ollen outoudessaan uppouttava. Solistit suorastaan tanssivat käydessään soittimillaan intensiivistä keskustelua, jonka taustalla orkesteri myllää aiheita edestakaisin; solistien ja orkesterin musiikilliset ainekset heijastuvat toisiinsa ja toisistaan samaan tapaan kuin yksilö reflektoi maailmaa ja maailma yksilöä. Orkesterin jättäytyessä pois kuullaan solistien duetto, jonka saattaa tulkita kadenssiksi. Taidokkaasta soitosta huolimatta osion musiikillinen tenho jäi melko laimeaksi. Kadenssin jälkeen orkesteri kiipeää vielä mukaan kiivaasti synkopoiden, mutta ajan kulumista lukuunottamatta mikään ei viittaa teoksen lopun lähestymiseen. Kun loppu tulee, se tulee ilman tyydyttävää huipennusta. Ehkä siitä on elämässäkin kysymys – loppu tulee vääjäämättä, mutta usein vailla tarkoitusta ja avoimia kysymyksiä jää enemmän kuin vastauksia.

Ylimääräisenä numerona solistit esittivät unkarilaisen Bela Bartokin sovittaman perinnekappaleen Uuden vuoden laulu. Tunnelmaltaan seesteinen, mutta kansanlaulusta aavistuksen tekotaiteelliseksi vääntynyt pikkukappale päättyi ennen kuin ehti oikein mitään saavuttaa. Kun soittimet laskettiin, olisi tehnyt mieli kysyä: ”Siinäkö kaikki?!”

Väliajan jälkeen palattiin perinteisempiin tunnelmiin Tsaikovskin ensimmäisen sinfonian myötä. Ohjelmasuunnittelun kannalta sopii pohtia, miten hyvin lisänimeä Talviunelmia kantava sinfonia istuu huhtikuuhun, mutta tämä seikka jätettäköön nyt omaan arvoonsa. Ensimmäinen osa ”Talvimatkan unelmia” esittelee helpon, tarttuvan pääteeman, joka siirtyilee pitkin orkesteria ja kasvaa kohtaamatta vastarintaa. Melodiassa kuuluu viaton ilo, jonka voi helposti yhdistää tervehenkisiin, lapsenmielisiin talvihuveihin kuten mäenlaskuun ja luisteluun. Salakavalasti dramaattisuus kuitenkin lisääntyy ja ilmassa on ehkäpä ankaran lumimyrskyn tuoma uhka. Myrskyn jälkeen pääteema palaa, mutta nyt sen viattomuudesta jotain on poissa. Tilalle on tullut uhmakkuutta; ehkä lapset ovat kasvaneet murrosikään ja leikistä on tullut kilpailua.

Toisessa osassa ”Autio maa, sumun maa” kuullaan romanttisen pitkiä, herkkiä, jopa suorastaan sentimentaalisia linjoja. Melodia muistuttaa kehtolaulua ja nimenomaan slaavilaisissa ja suomalais-ugrilaisissa kulttuureissa esiintyvää kehtolauluperinnettä, jossa uneen tuudittelu rinnastuu kuolemaan. Puupuhaltimien joukossa välähtää jonkinlainen ennakkoaavistus Tsaikovskin viimeiseen eli kuudenteen ”pateettiseen” sinfoniaan. (Varhaisissa teoksissa on usein kuultavissa häilähdyksiä säveltäjänsä myöhemmästä tuotannosta – myös Sibeliuksen ensimmäisestä sinfoniasta voi löytää ennakkomakua esimerkiksi Karelia-sarjasta.) Kuitenkin vasta käyrätorvisektio nostaa musiikin seuraavalle tasolle: Hiottu soundi sai hermosyyt kihelmöimään nautinnollisella tavalla. Osan lopussa orkesteri soitti hyvin kauniisti ja hiljaa – musiikissa häilyi katkeransuloinen muistutus kaiken katoavaisuudesta.

Kolmas ja neljäs taite ovat jääneet paitsi ohjelmallisista lisänimistä. Näistä kolmas osa kiusoittelee kuulijaa tanssillisuuden pyörteissä. Finaali puolestaan vaikuttaa maanis-depressiiviseltä: Alku on synkeän raskasmielinen ja patarumpujen sooloa seuraa kenraalitauko, jonka perään bassot huokailevat alakuloisesti. Tämä toistuu, mutta yhtäkkiä tapahtuu sisuuntumista, josta kehittyy tarmokasta energiaa. Jouset vingahtelevat innokkaasti, pohjalta kumpuaa reipas tanssillinen poljento ja pitkin orkesteria kuuluu iloisia musiikin ryöpsähdyksiä. Maniajakso kuitenkin väsyttää – musiikillista hengenvetoa seuraa jälleen kenraalitauko, jonka rikkovat alistuneet huokaukset. Puupuhaltimet jakavat sympatiaa ja vähitellen sointi sitkistyy jälleen, kohoaa periksi antamatta ja löytää pursuilevan elämänilonsa. Sinfonia päättyy onnellisesti löydettyään taas voimansa. Pois ei tarvinnut lähteä pahoilla mielin.

Syklisiä aikakäsityksiä

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 10.3.2016. Okko Kamu, kapellimestari. Arto Noras, sello. Ryu – Bruckner.

Maaliskuisen konsertti-illan avasi korealaisen nykysäveltäjä Jeojoon Ryun (s. 1970) ensimmäinen sellokonsertto Arto Noraksen tulkitsemana. Heti konserton alussa on kuultavissa eräänlainen sibeliaaninen vivahde – luontomystiikkaa henkivä metsän humina, joka edustaa samaan aikaan turvaa ja uhkaa. Väräjävä soolosello esittäytyy herättäen orkesterissa myötäilevän, pehmeän aaltoliikkeen. Ryu on onnistunut hienosti synkronoimaan soolon ja orkesterin toisiinsa niin, että yhden liike-energia sulautuu saumattomasti toiseen läpi koko konserton. Muodoltaan teos muistuttaa kyllä enemmän solistista sinfonista runoa kuin konventionaalista konserttoa. Lyyrisen laulavissa sellosooloissa soi romantiikan perinne, mutta ajoittain mukaan häilähtää aavistus modernin musiikin estetiikkaa; kuitenkin vähemmän kuin voisi odottaa Krzysztof Pendereckin oppilaalta. Toistuvia temaattisia aineksia löytyy, mutta konsertossa tuntuu silti olevan kyse enemmän affekteista eli vaikutelmista.

Sellon herkkyys on sen suurin voimavara konsertossa. Noras onnistui erinomaisesti valamaan väreilevää tunnetta kautta linjan. Ryun konserton vahvuus löytyy siitä, että sävyille annetaan tilaa – vaikuttavuus ei synny hirvittävästä räiskinnästä tai mielipuolisista teknisistä keinotteluista, vaan itse musiikista. Miellyttävyydestään huolimatta noin 30 minuuttia kestävä konsertto alkaa tosin viimeisten minuuttien aikana jo hieman kyllästyttää – kuulija ehtii jo pohtia, johtaako musiikki oikeastaan minnekään, kun se yllättäen päättyykin. Loppu ei ole tuho eikä valaistuminen, se on vain loppu tai kenties paluu kotiin. Näin voi kyseenalaistaa lineaarisen aikakäsityksen; ehkä aika onkin syklinen. Kaiken kaikkiaan konsertto on lempeydessään ajattoman kaunis. Suosionosoituksillaan yleisö suorastaan kerjäsi Norakselta lisänumeroa, mutta sai jäädä ilman. Lohdutukseksi väliajalla tarjoiltiin kuohuviiniä Okko Kamun 70-vuotisjuhlan kunniaksi.

Illan toisena ohjelmanumerona kuultiin Anton Brucknerin kolmas sinfonia. Bruckneria voi sinfonioidensa perusteella hyvällä omallatunnolla sanoa suuruudenhulluksi, mutta tätä ei pidä tulkita haitaksi. Kolmas sinfonia kertoo ensitahdeistaan alkaen, mistä siinä on kysymys – nopea, pyörteilevä kulku imee mukaansa valtavalla voimalla, joka paisuu paisumistaan ja laukeaa nopeasti ensimmäiseen purkaukseensa; tämä on sinfonian pääteema. Musiikissa maailmankaikkeuden aine pakkautuu kriittiseen pisteeseen ja räjähtää laajenevaksi universumiksi, joka lopulta ajautuu väistämättömään tuhoonsa kiihtyvällä vauhdilla vain alkaakseen alusta yhä uudelleen ja uudelleen. Massiivisessa tuhon ja luomisen mahdollistavassa potentiaalienergiassa on jotain äärettömän vapauttavaa – sen vyöryessä päälle on kyvytön mihinkään ja samalla kaikkivoipa. Se tempaa mukaansa silkalla painovoimalla.

Näiden suorastaan orgastisen voimakkaiden purkaussyklien välillä kuultava aines on ehkä hieman maanläheisempää, mutta samalla kiusoittelevaa, koska tuntuu aina johdattelevan kohti pääteeman nousua ja laukeamista. Parhaiten vastapainoa tarjoaa toinen osa, joka muistuttaa inhimillisyydestä ja elämän surumielisestä kauneudesta, joka on hetkellistä tässä ja nyt. Osassa kuullaan myös suurempia kohotuksia, jotka herättävät ajatuksia elämää suuremmista tunteista, mutta rauhoittuessaan musiikki viittaa siihen, että niitäkin kokevat vain pienet ihmiset. Osan lopulla ylevöidytään jälleen kosmiseen mittakaavaan ja valmistaudutaan tulevaan. Kolmannessa osassa pääteeman sykli kiihtyy vielä ensimmäisestä osasta, kunnes muuttuu kiusoittelevan kepeäksi, klassis-romanttiseksi sinfonia-ainekseksi, joka vain härnää kuulijaa odottamaan sitä itseään – Kurt Vonnegutia lainaten voisi todeta, että ”valtaosalle meistä maailmanloppu ei tule kyllin pian”. Vaan tulee se lopulta.

Finaaliosan alussa on suuren tapahtuman tuntua. Sitten tunnelma tyyntyy taas hillitymmäksi ja keveämmäksi, mutta orkesterin riveistä kajahtaa vielä vihjeitä pääteemasta. Jonkinlaista massiivista purkausta odottaa koko ajan, jolloin musiikillisesta juupas–eipäs-kissanhännänvedosta kehittyy jotain ärsyttävällä tavalla nautinnollista. Loputtomalta tuntuvan ajojahdin jälkeen noustaan äkkiä valtavaan loppuhuipennukseen. Ehkä suurimpana yllätyksenä tulee lopun valontäyteinen autuus – mielipuolisen maailmankaikkeuden nousu ja tuho –tematiikan perusteella voisi odottaa jotain synkempää. Valittamisen varaa ei kuitenkaan ole. Kukaan ei voi olla varma siitä, etteikö maailmankaikkeuden tuhon raunioista syntyisi taas uusi. Sinfonia on järkäle ja sellaisenaan upea. Orkesteri toteutti Kamun johdolla erinomaisesti lähes kivuliaan nautinnolliset pidätykset ja valtavan pauhun vastapainona musiikki soi määrätyissä kohdissa äärimmäisen hiljaa. Tällaista tykitystä ei tule vastaan turhan usein.

70-vuotiasta Okko Kamua sai onnitella väliajalla.

Taitavaa trumpettityötä ja helppoa hissimusiikkia

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 19.2.2016. Jussi Lampela, kapellimestari. Jukka Eskola, trumpetti. Teppo Mäkynen, rummut. Ville Herrala, basso. Peter Engberg, kitara.

Brasiliassa 1950-luvulla kehittynyt jazzin ja latinorytmien fuusio bossa nova yhdistyi sinfoniaorkesterin mahdollisuuksiin mielenkiintoisella tavalla Bossa Symphonique -konsertissa. Ohjelmassa oli jo kanonisoituja bossa nova –kappaleita ja tuoreempia suomalaisia, Eskolan ja Mäkysen säveltämiä teoksia, jotka Lampela oli sovittanut sinfoniaorkesterille. Suomalaistuotannot solahtivat toimivasti perinteisten kappaleiden väliin.

Illan parasta antia kuultiin Eskolan soittimen rajoja haastavissa trumpetti- ja flyygelitorvisooloissa. Uskomattoman pehmeää soundia oli rentouttavaa kuunnella, mutta samaan aikaan sai hämmästellä teknistä taituruutta, jota vaskipuhaltajana on pakko kunnioittaa ja kadehtia. Pitkät, laulavat melodialinjat ja niiden vastapainona kuullut efektit, kuten nopeasti kielitetyt kuviot, jaksoivat yllättää. Mäkynen puolestaan tarjoili rytmisesti mukaansatempaavia rumpusooloja.

Konsertin ongelmakohdaksi muodostui sointitasapaino – sähköisesti vahvistetut kitara ja basso, solistinen trumpetti ja voimakas rumpusetti peittivät jatkuvasti sulavasointisen jousisektion alleen. Sinfoniaorkesterin tehot jäivät pitkälti hyödyntämättä, eli tässä kohtaa konseptissa, erityisesti sovituspuolella, olisi vielä kehittämisen varaa. Vaikuttavien orkestraatiopaikkojen ja kiehtovien soolojen välillä musiikki latistui välillä pitkiksikin toveiksi pelkäksi hissimusiikiksi. Bossa novasta nousevat helposti mieleen risteilyalusten yökerhot ennen menon vauhdittumista, värikkäät cocktailit ja etelänmatkojen pimeät illat. Tyyliin aiemmin perehtymättömälle suurin osa kappaleista vaikutti melko samanlaisilta, eikä tarttuvia teemoja pahemmin löytynyt. Mieleen jäivät lähinnä tunnelma ja rytmi. Bossa novan mukaan pitäisikin ehkä vain jättäytyä kellumaan, mutta jollei se onnistu, hetkestä etääntyy helposti omiin maailmoihinsa ja musiikki jää taka-alalle.

Kisaviikonlopun alusta huolimatta yleisöä oli saapunut paikalle runsaasti. Tunnelma salissa oli leppoisa kuulijoiden seuratessa uteliaina soolotaitureita ja hetkittäin upeita orkesterisävyjä. Jotain enemmän sovituksilta olisi kuitenkin vielä kaivannut, koska sinfoniaorkesterin rooli jäi lähinnä jazz-kombon lämmittelijäksi ja pohjustajaksi; hieman samaan tapaan menneiden vuosikymmenien suuret euroviisuorkesterit täydensivät rytmiryhmää. Mukavuusalueelta ei juuri poistuttu – musiikki ei haastanut kuulijaa pohtimaan syvällisiä tai tarjonnut suuria tunnekuohuja. Toisaalta: Ehkei aina tarvitsekaan. Joskus riittää, että on mukavaa ja helppoa. Tämäntyyppiset tapahtumat houkuttelevat niitäkin kuulijoita, joita ei tavalliseen sinfoniakonserttiin saisi lähtemään. Tarjonnassa monipuolisuus on hyve.

Ylitettyjä rajoja

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 11.2.2016. Eva Ollikainen, kapellimestari. Jukka Harju, käyrätorvi. Strauss – Räihälä – Tsaikovski.

Konsertin alkusoittona kuultiin Richard Straussin sinfoninen runo Don Juan. Massiivinen orkestraatio ja soundi maalailevat kuvaa machosta hamesankarista, joka rehvakkaasti kiitää kukasta kukkaan. Teoksessa kuullaan monenlaisia tapahtumakäänteitä – on romanttisen herkkätunteisia taitteita ja rehvakasta räiskintää. Noin puolivälissä kappaletta ilmoille kajahtaa käyrätorvisektion soolo, joka nyt toteutui erittäin kaunissointisena, ja jonka teema jää viehättävästi kiertämään orkesteria. Straussin omintakeinen tyyli kuuluu Don Juanissa selvästi. Hetkittäin musiikin yliampuvuus on jo hieman naurettavaa eli menee camp-estetiikan puolelle; myös neoklassismitulkintaa voi pohtia. Liioittelu on oma taiteenlajinsa, mutta joskus liika vain on liikaa. Silti mauttomuuden rajan aavistuksenomainen ylittäminen on toisinaan hyvinkin tyydyttävää ja juuri se Straussissa puree.

Osmo Tapio Räihälän käyrätorvikonserton kantaesityksen tulkitsi sen tilaaja Jukka Harju. Kolmiosaisen konserton kaksi ensimmäistä osaa sulautuvat yhteen niin tehokkaasti, että taiteraja jäi ensikuulemalta hämärän peittoon; toisen ja kolmannen osan rajapyykkinä toimii soolokadenssi. Konsertto alkaa orkesterin levottomalla kihinällä, jonka alla hyrräävä vellova aaltoliike glissandoineen aiheuttaa lievän pahoinvoinnin tunteen. Ensimmäinen osa ei ole erityisen solistinen, vaan käyrätorvi maastoutuu musiikilliseen kudokseen. Toiseen osaan tultaessa voi havaita vaivihkaista evoluutiota – soolo-osuus hahmottuu selvemmin ja nostattaa orkesterissa vastarintaa, joka hakeutuu tasapainoon, mutta jotain jää kytemään pinnan alle vaivoin pidäteltynä.

Pian saavutaankin kadenssiin, joka on ehkä konserton omintakeisinta ja kiinnostavinta antia. Harju esitteli mukaansatempaavasti soittimensa mahdollisuuksia dialektisessa, hieman jopa jakomielisessä soolotaitteessa, jossa käyrätorvelle ominaisen lyyrisen laulun lisäksi kuullaan ärhäkkää räpätystä, jalan polkemista ja huipennuksena seksikäs, kissapetomainen karjaisu.

Finaalitaitteessa orkesteri tuntuu väittelevän suunnasta – massa ei ole yksimielinen. Päämäärä on vasta hakusessa, kunnes lyömäsoittimet ottavat tilanteen hallintaansa ja lähtevät ajamaan muita eteenpäin. Tästä huolimatta musiikillinen sisältö jää pian polkemaan paikalleen saavuttamatta lopulta mitään selvää maalia. Konsertto ei (ehkä kadenssia lukuunottamatta) esittele mitään erityisesti 2010-lukuun viittaavaa. Kokonaisuus on tyyliltään jälkimoderni ja kuten tunnettua, post-ismit eivät tematisoi mitään olennaisesti uutta. Virkistävää näkökulmaa tulkintoihin voi silti löytää erityisesti käyrätorvensoitannolliselta kannalta.

Konsertti huipentui Tsaikovskin kuudenteen sinfoniaan, joka lukeutuu länsimaisen taidemusiikin kaanonin tunnetuimpiin ja rakastetuimpiin teoksiin – eikä syyttä. Sinfoniaa on musiikkitieteilijöiden keskuudessa ehditty tulkita ällistyttävän monista kulmista, mutta kaikkea tuskin on sanottu vieläkään. Lisänimeltään pateettinen sinfonia vastaa kuvaustaan – se on mahtipontinen, sentimentaalinen, vahvatunteinen järkäle. Ensimmäinen osa alkaa tummana, haikeana, raskaana ja syvänä. Pidätykset, joiden varaan osan riipaisevuus rakentuu, toteutuivat Ollikaisen käsissä vakuuttavasti samoin kuin uskomattoman hienot nyanssierot pianissimon ja fortissimon välillä. Osaan sisältyy myös tunnettu surumielinen rakkausteema, johon puiset instrumentit valoivat tällä kertaa erityistä kaihoisaa lämpöä – tähän lohdulliseen tunnelmaan synkän painostavana alkanut osa päättyy.

Toisen osan viisijakoinen rytmi lähti liikkeelle aavistuksen ontuen. Tempoa tuntui olevan hieman liikaa, jolloin musiikin sirous jäi hermostuneisuuden jalkoihin. Avausosan vaikuttavuuteen verrattuna toisen osan tulkinta tuotti pettymyksen. Onneksi kolmannessa osassa alun imu palautui musiikkiin; tyylin keveydestä huolimatta mukana oli kakkostaitetta enemmän sävyjä. Finaalissa palataan karuun todellisuuteen, jossa kaikki on menetetty. Pateettinen painokkuus löytyi jälleen ja musiikista tulvi voimattomuus väistämättömän edessä, ihmisyyden murskaava kipeys – viiltävä ja silti niin nautinnollinen. Jostain tuskan syövereistä nousee toivo, hento valo myrskypilvien välistä. Loppu on armahdus. Viimeisen sävelen haipumista seurasi pitkähkö hiljainen hetki, jonka jälkeen yleisö puhkesi suosionosoituksiin. Tavoite oli saavutettu.

Musiikin mahti ja muusikon rajallisuus

Moni muusikko on perfektionisti. Ammattilaisilta tätä oikeastaan edellytetäänkin, mutta monia harrastajiakin vaivaa sama ”vika”. Täydellisyydentavoittelu on osa taiteentekoa, mutta liikojen vaatiminen itseltä saattaa saada harrastuksen tuntumaan työltä tai ainakin velvollisuudelta. Harrastajamuusikolle musiikin tulisi olla ennen kaikkea ilo. Kun tavoitteet ovat kohdillaan, saavutuksista voikin nauttia täysin siemauksin. Tavoitteiden asettaminen mielekkäälle tasolle on kuitenkin haastava tehtävä. Liian matala tavoite kyllästyttää, liian korkea stressaa. Hyvältä opettajalta saa apua tähän dilemmaan, mutta lopulta jokaisen on itse oma suunnitelmansa hyväksyttävä.

Moni taiteilijasielu on tulenpalava itsekriitikko, joka piiskaa itsensä henkisesti vereslihalle epäonnistumisen jälkeen tai sen pelossa. Omistautunut harjoittelu tietysti vähentää mokaamisen todennäköisyyttä; onhan musiikki 90-prosenttisesti kovaa työtä ja vain 10-prosenttisesti luontaista lahjakkuutta. Silti elävän musiikin kaltaisen inhimillisen toiminnan uhkana on aina inhimillinen erehdys. Näitähän sattuu. Suurin vaikeus kumpuaa tämän sinänsä yksinkertaisen totuuden tiedostamisesta tai pikemminkin tiedostamatta jättämisestä: Itsensä armahtaminen voi olla helpommin sanottu kuin tehty.

Minä tunnustan: En ole kovin kaksinen sellonsoittaja. Tässä iässä voi jo sanoa, etten tule koskaan olemaankaan. Anatomis-fysiologiset tekijät vaikuttavat osaltaan – sormien mittasuhteet ovat mitä ovat. Siitä on turha itseään soimata, vaikka joskus sielua jäytää, kun yrittää venyttää kättä ja ääni jää kuitenkin matalaksi. Olen kuitenkin tunnustanut myös sen, että saan tästä huolimatta soittaa selloa. Ei sen pitäisi keltään olla poiskaan. Rehellisyyden nimissä totean, etten luultavasti koskaan tule esittämään Dvorakin sellokonserttoa sinfoniaorkesterin solistina, mutta pitäisikö minun? Ei.

Tuskinpa on muusikkoa, jota ei joskus olisi kirpaissut edes ohimennen se viiltävä kateus, kun kuuntelee todella taitavaa soittajaa ja tietää, ettei koskaan tule itse saavuttamaan samaa. Lohdullista lienee, että kaikki ovat joskus kokeneet saman. Todellisia suuruuksia ei tule montaa vuosisadassa. Sitä paitsi kateus voi ilmetä puolin ja toisin – yksi kadehtii toisen tekniikkaa, toinen taas ensimmäisen improvisointikykyä. Ihan kaikkeen ei kukaan kykene. Taiteellinen tuska ilmenee aidoimmin siinä, kun halu ilmaista jotain on vahva, mutta taidot eivät riitä sen välittämiseen. Tämä katkeransuloinen kärsimys toisaalta paljastaa todellisen taiteilijasielun – ei se kyky, vaan se halu. Voi ihmisen sisäistä ristiriitaa!

Soittaminen on intohimo, mutta harrastamiseen liittyy ylä- ja alamäkiä, joten toisinaan eteenpäin mennään enemmän velvollisuudentunnon kuin minkään taiteellisen ambition turvin. Tärkeintä on, että intohimo on mukana suurimman osan ajasta – jos yli 50 prosenttia harjoittelusta tuntuu velvoitteelta, kannattaa harkita harrasteenvaihtoa. Taiteellisen tuskan pitäisi säilyä kirvelevän nautinnollisena muistutuksena ihmisen rajallisuudesta ja humanismin arvoista, ei muuttua arkiseksi pakkopullaksi. Ajoittainen intohimon katoaminen on kuitenkin normaalia; jos sinäkin aikana jaksaa treenata, tekninen pohja on vakaalla perustalla, kun intohimo jälleen herää. Sitä vartenhan sitä tehdään. Kenraalitaukokin tekee ajoittain hyvää. Pyrkimys jonkin saavuttamiseen tulisikin nähdä yhtä ylevänä ja kunnioitettavana asiana kuin itse mahdollinen saavutus.

Elämä on lyhyt, taide pitkä. Musiikkia ei saa pilattua yhdellä epäonnistuneella esityksellä, joten kannattaa ennemmin huolehtia musiikin tekijöistä. Monet muusikot ovat yltäneet kunnioitettavan kypsään ikään, joten mielekkään tekemisen voi päätellä lisäävän elinvuosia. Tai jollei vuosia saavutakaan määrällisesti enemmän, aika sentään tuntuu pidemmältä… tai siis on laadukkaampaa. Vitsi vitsinä. Juice Leskinen toteaa laulussaan varsin osuvasti: ”Näin ne soittavat pelimannit, vaan työstä se käy. Kun on alkuun se saatu ammoin ei loppua näy. Se on riemua, se on tuskaa, eikä tyydytä muu. Kiven altakin vielä kuulla sä voit shubiduu…”

Yleisömenetys

Pitääpä vielä ennen loppiaista palata muistelemaan joulunajan konsertteja. Osallistuin kolmeen puhallinmusiikkipainotteiseen joulukonserttiin, joista kaksi oli Lahden Veteraanisoittokunnan ja Lahden seurakuntien puhallinorkesterien yhteiskonsertteja (Lahden Ristinkirkko 10.12. ja Hollolan Sovituksen kirkko 15.12.) ja yksi omaleimaisen tuuba-kosketinsoitin-lyömäsoitin–trion konsertti (Nastolan kirkko 23.12.). Ensinmainituissa istuin itse soittajistossa bassopasuunoineni, viimeksimainitussa keskityin kuuntelemaan. Kaikki kolme olivat siis kirkkokonsertteja, joissa sisäänpääsy oli ilmainen ja ohjelmalehtisen ostaminen vapaaehtoista.

Joululauluja on tehty valtavasti, joten erilaisiin joulukonsertteihin riittää ohjelmistoa. Veteraanisoittokunnan ja seurakuntien orkesterin konserttiohjelma oli encorea lukuunottamatta vahvasti uskonnollissävytteinen, mutta pitkälti angloamerikkalaispainotteinen kappalevalikoima tarjosi harvemmin kuultuja lauluja, joita oli mielenkiintoista seurata jo musiikillisen yleissivistyksen takia – joululauluista läheskään kaikki eivät ole saavuttaneet vankkaa kansainvälistä asemaa ja monet suomennokset olivat ainakin allekirjoittaneelle ennestään vieraita. Valtaosa lauluista kirjattiin yhteislauluiksi, mutta pidättyväiset hämäläiset tyytyivät enimmäkseen vaieten kuuntelemaan esilaulajaa, jonka korkeaa sopraanorekisteriä moni tuskin olisi saavuttanutkaan. Harrastajaorkesterit selviytyivät urakasta kunnialla Matti Kettusen ja Reijo Korhosen johdolla. Pienet kömmähdykset unohtuivat pian tai jäivät kokonaan huomaamatta.

Nastolan kirkossa tuubisti Harri Lidsle, kosketinsoittaja Miikka Kallio ja lyömäsoittaja Casper Lidsle esittivät jälleen raikkaita tulkintoja tutummista ja tuntemattomammista joululauluista. Impressionistisen jazz-vaikutteet loivat milloin rauhallisen kelluvan, toisinaan taas hilpeästi svengaavan tunnelman. Toisinaan tutun melodian hahmottuminen kesti tovin, jotkin kappaleet kuulostivat täysin vierailta. Osan ajasta trio soitti urkuparvella, jolloin yleisö istui heihin nähden selin; erityisesti laulun Heinillä härkien kaukalon ajan tunnelma oli suorastaan hautajaismaisen synkkä, kun matala, raskas musiikki kantautui parvelta ja nähtävänä edessä oli vain kirkon synkeä alttaritaulu. Hartaiden, jopa raskassoutuisten kappaleiden vastapainoksi tarjottiin onneksi tunnelmaltaan lämpimiä, iloisen kepeitä joululauluja kuten Pieni rumpalipoika. Osa sovituksista oli tuttuja aiemmilta vuosilta, mutta myös uusia tulkintoja saatiin kuulla.

Esitykset sujuivat kaikkineen mukavasti. Yleisöä sen sijaan oli niukanpuoleisesti – Lahdessa tunnelma oli lähinnä lajia ”oli mummoja muutama tummissaan” (Juice Leskistä siteeraten), Hollolassa vaikutti hieman täydemmältä, mutta aiemmin mukana olleiden soittajien mukaan yleisökatoa oli tapahtunut. Nastolassa kuulijoita oli hädin tuskin tusina, vaikka esiintyjinä olivat ammattimuusikot. Kirkko ei ole tullut täyteen aiempinakaan vuosina, mutta nyt yleisön harvalukuisuus pisti erityisesti silmään.

Lahden ja Hollolan konserttien yleisökatoa vieritettiin ainakin orkesterien parissa konserttiin sisältyvän joulupuheen syyksi – edellisenä vuonna puhe oli ilmeisesti kestänyt lähes tunnin. Tämänkertaiset puheet (hieman erilaiset molemmilla kerroilla) olivat noin vartin mittaisia, mutta enemmän saarnoja kuin puheita. Keskiverto joulukonserttivieras ei halunne kuulla raamattuopetusta, vielä vähemmän selostusta puhujan vakaasta uskosta tai ainakin toivosta, että uskovaisten taivaaseentempaaminen tapahtuu vielä hänen elinaikanaan. Lähes syyllistämiseen perustuva saarnaaminen, jossa maailmanloppukin vilahtaa, latistaa herkästi musiikista nauttimaan tulleen maallikon joulumielen. Sen sijaan Nastolassa yleisökato ei selity näin yksioikoisesti.

Tosi muusikko soittaa, vaikka kuulijoita olisi vain yksi. Jokin markkinoinnissa kuitenkin mättää siinä vaiheessa, kun yleisöä on vähemmän kuin soittajia. Yleisökato on harmillinen ilmiö senkin takia, että tapahtumajärjestäjien kannalta puoliautio katsomo on floppi. Jollei tapahduma vedä, ei sitä kenties järjestetä enää tulevaisuudessa. Tämä taas vaikeuttaa kulttuurin saatavuutta ja pakottaa kiinnostuneet lähtemään kauemmas. Erityisesti harrastajamuusikoille esiintymistilaisuudet ovat tärkeitä, vaikkei taloudellista voittoa pyritäkään tekemään – soittaminen on harrastajille ilo. Konserteilla halutaan jakaa iloa myös muille ihmisille, vaan minkäs teet, jollei juuri ketään ilmaannu paikalle. Joissain tapauksissa pidot eivät parane, kun väki vähenee.

Mitä siis tehdä? Käy paikallisissa konserteissa (ja muissakin kulttuuritapahtumissa) ja houkuttele muitakin mukaan – se ei maksa paljoa, usein ei sitäkään. Jaa tietoa tapahtumista esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, vaikket itse pääsisikään paikalle. Osallistu – siten muutkin pääsevät osallistumaan, kun yleensä on jotain, mihin osallistua!

Soitinrakkautta

Muusikolle oma soitin on tärkeä esine. Usein se on jopa enemmän kuin esine – tuttu instrumentti on rakas ystävä, jonka kanssa on koettu yhteisiä ylä- ja alamäkiä ja johon liittyy moninaisia muistoja. Joiltakin soittimia löytyy pienen orkesterin tarpeisiin, mutta silti jokaiseen yksittäiseen instrumenttiin sisältyy oma tarinansa. Kaikissa on erilainen tuntuma ja sointi.

Yksi osa juttua on se, miten omaan soittimeen on noin yleisellä tasolla päätynyt eli onko valintaa tehty esimerkiksi klarinetin ja ksylofonin tai käyrätorven ja kanteleen välillä. Toinen tekijä on, miten oma nimenomainen soitinyksilö, josta sormet hapuilevat otetta, on haltijansa kohdannut. Sattuma, tarkka harkinta ja ajoitus vaikuttavat kukin osaltaan. Joskus täytyy ottaa minkä saa ja tottua siihen, joskus taas pääsee valitsemaan antaumuksella. Viimeksi mainittu tilanne on soittajan märkä päiväuni – kokeilla, verrata, valita ja kantaa uusi ylpeydenaihe kohti tulevia seikkailuja. Sen oikean tietää löytäneensä, kun vielä vuosien jälkeen sen nostaa kotelosta nähtäville hellävaraisella ylpeydellä, katsoen kuin esikoislasta. Pianistit ja muiden huonekalujen kokoisten soitinten harrastajat tulkitkoon muuten soittimen nostelut ynnä muut vastaavat ilmaukset vertauskuvallisina.

Jonkun muun soitinta voi olla mukava kokeilla, mutta mihinpä sitä verrataan ellei omaan – oli se sitten parempi, huonompi tai vain erilainen. Vakka kantensa valitsee. Joskus sellisti voi kadehtia huilistia tarpoessaan soitinkotelo selässään viiden sentin loskassa, mutta vakavasti ottaen suuri soitin on soittajalleen rakas ja sitä kannetaan sitkeästi, vaikka pienempiäkin on keksitty. Jos ilo voittaa hankaluuden, kaikki on hyvin.

Ei omaan soittimeenkaan toki tarvitse suhtautua personoiden sitä filosofisen tunteikkaasti. Silti jokaisella muusikolla on jonkinlainen suhde omaansa; sitä voidaan kehua tai vähätellä, mutta yksi piirre tekee siitä erityisen – minun. Oli soitin sitten käsintehty arvoviulu tai tukkoinen vanha tuuba, sillä on soittajalleen merkitystä, koska ilman instrumenttiaan – vaikka kuinka kolhuista, monien soittokuntien ja vuosikymmenien jo lähes puhki kuluttamaa torvea – soittaja ei enää olisi aktiivinen soittaja. Tarttui instumenttiin sitten monta kertaa päivässä tai pari kertaa vuodessa, soitannollinen lopputulos on aina ennalta-arvaamaton. On hyviä päiviä ja huonoja; joskus muutoin huono päivä voi musiikin kannalta olla hyvä. Toisaalta aina ei voi voittaa. Sitkeällä harjoittelulla tosin voiton todennäköisyys lisääntyy. Voiton määritelmää sopii myös kunkin tykönään pohtia. Musiikki itsessään on lahja. Kirjailija Kurt Vonnegut on sanonut: ”Minkä hyvänsä taiteenlajin harjoittaminen, hyvin tai huonosti, on keino kasvattaa omaa sielua. Tee se niin hyvin kuin ikinä osaat. Saat valtavan palkkion. Olet luonut jotain.”

Antoisaa uutta vuotta kaikille musiikinystäville. Huolehtikaa soittaja- ja soitinystävistänne.