Taitavaa trumpettityötä ja helppoa hissimusiikkia

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 19.2.2016. Jussi Lampela, kapellimestari. Jukka Eskola, trumpetti. Teppo Mäkynen, rummut. Ville Herrala, basso. Peter Engberg, kitara.

Brasiliassa 1950-luvulla kehittynyt jazzin ja latinorytmien fuusio bossa nova yhdistyi sinfoniaorkesterin mahdollisuuksiin mielenkiintoisella tavalla Bossa Symphonique -konsertissa. Ohjelmassa oli jo kanonisoituja bossa nova –kappaleita ja tuoreempia suomalaisia, Eskolan ja Mäkysen säveltämiä teoksia, jotka Lampela oli sovittanut sinfoniaorkesterille. Suomalaistuotannot solahtivat toimivasti perinteisten kappaleiden väliin.

Illan parasta antia kuultiin Eskolan soittimen rajoja haastavissa trumpetti- ja flyygelitorvisooloissa. Uskomattoman pehmeää soundia oli rentouttavaa kuunnella, mutta samaan aikaan sai hämmästellä teknistä taituruutta, jota vaskipuhaltajana on pakko kunnioittaa ja kadehtia. Pitkät, laulavat melodialinjat ja niiden vastapainona kuullut efektit, kuten nopeasti kielitetyt kuviot, jaksoivat yllättää. Mäkynen puolestaan tarjoili rytmisesti mukaansatempaavia rumpusooloja.

Konsertin ongelmakohdaksi muodostui sointitasapaino – sähköisesti vahvistetut kitara ja basso, solistinen trumpetti ja voimakas rumpusetti peittivät jatkuvasti sulavasointisen jousisektion alleen. Sinfoniaorkesterin tehot jäivät pitkälti hyödyntämättä, eli tässä kohtaa konseptissa, erityisesti sovituspuolella, olisi vielä kehittämisen varaa. Vaikuttavien orkestraatiopaikkojen ja kiehtovien soolojen välillä musiikki latistui välillä pitkiksikin toveiksi pelkäksi hissimusiikiksi. Bossa novasta nousevat helposti mieleen risteilyalusten yökerhot ennen menon vauhdittumista, värikkäät cocktailit ja etelänmatkojen pimeät illat. Tyyliin aiemmin perehtymättömälle suurin osa kappaleista vaikutti melko samanlaisilta, eikä tarttuvia teemoja pahemmin löytynyt. Mieleen jäivät lähinnä tunnelma ja rytmi. Bossa novan mukaan pitäisikin ehkä vain jättäytyä kellumaan, mutta jollei se onnistu, hetkestä etääntyy helposti omiin maailmoihinsa ja musiikki jää taka-alalle.

Kisaviikonlopun alusta huolimatta yleisöä oli saapunut paikalle runsaasti. Tunnelma salissa oli leppoisa kuulijoiden seuratessa uteliaina soolotaitureita ja hetkittäin upeita orkesterisävyjä. Jotain enemmän sovituksilta olisi kuitenkin vielä kaivannut, koska sinfoniaorkesterin rooli jäi lähinnä jazz-kombon lämmittelijäksi ja pohjustajaksi; hieman samaan tapaan menneiden vuosikymmenien suuret euroviisuorkesterit täydensivät rytmiryhmää. Mukavuusalueelta ei juuri poistuttu – musiikki ei haastanut kuulijaa pohtimaan syvällisiä tai tarjonnut suuria tunnekuohuja. Toisaalta: Ehkei aina tarvitsekaan. Joskus riittää, että on mukavaa ja helppoa. Tämäntyyppiset tapahtumat houkuttelevat niitäkin kuulijoita, joita ei tavalliseen sinfoniakonserttiin saisi lähtemään. Tarjonnassa monipuolisuus on hyve.

Ylitettyjä rajoja

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 11.2.2016. Eva Ollikainen, kapellimestari. Jukka Harju, käyrätorvi. Strauss – Räihälä – Tsaikovski.

Konsertin alkusoittona kuultiin Richard Straussin sinfoninen runo Don Juan. Massiivinen orkestraatio ja soundi maalailevat kuvaa machosta hamesankarista, joka rehvakkaasti kiitää kukasta kukkaan. Teoksessa kuullaan monenlaisia tapahtumakäänteitä – on romanttisen herkkätunteisia taitteita ja rehvakasta räiskintää. Noin puolivälissä kappaletta ilmoille kajahtaa käyrätorvisektion soolo, joka nyt toteutui erittäin kaunissointisena, ja jonka teema jää viehättävästi kiertämään orkesteria. Straussin omintakeinen tyyli kuuluu Don Juanissa selvästi. Hetkittäin musiikin yliampuvuus on jo hieman naurettavaa eli menee camp-estetiikan puolelle; myös neoklassismitulkintaa voi pohtia. Liioittelu on oma taiteenlajinsa, mutta joskus liika vain on liikaa. Silti mauttomuuden rajan aavistuksenomainen ylittäminen on toisinaan hyvinkin tyydyttävää ja juuri se Straussissa puree.

Osmo Tapio Räihälän käyrätorvikonserton kantaesityksen tulkitsi sen tilaaja Jukka Harju. Kolmiosaisen konserton kaksi ensimmäistä osaa sulautuvat yhteen niin tehokkaasti, että taiteraja jäi ensikuulemalta hämärän peittoon; toisen ja kolmannen osan rajapyykkinä toimii soolokadenssi. Konsertto alkaa orkesterin levottomalla kihinällä, jonka alla hyrräävä vellova aaltoliike glissandoineen aiheuttaa lievän pahoinvoinnin tunteen. Ensimmäinen osa ei ole erityisen solistinen, vaan käyrätorvi maastoutuu musiikilliseen kudokseen. Toiseen osaan tultaessa voi havaita vaivihkaista evoluutiota – soolo-osuus hahmottuu selvemmin ja nostattaa orkesterissa vastarintaa, joka hakeutuu tasapainoon, mutta jotain jää kytemään pinnan alle vaivoin pidäteltynä.

Pian saavutaankin kadenssiin, joka on ehkä konserton omintakeisinta ja kiinnostavinta antia. Harju esitteli mukaansatempaavasti soittimensa mahdollisuuksia dialektisessa, hieman jopa jakomielisessä soolotaitteessa, jossa käyrätorvelle ominaisen lyyrisen laulun lisäksi kuullaan ärhäkkää räpätystä, jalan polkemista ja huipennuksena seksikäs, kissapetomainen karjaisu.

Finaalitaitteessa orkesteri tuntuu väittelevän suunnasta – massa ei ole yksimielinen. Päämäärä on vasta hakusessa, kunnes lyömäsoittimet ottavat tilanteen hallintaansa ja lähtevät ajamaan muita eteenpäin. Tästä huolimatta musiikillinen sisältö jää pian polkemaan paikalleen saavuttamatta lopulta mitään selvää maalia. Konsertto ei (ehkä kadenssia lukuunottamatta) esittele mitään erityisesti 2010-lukuun viittaavaa. Kokonaisuus on tyyliltään jälkimoderni ja kuten tunnettua, post-ismit eivät tematisoi mitään olennaisesti uutta. Virkistävää näkökulmaa tulkintoihin voi silti löytää erityisesti käyrätorvensoitannolliselta kannalta.

Konsertti huipentui Tsaikovskin kuudenteen sinfoniaan, joka lukeutuu länsimaisen taidemusiikin kaanonin tunnetuimpiin ja rakastetuimpiin teoksiin – eikä syyttä. Sinfoniaa on musiikkitieteilijöiden keskuudessa ehditty tulkita ällistyttävän monista kulmista, mutta kaikkea tuskin on sanottu vieläkään. Lisänimeltään pateettinen sinfonia vastaa kuvaustaan – se on mahtipontinen, sentimentaalinen, vahvatunteinen järkäle. Ensimmäinen osa alkaa tummana, haikeana, raskaana ja syvänä. Pidätykset, joiden varaan osan riipaisevuus rakentuu, toteutuivat Ollikaisen käsissä vakuuttavasti samoin kuin uskomattoman hienot nyanssierot pianissimon ja fortissimon välillä. Osaan sisältyy myös tunnettu surumielinen rakkausteema, johon puiset instrumentit valoivat tällä kertaa erityistä kaihoisaa lämpöä – tähän lohdulliseen tunnelmaan synkän painostavana alkanut osa päättyy.

Toisen osan viisijakoinen rytmi lähti liikkeelle aavistuksen ontuen. Tempoa tuntui olevan hieman liikaa, jolloin musiikin sirous jäi hermostuneisuuden jalkoihin. Avausosan vaikuttavuuteen verrattuna toisen osan tulkinta tuotti pettymyksen. Onneksi kolmannessa osassa alun imu palautui musiikkiin; tyylin keveydestä huolimatta mukana oli kakkostaitetta enemmän sävyjä. Finaalissa palataan karuun todellisuuteen, jossa kaikki on menetetty. Pateettinen painokkuus löytyi jälleen ja musiikista tulvi voimattomuus väistämättömän edessä, ihmisyyden murskaava kipeys – viiltävä ja silti niin nautinnollinen. Jostain tuskan syövereistä nousee toivo, hento valo myrskypilvien välistä. Loppu on armahdus. Viimeisen sävelen haipumista seurasi pitkähkö hiljainen hetki, jonka jälkeen yleisö puhkesi suosionosoituksiin. Tavoite oli saavutettu.

Musiikin mahti ja muusikon rajallisuus

Moni muusikko on perfektionisti. Ammattilaisilta tätä oikeastaan edellytetäänkin, mutta monia harrastajiakin vaivaa sama ”vika”. Täydellisyydentavoittelu on osa taiteentekoa, mutta liikojen vaatiminen itseltä saattaa saada harrastuksen tuntumaan työltä tai ainakin velvollisuudelta. Harrastajamuusikolle musiikin tulisi olla ennen kaikkea ilo. Kun tavoitteet ovat kohdillaan, saavutuksista voikin nauttia täysin siemauksin. Tavoitteiden asettaminen mielekkäälle tasolle on kuitenkin haastava tehtävä. Liian matala tavoite kyllästyttää, liian korkea stressaa. Hyvältä opettajalta saa apua tähän dilemmaan, mutta lopulta jokaisen on itse oma suunnitelmansa hyväksyttävä.

Moni taiteilijasielu on tulenpalava itsekriitikko, joka piiskaa itsensä henkisesti vereslihalle epäonnistumisen jälkeen tai sen pelossa. Omistautunut harjoittelu tietysti vähentää mokaamisen todennäköisyyttä; onhan musiikki 90-prosenttisesti kovaa työtä ja vain 10-prosenttisesti luontaista lahjakkuutta. Silti elävän musiikin kaltaisen inhimillisen toiminnan uhkana on aina inhimillinen erehdys. Näitähän sattuu. Suurin vaikeus kumpuaa tämän sinänsä yksinkertaisen totuuden tiedostamisesta tai pikemminkin tiedostamatta jättämisestä: Itsensä armahtaminen voi olla helpommin sanottu kuin tehty.

Minä tunnustan: En ole kovin kaksinen sellonsoittaja. Tässä iässä voi jo sanoa, etten tule koskaan olemaankaan. Anatomis-fysiologiset tekijät vaikuttavat osaltaan – sormien mittasuhteet ovat mitä ovat. Siitä on turha itseään soimata, vaikka joskus sielua jäytää, kun yrittää venyttää kättä ja ääni jää kuitenkin matalaksi. Olen kuitenkin tunnustanut myös sen, että saan tästä huolimatta soittaa selloa. Ei sen pitäisi keltään olla poiskaan. Rehellisyyden nimissä totean, etten luultavasti koskaan tule esittämään Dvorakin sellokonserttoa sinfoniaorkesterin solistina, mutta pitäisikö minun? Ei.

Tuskinpa on muusikkoa, jota ei joskus olisi kirpaissut edes ohimennen se viiltävä kateus, kun kuuntelee todella taitavaa soittajaa ja tietää, ettei koskaan tule itse saavuttamaan samaa. Lohdullista lienee, että kaikki ovat joskus kokeneet saman. Todellisia suuruuksia ei tule montaa vuosisadassa. Sitä paitsi kateus voi ilmetä puolin ja toisin – yksi kadehtii toisen tekniikkaa, toinen taas ensimmäisen improvisointikykyä. Ihan kaikkeen ei kukaan kykene. Taiteellinen tuska ilmenee aidoimmin siinä, kun halu ilmaista jotain on vahva, mutta taidot eivät riitä sen välittämiseen. Tämä katkeransuloinen kärsimys toisaalta paljastaa todellisen taiteilijasielun – ei se kyky, vaan se halu. Voi ihmisen sisäistä ristiriitaa!

Soittaminen on intohimo, mutta harrastamiseen liittyy ylä- ja alamäkiä, joten toisinaan eteenpäin mennään enemmän velvollisuudentunnon kuin minkään taiteellisen ambition turvin. Tärkeintä on, että intohimo on mukana suurimman osan ajasta – jos yli 50 prosenttia harjoittelusta tuntuu velvoitteelta, kannattaa harkita harrasteenvaihtoa. Taiteellisen tuskan pitäisi säilyä kirvelevän nautinnollisena muistutuksena ihmisen rajallisuudesta ja humanismin arvoista, ei muuttua arkiseksi pakkopullaksi. Ajoittainen intohimon katoaminen on kuitenkin normaalia; jos sinäkin aikana jaksaa treenata, tekninen pohja on vakaalla perustalla, kun intohimo jälleen herää. Sitä vartenhan sitä tehdään. Kenraalitaukokin tekee ajoittain hyvää. Pyrkimys jonkin saavuttamiseen tulisikin nähdä yhtä ylevänä ja kunnioitettavana asiana kuin itse mahdollinen saavutus.

Elämä on lyhyt, taide pitkä. Musiikkia ei saa pilattua yhdellä epäonnistuneella esityksellä, joten kannattaa ennemmin huolehtia musiikin tekijöistä. Monet muusikot ovat yltäneet kunnioitettavan kypsään ikään, joten mielekkään tekemisen voi päätellä lisäävän elinvuosia. Tai jollei vuosia saavutakaan määrällisesti enemmän, aika sentään tuntuu pidemmältä… tai siis on laadukkaampaa. Vitsi vitsinä. Juice Leskinen toteaa laulussaan varsin osuvasti: ”Näin ne soittavat pelimannit, vaan työstä se käy. Kun on alkuun se saatu ammoin ei loppua näy. Se on riemua, se on tuskaa, eikä tyydytä muu. Kiven altakin vielä kuulla sä voit shubiduu…”

Yleisömenetys

Pitääpä vielä ennen loppiaista palata muistelemaan joulunajan konsertteja. Osallistuin kolmeen puhallinmusiikkipainotteiseen joulukonserttiin, joista kaksi oli Lahden Veteraanisoittokunnan ja Lahden seurakuntien puhallinorkesterien yhteiskonsertteja (Lahden Ristinkirkko 10.12. ja Hollolan Sovituksen kirkko 15.12.) ja yksi omaleimaisen tuuba-kosketinsoitin-lyömäsoitin–trion konsertti (Nastolan kirkko 23.12.). Ensinmainituissa istuin itse soittajistossa bassopasuunoineni, viimeksimainitussa keskityin kuuntelemaan. Kaikki kolme olivat siis kirkkokonsertteja, joissa sisäänpääsy oli ilmainen ja ohjelmalehtisen ostaminen vapaaehtoista.

Joululauluja on tehty valtavasti, joten erilaisiin joulukonsertteihin riittää ohjelmistoa. Veteraanisoittokunnan ja seurakuntien orkesterin konserttiohjelma oli encorea lukuunottamatta vahvasti uskonnollissävytteinen, mutta pitkälti angloamerikkalaispainotteinen kappalevalikoima tarjosi harvemmin kuultuja lauluja, joita oli mielenkiintoista seurata jo musiikillisen yleissivistyksen takia – joululauluista läheskään kaikki eivät ole saavuttaneet vankkaa kansainvälistä asemaa ja monet suomennokset olivat ainakin allekirjoittaneelle ennestään vieraita. Valtaosa lauluista kirjattiin yhteislauluiksi, mutta pidättyväiset hämäläiset tyytyivät enimmäkseen vaieten kuuntelemaan esilaulajaa, jonka korkeaa sopraanorekisteriä moni tuskin olisi saavuttanutkaan. Harrastajaorkesterit selviytyivät urakasta kunnialla Matti Kettusen ja Reijo Korhosen johdolla. Pienet kömmähdykset unohtuivat pian tai jäivät kokonaan huomaamatta.

Nastolan kirkossa tuubisti Harri Lidsle, kosketinsoittaja Miikka Kallio ja lyömäsoittaja Casper Lidsle esittivät jälleen raikkaita tulkintoja tutummista ja tuntemattomammista joululauluista. Impressionistisen jazz-vaikutteet loivat milloin rauhallisen kelluvan, toisinaan taas hilpeästi svengaavan tunnelman. Toisinaan tutun melodian hahmottuminen kesti tovin, jotkin kappaleet kuulostivat täysin vierailta. Osan ajasta trio soitti urkuparvella, jolloin yleisö istui heihin nähden selin; erityisesti laulun Heinillä härkien kaukalon ajan tunnelma oli suorastaan hautajaismaisen synkkä, kun matala, raskas musiikki kantautui parvelta ja nähtävänä edessä oli vain kirkon synkeä alttaritaulu. Hartaiden, jopa raskassoutuisten kappaleiden vastapainoksi tarjottiin onneksi tunnelmaltaan lämpimiä, iloisen kepeitä joululauluja kuten Pieni rumpalipoika. Osa sovituksista oli tuttuja aiemmilta vuosilta, mutta myös uusia tulkintoja saatiin kuulla.

Esitykset sujuivat kaikkineen mukavasti. Yleisöä sen sijaan oli niukanpuoleisesti – Lahdessa tunnelma oli lähinnä lajia ”oli mummoja muutama tummissaan” (Juice Leskistä siteeraten), Hollolassa vaikutti hieman täydemmältä, mutta aiemmin mukana olleiden soittajien mukaan yleisökatoa oli tapahtunut. Nastolassa kuulijoita oli hädin tuskin tusina, vaikka esiintyjinä olivat ammattimuusikot. Kirkko ei ole tullut täyteen aiempinakaan vuosina, mutta nyt yleisön harvalukuisuus pisti erityisesti silmään.

Lahden ja Hollolan konserttien yleisökatoa vieritettiin ainakin orkesterien parissa konserttiin sisältyvän joulupuheen syyksi – edellisenä vuonna puhe oli ilmeisesti kestänyt lähes tunnin. Tämänkertaiset puheet (hieman erilaiset molemmilla kerroilla) olivat noin vartin mittaisia, mutta enemmän saarnoja kuin puheita. Keskiverto joulukonserttivieras ei halunne kuulla raamattuopetusta, vielä vähemmän selostusta puhujan vakaasta uskosta tai ainakin toivosta, että uskovaisten taivaaseentempaaminen tapahtuu vielä hänen elinaikanaan. Lähes syyllistämiseen perustuva saarnaaminen, jossa maailmanloppukin vilahtaa, latistaa herkästi musiikista nauttimaan tulleen maallikon joulumielen. Sen sijaan Nastolassa yleisökato ei selity näin yksioikoisesti.

Tosi muusikko soittaa, vaikka kuulijoita olisi vain yksi. Jokin markkinoinnissa kuitenkin mättää siinä vaiheessa, kun yleisöä on vähemmän kuin soittajia. Yleisökato on harmillinen ilmiö senkin takia, että tapahtumajärjestäjien kannalta puoliautio katsomo on floppi. Jollei tapahduma vedä, ei sitä kenties järjestetä enää tulevaisuudessa. Tämä taas vaikeuttaa kulttuurin saatavuutta ja pakottaa kiinnostuneet lähtemään kauemmas. Erityisesti harrastajamuusikoille esiintymistilaisuudet ovat tärkeitä, vaikkei taloudellista voittoa pyritäkään tekemään – soittaminen on harrastajille ilo. Konserteilla halutaan jakaa iloa myös muille ihmisille, vaan minkäs teet, jollei juuri ketään ilmaannu paikalle. Joissain tapauksissa pidot eivät parane, kun väki vähenee.

Mitä siis tehdä? Käy paikallisissa konserteissa (ja muissakin kulttuuritapahtumissa) ja houkuttele muitakin mukaan – se ei maksa paljoa, usein ei sitäkään. Jaa tietoa tapahtumista esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, vaikket itse pääsisikään paikalle. Osallistu – siten muutkin pääsevät osallistumaan, kun yleensä on jotain, mihin osallistua!

Soitinrakkautta

Muusikolle oma soitin on tärkeä esine. Usein se on jopa enemmän kuin esine – tuttu instrumentti on rakas ystävä, jonka kanssa on koettu yhteisiä ylä- ja alamäkiä ja johon liittyy moninaisia muistoja. Joiltakin soittimia löytyy pienen orkesterin tarpeisiin, mutta silti jokaiseen yksittäiseen instrumenttiin sisältyy oma tarinansa. Kaikissa on erilainen tuntuma ja sointi.

Yksi osa juttua on se, miten omaan soittimeen on noin yleisellä tasolla päätynyt eli onko valintaa tehty esimerkiksi klarinetin ja ksylofonin tai käyrätorven ja kanteleen välillä. Toinen tekijä on, miten oma nimenomainen soitinyksilö, josta sormet hapuilevat otetta, on haltijansa kohdannut. Sattuma, tarkka harkinta ja ajoitus vaikuttavat kukin osaltaan. Joskus täytyy ottaa minkä saa ja tottua siihen, joskus taas pääsee valitsemaan antaumuksella. Viimeksi mainittu tilanne on soittajan märkä päiväuni – kokeilla, verrata, valita ja kantaa uusi ylpeydenaihe kohti tulevia seikkailuja. Sen oikean tietää löytäneensä, kun vielä vuosien jälkeen sen nostaa kotelosta nähtäville hellävaraisella ylpeydellä, katsoen kuin esikoislasta. Pianistit ja muiden huonekalujen kokoisten soitinten harrastajat tulkitkoon muuten soittimen nostelut ynnä muut vastaavat ilmaukset vertauskuvallisina.

Jonkun muun soitinta voi olla mukava kokeilla, mutta mihinpä sitä verrataan ellei omaan – oli se sitten parempi, huonompi tai vain erilainen. Vakka kantensa valitsee. Joskus sellisti voi kadehtia huilistia tarpoessaan soitinkotelo selässään viiden sentin loskassa, mutta vakavasti ottaen suuri soitin on soittajalleen rakas ja sitä kannetaan sitkeästi, vaikka pienempiäkin on keksitty. Jos ilo voittaa hankaluuden, kaikki on hyvin.

Ei omaan soittimeenkaan toki tarvitse suhtautua personoiden sitä filosofisen tunteikkaasti. Silti jokaisella muusikolla on jonkinlainen suhde omaansa; sitä voidaan kehua tai vähätellä, mutta yksi piirre tekee siitä erityisen – minun. Oli soitin sitten käsintehty arvoviulu tai tukkoinen vanha tuuba, sillä on soittajalleen merkitystä, koska ilman instrumenttiaan – vaikka kuinka kolhuista, monien soittokuntien ja vuosikymmenien jo lähes puhki kuluttamaa torvea – soittaja ei enää olisi aktiivinen soittaja. Tarttui instumenttiin sitten monta kertaa päivässä tai pari kertaa vuodessa, soitannollinen lopputulos on aina ennalta-arvaamaton. On hyviä päiviä ja huonoja; joskus muutoin huono päivä voi musiikin kannalta olla hyvä. Toisaalta aina ei voi voittaa. Sitkeällä harjoittelulla tosin voiton todennäköisyys lisääntyy. Voiton määritelmää sopii myös kunkin tykönään pohtia. Musiikki itsessään on lahja. Kirjailija Kurt Vonnegut on sanonut: ”Minkä hyvänsä taiteenlajin harjoittaminen, hyvin tai huonosti, on keino kasvattaa omaa sielua. Tee se niin hyvin kuin ikinä osaat. Saat valtavan palkkion. Olet luonut jotain.”

Antoisaa uutta vuotta kaikille musiikinystäville. Huolehtikaa soittaja- ja soitinystävistänne.

Kyynikkomaisterin valitus II

Puolentoista vuoden työttömyyden jälkeen TE-toimisto päätti siirtää allekirjoittaneen, korkeakoulutetun työttömän, toisen linjan palveluun. Ensimmäisen linjan ”palvelu” käsitti lähinnä muutaman kuukauden välein suoritetun puhelun, jossa tiedusteltiin, onko itse jo löytänyt töitä. Mitään ei ollut tarjota. Toinen linja on otsikoitu ”osaamisen kehittämiseksi”. Tulipa puhelu sieltä. Alku kuulosti tutulta: Onko löytynyt töitä? Ei ole. Olen esimerkiksi tiedustellut kunnalta työkokeilumahdollisuutta, mutta sielläkin oli tarjota vain jonkinlaista kouluavustajan hommaa tai vaihtoehtoisesti tienvarsien puhtaanapitoa. Toisaalta mitä odottaa kunnalta, jonka kulttuuritoimen budjetti on alle 20 000 euroa vuodessa, kun esimerkiksi päivähoitoon kuluu miljoonia? Eipä siitä sen enempää.

Toisen linjan puhelu jatkui kysymyksellä, mitä ajattelisin nyt tehtävän. Jos tosissaan olisin itse keksinyt jotain, olisin kaiketi jo toteuttanut sen, joten vastasin ”en tiedä”. Odotin konkreettisia ehdotuksia, mutta sain epäluuloisen vastakysymyksen: ”Kukas sen sitten tietää jollet sinä?” Mitähän tuohonkin vastaisi. Totesin, ettei oman alan töitä ole, mikä pikaisen haun perusteella voitiin myös todistaa. Seuraavaksi kysyttiin, olinko harkinnut alan vaihtoa. Totesin, ettei alueelta löydy mitään varteenotettavaa koulutusvaihtoehtoa, enkä ole valmis muuttamaan. Ammatinvalinnan ohjauksessa kävin aikoinaan ja päädyin sille alalle, jolta valmistuinkin. Kesällä läpikäyty uraohjauskaan ei tuottanut minkäänlaisia konkreettisia ehdotuksia tulevaisuutta varten. Tämän perusteella olen ilmeisesti hankala asiakas ja ehkä jopa heikommassa asemassa kuin koulunsa kesken jättäneet, koska heille tarjotaan sentään jotain. Pakko kuitenkin kysyä, miten kokonaan toisen ammatin hankkiminen on olemassaolevan osaamisen kehittämistä? Viiden vuoden monipuolisista humanistisista yliopisto-opinnoista kuvittelisi olevan edes jotain hyötyä.

Pahemmaksi vain muuttui: En käsittänyt alkuunkaan, mitä tympääntynyt virkailija yritti selittää, kun koko linja rupesi pätkimään. Istuin hiljaa yrittäen kuunnella ja ymmärtää – selostuksessa vilahti ainakin sana hallitus. En onnistunut yhdistämään tätä byrokratiapuhetta omaan tilanteeseeni, vaikka kuinka mietin. Vielä tätä vuodatusta pohtiessani sain kuulla, ettei keskustelukumppani aio harrastaa yksinpuhelua, joten hän päättää puhelun tähän ja sieltä soitetaan taas joskus. Jäin möllöttämään typertyneenä puhelin vielä korvalla, kun linja oli jo katkennut. Mitä ihmettä juuri tapahtui? Jollei korkeakoulutuksellakaan ymmärrä, mitä toivoa peruskoulupohjalta tulevilla on?

Mitään tarttumapintaa todellisuuteen toinen linja ei siis tarjonnut. Sain sen vaikutelman, että työttömyys on oma syyni, koska valitsin alani väärin. Varmasti lamakin on siis minun syyni. Olen laiska, tyhmä ja saamaton. Mitä siitä, että olen yrittänyt pitää taitojani ja mielialaa yllä kirjoittelemalla esimerkiksi konserttiarvoseluja ja harrastamalla aktiivisesti musiikkia. Ihan kuin ihminen suorittaisi ylemmän korkeakoulututkinnon tavoitteenaan kituuttaa lapsuuskodissaan alle 600 euron kuukausituloilla. Siinä vaiheessa, kun oma osuus talouskuluista ja muut välttämättömyydet on maksettu, rahaa jää käteen noin kymppi viikossa.

Olihan varsinaista ”osaamisen kehittämistä”. Kenenköhän osaaminen eniten kaipaisi kehittämistä? Minäkin haluan töihin TE-toimistoon, jos tympeä asenne ja kyky välttää kaikkia oikeasti rakentavia ratkaisuja riittävät. Ehkä toinen linja yrittää sisuunnuttaa asiakkaansa tekemään jotain tai vaihtoehtoisesti hakeutumaan sairaseläkkeelle mielenterveyssyistä. Jotta saavutaan maksimaalinen mielipaha, asiakasta kannattaa syyllistää tämän syntymäpäivänä. Eläköön julkiset palvelut ja työllisyyden parantaminen!

Sibeliusta Sibeliustalossa

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 5.12.2015. Esa Heikkilä, kapellimestari. Sibelius.

Sinfonia Lahden perinteikäs itsenäisyyspäiväkonsertti ennakkoesitettiin veteraaneille itsenäisyyspäivän aattona. Itse kuudennen päivän konsertissa kuullaan yksi teos enemmän, kun Inkeri Jaakkolan Urban Landscapes kantaesitetää. Aaton ohjelma kuitenkin koostui yksinomaan Sibeliuksen musiikista. Alkusoittona saatiin nauttia fantastisista tunnelmista, kun sinfoniseksi runoksi pitkä Satu väreili ilmoille. Satu koostuu mielenkiintoisista, arvokkaan loisteliaista ja kimaltavista teemoista, toisaalta hetkellisen räikeistä, kaakattavista ja uhkaavista sävyistä, jotka muodostavat toisiinsa sulautuvia, mutta erillisiksi hahmotettavia episodeja. Sibeliuksen mukaan teoksella ei ole ”täsmällistä ohjelmaa”, joten kuulija saa uppoutua omaan fantasiamaailmaansa; heppoisen tyhjänpäiväiseksi prinsessasaduksi teosta on silti vaikea tulkita. Game of Thrones –tv-sarjan soundtrackista pitävien voisi kuvitella tykästyvän Satuun. Sävelkielessä on jotain kaukaisen saavuttamatonta ja häilyvän epätodellista – siitä kuultaa toiseuden tematiikka, mutta voi suomalainen löytää sielunmaisemaansa sulautuvia värejäkin. Lukuisien valeloppujen jälkeen Satu päättyy hyvin hiljaiseen jousiaiheeseen, jonka orkesteri toteutti kihelmöivän taidokkaasti – on vaikeaa soittaa hyvin hiljaa laadukkaalla soundilla.

Tarinoiden maailmassa pysyttiin myös näytelmämusiikista koostuvassa yhdeksänosaisessa Pelleas ja Melisande –konserttisarjassa. Linnan portilla avasi näkymän ponnekkaasti ja mehevästi väristen, eikä tempomerkinnästä ”grave e largamente” huolimatta ollut mitenkään raskasta kuultavaa. Sen sijaan osa Melisande tuntui esittelevän ujon ja raskasmielisen tytön, jonka olemus jäi varsin vaisuksi ja hiirulaismaiseksi. Meren rannalla vietettiin hetki tarkkaillen, nouseeko myrsky vai ei – navakka puhuri ainakin yllätti ajoittain. Lähde puistossa pulppusi puhtaana ja raikkaana antaen janoiselle kulkijalle nautinnollisen vilvoituksen. Viides osa Kolme sokeaa sisarta soi harmonisena ja tyynen koraalimaisena. Pastoraali eli paimenidylli oli nimensä mukainen pehmeän lämpimine puupuhallinaiheineen. Melisande rukin ääressä puolestaan vaikutti kiivaasti pohtivan ristiriitaisina viliseviä ajatuksia rukin pyörää polkiessaan. Toiseksi viimeinen osa Välisoitto kaikui iloisen reippaana ja keväisen kuplivana, kunnes tultiin sarjan päätökseen eli Melisanden kuolemaan. Jos elävän Melisanden kuvaus (toinen osa) vaikutti vaisulta, ei kuolemakaan tunnu kovin dramaattiselta – häilyvä ja huokaileva surusoitto myöntää tosiasiat, joskin kohoaa hetkelliseen oivaltavaan kirkastumiseen, kunnes latistuu ja hiipuu melko epätyydyttävällä tavalla loppuun. Kokonaisuutena sarja on kiinnostava ja miellyttävä, joskaan ei ehkä yllä Sibeliuksen parhaimmiston tasolle. Tulkinnan tasolle jää, missä piilotteli rakastaja Pelleas.

Itsenäisyysjuhlakonsertin kruunasi totta kai Finlandia. Heikkilän tulkinta jyrähti käyntiin ehkä aavistuksen hätäisesti. Forte fortissimot purkautuivat ilmoille voimallisina, suorastaan räikeinä erityisesti vaski- ja lyömäsoitinten taholta, joten jousisto ei täysin saavuttanut vaadittavaa tasapainottavaa voimaa. Kilpasoitossa äänenvoimakkuus nousi hetkittäin kipurajalle. Hymni soi kuitenkin kauniin pitkälinjaisena ja loppuhuipennuksen aikana sointi saavutti balanssin ja ylevöitymisen – kylmistä väreistä sen tuntee.

Sinfonia Lahden johtajana Esa Heikkilän on tottunut näkemään kevyemmän ohjelmiston parissa, esimerkiksi joulukonserteissa ja vappumatineassa. Kompetenssia hallita ”vakavampaakin” musiikkia tuntuu löytyvän, mutta pientä hiomista riittää vielä ainakin balanssien ja nyanssien suhteen. Heikkilän ja orkesterin suoritus oli kuitenkin mallikelpoinen – kyllä lahtelaiset Sibeliuksensa osaavat. Lopuksi kajautettiin ilmoille Maamme-laulu, joka ohjelman ainoana kappaleena ei ollut lähtöisin 150-vuotisjuhlavuottaan viettävän kansallissäveltäjän kynästä.