Musiikin mahti ja muusikon rajallisuus

Moni muusikko on perfektionisti. Ammattilaisilta tätä oikeastaan edellytetäänkin, mutta monia harrastajiakin vaivaa sama ”vika”. Täydellisyydentavoittelu on osa taiteentekoa, mutta liikojen vaatiminen itseltä saattaa saada harrastuksen tuntumaan työltä tai ainakin velvollisuudelta. Harrastajamuusikolle musiikin tulisi olla ennen kaikkea ilo. Kun tavoitteet ovat kohdillaan, saavutuksista voikin nauttia täysin siemauksin. Tavoitteiden asettaminen mielekkäälle tasolle on kuitenkin haastava tehtävä. Liian matala tavoite kyllästyttää, liian korkea stressaa. Hyvältä opettajalta saa apua tähän dilemmaan, mutta lopulta jokaisen on itse oma suunnitelmansa hyväksyttävä.

Moni taiteilijasielu on tulenpalava itsekriitikko, joka piiskaa itsensä henkisesti vereslihalle epäonnistumisen jälkeen tai sen pelossa. Omistautunut harjoittelu tietysti vähentää mokaamisen todennäköisyyttä; onhan musiikki 90-prosenttisesti kovaa työtä ja vain 10-prosenttisesti luontaista lahjakkuutta. Silti elävän musiikin kaltaisen inhimillisen toiminnan uhkana on aina inhimillinen erehdys. Näitähän sattuu. Suurin vaikeus kumpuaa tämän sinänsä yksinkertaisen totuuden tiedostamisesta tai pikemminkin tiedostamatta jättämisestä: Itsensä armahtaminen voi olla helpommin sanottu kuin tehty.

Minä tunnustan: En ole kovin kaksinen sellonsoittaja. Tässä iässä voi jo sanoa, etten tule koskaan olemaankaan. Anatomis-fysiologiset tekijät vaikuttavat osaltaan – sormien mittasuhteet ovat mitä ovat. Siitä on turha itseään soimata, vaikka joskus sielua jäytää, kun yrittää venyttää kättä ja ääni jää kuitenkin matalaksi. Olen kuitenkin tunnustanut myös sen, että saan tästä huolimatta soittaa selloa. Ei sen pitäisi keltään olla poiskaan. Rehellisyyden nimissä totean, etten luultavasti koskaan tule esittämään Dvorakin sellokonserttoa sinfoniaorkesterin solistina, mutta pitäisikö minun? Ei.

Tuskinpa on muusikkoa, jota ei joskus olisi kirpaissut edes ohimennen se viiltävä kateus, kun kuuntelee todella taitavaa soittajaa ja tietää, ettei koskaan tule itse saavuttamaan samaa. Lohdullista lienee, että kaikki ovat joskus kokeneet saman. Todellisia suuruuksia ei tule montaa vuosisadassa. Sitä paitsi kateus voi ilmetä puolin ja toisin – yksi kadehtii toisen tekniikkaa, toinen taas ensimmäisen improvisointikykyä. Ihan kaikkeen ei kukaan kykene. Taiteellinen tuska ilmenee aidoimmin siinä, kun halu ilmaista jotain on vahva, mutta taidot eivät riitä sen välittämiseen. Tämä katkeransuloinen kärsimys toisaalta paljastaa todellisen taiteilijasielun – ei se kyky, vaan se halu. Voi ihmisen sisäistä ristiriitaa!

Soittaminen on intohimo, mutta harrastamiseen liittyy ylä- ja alamäkiä, joten toisinaan eteenpäin mennään enemmän velvollisuudentunnon kuin minkään taiteellisen ambition turvin. Tärkeintä on, että intohimo on mukana suurimman osan ajasta – jos yli 50 prosenttia harjoittelusta tuntuu velvoitteelta, kannattaa harkita harrasteenvaihtoa. Taiteellisen tuskan pitäisi säilyä kirvelevän nautinnollisena muistutuksena ihmisen rajallisuudesta ja humanismin arvoista, ei muuttua arkiseksi pakkopullaksi. Ajoittainen intohimon katoaminen on kuitenkin normaalia; jos sinäkin aikana jaksaa treenata, tekninen pohja on vakaalla perustalla, kun intohimo jälleen herää. Sitä vartenhan sitä tehdään. Kenraalitaukokin tekee ajoittain hyvää. Pyrkimys jonkin saavuttamiseen tulisikin nähdä yhtä ylevänä ja kunnioitettavana asiana kuin itse mahdollinen saavutus.

Elämä on lyhyt, taide pitkä. Musiikkia ei saa pilattua yhdellä epäonnistuneella esityksellä, joten kannattaa ennemmin huolehtia musiikin tekijöistä. Monet muusikot ovat yltäneet kunnioitettavan kypsään ikään, joten mielekkään tekemisen voi päätellä lisäävän elinvuosia. Tai jollei vuosia saavutakaan määrällisesti enemmän, aika sentään tuntuu pidemmältä… tai siis on laadukkaampaa. Vitsi vitsinä. Juice Leskinen toteaa laulussaan varsin osuvasti: ”Näin ne soittavat pelimannit, vaan työstä se käy. Kun on alkuun se saatu ammoin ei loppua näy. Se on riemua, se on tuskaa, eikä tyydytä muu. Kiven altakin vielä kuulla sä voit shubiduu…”

Yleisömenetys

Pitääpä vielä ennen loppiaista palata muistelemaan joulunajan konsertteja. Osallistuin kolmeen puhallinmusiikkipainotteiseen joulukonserttiin, joista kaksi oli Lahden Veteraanisoittokunnan ja Lahden seurakuntien puhallinorkesterien yhteiskonsertteja (Lahden Ristinkirkko 10.12. ja Hollolan Sovituksen kirkko 15.12.) ja yksi omaleimaisen tuuba-kosketinsoitin-lyömäsoitin–trion konsertti (Nastolan kirkko 23.12.). Ensinmainituissa istuin itse soittajistossa bassopasuunoineni, viimeksimainitussa keskityin kuuntelemaan. Kaikki kolme olivat siis kirkkokonsertteja, joissa sisäänpääsy oli ilmainen ja ohjelmalehtisen ostaminen vapaaehtoista.

Joululauluja on tehty valtavasti, joten erilaisiin joulukonsertteihin riittää ohjelmistoa. Veteraanisoittokunnan ja seurakuntien orkesterin konserttiohjelma oli encorea lukuunottamatta vahvasti uskonnollissävytteinen, mutta pitkälti angloamerikkalaispainotteinen kappalevalikoima tarjosi harvemmin kuultuja lauluja, joita oli mielenkiintoista seurata jo musiikillisen yleissivistyksen takia – joululauluista läheskään kaikki eivät ole saavuttaneet vankkaa kansainvälistä asemaa ja monet suomennokset olivat ainakin allekirjoittaneelle ennestään vieraita. Valtaosa lauluista kirjattiin yhteislauluiksi, mutta pidättyväiset hämäläiset tyytyivät enimmäkseen vaieten kuuntelemaan esilaulajaa, jonka korkeaa sopraanorekisteriä moni tuskin olisi saavuttanutkaan. Harrastajaorkesterit selviytyivät urakasta kunnialla Matti Kettusen ja Reijo Korhosen johdolla. Pienet kömmähdykset unohtuivat pian tai jäivät kokonaan huomaamatta.

Nastolan kirkossa tuubisti Harri Lidsle, kosketinsoittaja Miikka Kallio ja lyömäsoittaja Casper Lidsle esittivät jälleen raikkaita tulkintoja tutummista ja tuntemattomammista joululauluista. Impressionistisen jazz-vaikutteet loivat milloin rauhallisen kelluvan, toisinaan taas hilpeästi svengaavan tunnelman. Toisinaan tutun melodian hahmottuminen kesti tovin, jotkin kappaleet kuulostivat täysin vierailta. Osan ajasta trio soitti urkuparvella, jolloin yleisö istui heihin nähden selin; erityisesti laulun Heinillä härkien kaukalon ajan tunnelma oli suorastaan hautajaismaisen synkkä, kun matala, raskas musiikki kantautui parvelta ja nähtävänä edessä oli vain kirkon synkeä alttaritaulu. Hartaiden, jopa raskassoutuisten kappaleiden vastapainoksi tarjottiin onneksi tunnelmaltaan lämpimiä, iloisen kepeitä joululauluja kuten Pieni rumpalipoika. Osa sovituksista oli tuttuja aiemmilta vuosilta, mutta myös uusia tulkintoja saatiin kuulla.

Esitykset sujuivat kaikkineen mukavasti. Yleisöä sen sijaan oli niukanpuoleisesti – Lahdessa tunnelma oli lähinnä lajia ”oli mummoja muutama tummissaan” (Juice Leskistä siteeraten), Hollolassa vaikutti hieman täydemmältä, mutta aiemmin mukana olleiden soittajien mukaan yleisökatoa oli tapahtunut. Nastolassa kuulijoita oli hädin tuskin tusina, vaikka esiintyjinä olivat ammattimuusikot. Kirkko ei ole tullut täyteen aiempinakaan vuosina, mutta nyt yleisön harvalukuisuus pisti erityisesti silmään.

Lahden ja Hollolan konserttien yleisökatoa vieritettiin ainakin orkesterien parissa konserttiin sisältyvän joulupuheen syyksi – edellisenä vuonna puhe oli ilmeisesti kestänyt lähes tunnin. Tämänkertaiset puheet (hieman erilaiset molemmilla kerroilla) olivat noin vartin mittaisia, mutta enemmän saarnoja kuin puheita. Keskiverto joulukonserttivieras ei halunne kuulla raamattuopetusta, vielä vähemmän selostusta puhujan vakaasta uskosta tai ainakin toivosta, että uskovaisten taivaaseentempaaminen tapahtuu vielä hänen elinaikanaan. Lähes syyllistämiseen perustuva saarnaaminen, jossa maailmanloppukin vilahtaa, latistaa herkästi musiikista nauttimaan tulleen maallikon joulumielen. Sen sijaan Nastolassa yleisökato ei selity näin yksioikoisesti.

Tosi muusikko soittaa, vaikka kuulijoita olisi vain yksi. Jokin markkinoinnissa kuitenkin mättää siinä vaiheessa, kun yleisöä on vähemmän kuin soittajia. Yleisökato on harmillinen ilmiö senkin takia, että tapahtumajärjestäjien kannalta puoliautio katsomo on floppi. Jollei tapahduma vedä, ei sitä kenties järjestetä enää tulevaisuudessa. Tämä taas vaikeuttaa kulttuurin saatavuutta ja pakottaa kiinnostuneet lähtemään kauemmas. Erityisesti harrastajamuusikoille esiintymistilaisuudet ovat tärkeitä, vaikkei taloudellista voittoa pyritäkään tekemään – soittaminen on harrastajille ilo. Konserteilla halutaan jakaa iloa myös muille ihmisille, vaan minkäs teet, jollei juuri ketään ilmaannu paikalle. Joissain tapauksissa pidot eivät parane, kun väki vähenee.

Mitä siis tehdä? Käy paikallisissa konserteissa (ja muissakin kulttuuritapahtumissa) ja houkuttele muitakin mukaan – se ei maksa paljoa, usein ei sitäkään. Jaa tietoa tapahtumista esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, vaikket itse pääsisikään paikalle. Osallistu – siten muutkin pääsevät osallistumaan, kun yleensä on jotain, mihin osallistua!

Soitinrakkautta

Muusikolle oma soitin on tärkeä esine. Usein se on jopa enemmän kuin esine – tuttu instrumentti on rakas ystävä, jonka kanssa on koettu yhteisiä ylä- ja alamäkiä ja johon liittyy moninaisia muistoja. Joiltakin soittimia löytyy pienen orkesterin tarpeisiin, mutta silti jokaiseen yksittäiseen instrumenttiin sisältyy oma tarinansa. Kaikissa on erilainen tuntuma ja sointi.

Yksi osa juttua on se, miten omaan soittimeen on noin yleisellä tasolla päätynyt eli onko valintaa tehty esimerkiksi klarinetin ja ksylofonin tai käyrätorven ja kanteleen välillä. Toinen tekijä on, miten oma nimenomainen soitinyksilö, josta sormet hapuilevat otetta, on haltijansa kohdannut. Sattuma, tarkka harkinta ja ajoitus vaikuttavat kukin osaltaan. Joskus täytyy ottaa minkä saa ja tottua siihen, joskus taas pääsee valitsemaan antaumuksella. Viimeksi mainittu tilanne on soittajan märkä päiväuni – kokeilla, verrata, valita ja kantaa uusi ylpeydenaihe kohti tulevia seikkailuja. Sen oikean tietää löytäneensä, kun vielä vuosien jälkeen sen nostaa kotelosta nähtäville hellävaraisella ylpeydellä, katsoen kuin esikoislasta. Pianistit ja muiden huonekalujen kokoisten soitinten harrastajat tulkitkoon muuten soittimen nostelut ynnä muut vastaavat ilmaukset vertauskuvallisina.

Jonkun muun soitinta voi olla mukava kokeilla, mutta mihinpä sitä verrataan ellei omaan – oli se sitten parempi, huonompi tai vain erilainen. Vakka kantensa valitsee. Joskus sellisti voi kadehtia huilistia tarpoessaan soitinkotelo selässään viiden sentin loskassa, mutta vakavasti ottaen suuri soitin on soittajalleen rakas ja sitä kannetaan sitkeästi, vaikka pienempiäkin on keksitty. Jos ilo voittaa hankaluuden, kaikki on hyvin.

Ei omaan soittimeenkaan toki tarvitse suhtautua personoiden sitä filosofisen tunteikkaasti. Silti jokaisella muusikolla on jonkinlainen suhde omaansa; sitä voidaan kehua tai vähätellä, mutta yksi piirre tekee siitä erityisen – minun. Oli soitin sitten käsintehty arvoviulu tai tukkoinen vanha tuuba, sillä on soittajalleen merkitystä, koska ilman instrumenttiaan – vaikka kuinka kolhuista, monien soittokuntien ja vuosikymmenien jo lähes puhki kuluttamaa torvea – soittaja ei enää olisi aktiivinen soittaja. Tarttui instumenttiin sitten monta kertaa päivässä tai pari kertaa vuodessa, soitannollinen lopputulos on aina ennalta-arvaamaton. On hyviä päiviä ja huonoja; joskus muutoin huono päivä voi musiikin kannalta olla hyvä. Toisaalta aina ei voi voittaa. Sitkeällä harjoittelulla tosin voiton todennäköisyys lisääntyy. Voiton määritelmää sopii myös kunkin tykönään pohtia. Musiikki itsessään on lahja. Kirjailija Kurt Vonnegut on sanonut: ”Minkä hyvänsä taiteenlajin harjoittaminen, hyvin tai huonosti, on keino kasvattaa omaa sielua. Tee se niin hyvin kuin ikinä osaat. Saat valtavan palkkion. Olet luonut jotain.”

Antoisaa uutta vuotta kaikille musiikinystäville. Huolehtikaa soittaja- ja soitinystävistänne.

Kyynikkomaisterin valitus II

Puolentoista vuoden työttömyyden jälkeen TE-toimisto päätti siirtää allekirjoittaneen, korkeakoulutetun työttömän, toisen linjan palveluun. Ensimmäisen linjan ”palvelu” käsitti lähinnä muutaman kuukauden välein suoritetun puhelun, jossa tiedusteltiin, onko itse jo löytänyt töitä. Mitään ei ollut tarjota. Toinen linja on otsikoitu ”osaamisen kehittämiseksi”. Tulipa puhelu sieltä. Alku kuulosti tutulta: Onko löytynyt töitä? Ei ole. Olen esimerkiksi tiedustellut kunnalta työkokeilumahdollisuutta, mutta sielläkin oli tarjota vain jonkinlaista kouluavustajan hommaa tai vaihtoehtoisesti tienvarsien puhtaanapitoa. Toisaalta mitä odottaa kunnalta, jonka kulttuuritoimen budjetti on alle 20 000 euroa vuodessa, kun esimerkiksi päivähoitoon kuluu miljoonia? Eipä siitä sen enempää.

Toisen linjan puhelu jatkui kysymyksellä, mitä ajattelisin nyt tehtävän. Jos tosissaan olisin itse keksinyt jotain, olisin kaiketi jo toteuttanut sen, joten vastasin ”en tiedä”. Odotin konkreettisia ehdotuksia, mutta sain epäluuloisen vastakysymyksen: ”Kukas sen sitten tietää jollet sinä?” Mitähän tuohonkin vastaisi. Totesin, ettei oman alan töitä ole, mikä pikaisen haun perusteella voitiin myös todistaa. Seuraavaksi kysyttiin, olinko harkinnut alan vaihtoa. Totesin, ettei alueelta löydy mitään varteenotettavaa koulutusvaihtoehtoa, enkä ole valmis muuttamaan. Ammatinvalinnan ohjauksessa kävin aikoinaan ja päädyin sille alalle, jolta valmistuinkin. Kesällä läpikäyty uraohjauskaan ei tuottanut minkäänlaisia konkreettisia ehdotuksia tulevaisuutta varten. Tämän perusteella olen ilmeisesti hankala asiakas ja ehkä jopa heikommassa asemassa kuin koulunsa kesken jättäneet, koska heille tarjotaan sentään jotain. Pakko kuitenkin kysyä, miten kokonaan toisen ammatin hankkiminen on olemassaolevan osaamisen kehittämistä? Viiden vuoden monipuolisista humanistisista yliopisto-opinnoista kuvittelisi olevan edes jotain hyötyä.

Pahemmaksi vain muuttui: En käsittänyt alkuunkaan, mitä tympääntynyt virkailija yritti selittää, kun koko linja rupesi pätkimään. Istuin hiljaa yrittäen kuunnella ja ymmärtää – selostuksessa vilahti ainakin sana hallitus. En onnistunut yhdistämään tätä byrokratiapuhetta omaan tilanteeseeni, vaikka kuinka mietin. Vielä tätä vuodatusta pohtiessani sain kuulla, ettei keskustelukumppani aio harrastaa yksinpuhelua, joten hän päättää puhelun tähän ja sieltä soitetaan taas joskus. Jäin möllöttämään typertyneenä puhelin vielä korvalla, kun linja oli jo katkennut. Mitä ihmettä juuri tapahtui? Jollei korkeakoulutuksellakaan ymmärrä, mitä toivoa peruskoulupohjalta tulevilla on?

Mitään tarttumapintaa todellisuuteen toinen linja ei siis tarjonnut. Sain sen vaikutelman, että työttömyys on oma syyni, koska valitsin alani väärin. Varmasti lamakin on siis minun syyni. Olen laiska, tyhmä ja saamaton. Mitä siitä, että olen yrittänyt pitää taitojani ja mielialaa yllä kirjoittelemalla esimerkiksi konserttiarvoseluja ja harrastamalla aktiivisesti musiikkia. Ihan kuin ihminen suorittaisi ylemmän korkeakoulututkinnon tavoitteenaan kituuttaa lapsuuskodissaan alle 600 euron kuukausituloilla. Siinä vaiheessa, kun oma osuus talouskuluista ja muut välttämättömyydet on maksettu, rahaa jää käteen noin kymppi viikossa.

Olihan varsinaista ”osaamisen kehittämistä”. Kenenköhän osaaminen eniten kaipaisi kehittämistä? Minäkin haluan töihin TE-toimistoon, jos tympeä asenne ja kyky välttää kaikkia oikeasti rakentavia ratkaisuja riittävät. Ehkä toinen linja yrittää sisuunnuttaa asiakkaansa tekemään jotain tai vaihtoehtoisesti hakeutumaan sairaseläkkeelle mielenterveyssyistä. Jotta saavutaan maksimaalinen mielipaha, asiakasta kannattaa syyllistää tämän syntymäpäivänä. Eläköön julkiset palvelut ja työllisyyden parantaminen!

Sibeliusta Sibeliustalossa

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 5.12.2015. Esa Heikkilä, kapellimestari. Sibelius.

Sinfonia Lahden perinteikäs itsenäisyyspäiväkonsertti ennakkoesitettiin veteraaneille itsenäisyyspäivän aattona. Itse kuudennen päivän konsertissa kuullaan yksi teos enemmän, kun Inkeri Jaakkolan Urban Landscapes kantaesitetää. Aaton ohjelma kuitenkin koostui yksinomaan Sibeliuksen musiikista. Alkusoittona saatiin nauttia fantastisista tunnelmista, kun sinfoniseksi runoksi pitkä Satu väreili ilmoille. Satu koostuu mielenkiintoisista, arvokkaan loisteliaista ja kimaltavista teemoista, toisaalta hetkellisen räikeistä, kaakattavista ja uhkaavista sävyistä, jotka muodostavat toisiinsa sulautuvia, mutta erillisiksi hahmotettavia episodeja. Sibeliuksen mukaan teoksella ei ole ”täsmällistä ohjelmaa”, joten kuulija saa uppoutua omaan fantasiamaailmaansa; heppoisen tyhjänpäiväiseksi prinsessasaduksi teosta on silti vaikea tulkita. Game of Thrones –tv-sarjan soundtrackista pitävien voisi kuvitella tykästyvän Satuun. Sävelkielessä on jotain kaukaisen saavuttamatonta ja häilyvän epätodellista – siitä kuultaa toiseuden tematiikka, mutta voi suomalainen löytää sielunmaisemaansa sulautuvia värejäkin. Lukuisien valeloppujen jälkeen Satu päättyy hyvin hiljaiseen jousiaiheeseen, jonka orkesteri toteutti kihelmöivän taidokkaasti – on vaikeaa soittaa hyvin hiljaa laadukkaalla soundilla.

Tarinoiden maailmassa pysyttiin myös näytelmämusiikista koostuvassa yhdeksänosaisessa Pelleas ja Melisande –konserttisarjassa. Linnan portilla avasi näkymän ponnekkaasti ja mehevästi väristen, eikä tempomerkinnästä ”grave e largamente” huolimatta ollut mitenkään raskasta kuultavaa. Sen sijaan osa Melisande tuntui esittelevän ujon ja raskasmielisen tytön, jonka olemus jäi varsin vaisuksi ja hiirulaismaiseksi. Meren rannalla vietettiin hetki tarkkaillen, nouseeko myrsky vai ei – navakka puhuri ainakin yllätti ajoittain. Lähde puistossa pulppusi puhtaana ja raikkaana antaen janoiselle kulkijalle nautinnollisen vilvoituksen. Viides osa Kolme sokeaa sisarta soi harmonisena ja tyynen koraalimaisena. Pastoraali eli paimenidylli oli nimensä mukainen pehmeän lämpimine puupuhallinaiheineen. Melisande rukin ääressä puolestaan vaikutti kiivaasti pohtivan ristiriitaisina viliseviä ajatuksia rukin pyörää polkiessaan. Toiseksi viimeinen osa Välisoitto kaikui iloisen reippaana ja keväisen kuplivana, kunnes tultiin sarjan päätökseen eli Melisanden kuolemaan. Jos elävän Melisanden kuvaus (toinen osa) vaikutti vaisulta, ei kuolemakaan tunnu kovin dramaattiselta – häilyvä ja huokaileva surusoitto myöntää tosiasiat, joskin kohoaa hetkelliseen oivaltavaan kirkastumiseen, kunnes latistuu ja hiipuu melko epätyydyttävällä tavalla loppuun. Kokonaisuutena sarja on kiinnostava ja miellyttävä, joskaan ei ehkä yllä Sibeliuksen parhaimmiston tasolle. Tulkinnan tasolle jää, missä piilotteli rakastaja Pelleas.

Itsenäisyysjuhlakonsertin kruunasi totta kai Finlandia. Heikkilän tulkinta jyrähti käyntiin ehkä aavistuksen hätäisesti. Forte fortissimot purkautuivat ilmoille voimallisina, suorastaan räikeinä erityisesti vaski- ja lyömäsoitinten taholta, joten jousisto ei täysin saavuttanut vaadittavaa tasapainottavaa voimaa. Kilpasoitossa äänenvoimakkuus nousi hetkittäin kipurajalle. Hymni soi kuitenkin kauniin pitkälinjaisena ja loppuhuipennuksen aikana sointi saavutti balanssin ja ylevöitymisen – kylmistä väreistä sen tuntee.

Sinfonia Lahden johtajana Esa Heikkilän on tottunut näkemään kevyemmän ohjelmiston parissa, esimerkiksi joulukonserteissa ja vappumatineassa. Kompetenssia hallita ”vakavampaakin” musiikkia tuntuu löytyvän, mutta pientä hiomista riittää vielä ainakin balanssien ja nyanssien suhteen. Heikkilän ja orkesterin suoritus oli kuitenkin mallikelpoinen – kyllä lahtelaiset Sibeliuksensa osaavat. Lopuksi kajautettiin ilmoille Maamme-laulu, joka ohjelman ainoana kappaleena ei ollut lähtöisin 150-vuotisjuhlavuottaan viettävän kansallissäveltäjän kynästä.

Keskieurooppalaista keskisuomalaisittain

Konserttiarvio. Jyväskylä Sinfonia Sibeliustalossa 26.11.2015. Ville Matvejeff, kapellimestari. Jan-Erik Gustafsson, sello. Milhaud – Tanguy – Beethoven.

Jyväskylä Sinfonia vieraili Lahdessa Ville Matvejeffin johdolla teemanaan Ranskalaisia kohtaloita.  Konsertin avasi säveltäjänimenä vieraammaksi jääneen Darius Milhaudin Ranskalainen sarja (1945), jonka viidessä lyhyessä osassa kuullaan vaikutelmia Ranskan eri maakunnista. Kahdesta kansansävelmästä ammentavassa avausosassa Normandie iloisen reipas alku johtaa varovaisen odotuksen tunnelmiin, mutta vaihtuu nopeasti hypähteleväksi, eloisaksi Disney-soundtrackmelodiaksi. Merenkulkuun liitetyn Bretagne-taitteen ilmapiiri puolestaan on kaihoisan haikea ja vellova tavalla, joka jättää ristiriitaisiin mietteisiin sen suhteen, onko musiikki miellyttävää (tai edes merellistä) vai ei. Kolmannessa osassa Ile de France kuullaan vahvoja soinnillisia ja teemallisia vaikutteita Jacques Offenbachin säveltämästä baletista Gaite Parisienne – musiikissa käy iloinen vilske. Sitä vastoin taitteessa Alsace–Lorraine on melankolisen hauras häivä. Vasket laulavat jylhästi ja vähitellen esiin kantautuu etäisiä jyrähdyksiä muistutteina maailmansodan melskeestä. Sotilasrummun pärähdellessä askeleet laahaavat musiikin kasvaessa ja ylevöityessä, saavuttaen jonkinlaisen valaistumisen. Finaaliosa Provence soi mosaiikkimaisen irrallisina pätkinä äityen hetkittäin renkutuksen puolelle; mitään mainittavaa lisäarvoa osa ei enää tuo. Kokonaisuutena sarja on kevyt, lyhyt ja helppo. Sävelkuvailu yhdistää useita aikakausia 1700-luvun maalaisromantiikasta 1900-luvun suursotaan (kumpaan, jää nykykuulijan tulkinnan varaan). Teoa on alun perin sävelletty puhallinorkesterille ja sen kuulee – hyvässä ja pahassa. Jyväskyläläiset soittivat kuitenkin mallikkaasti, mikä teki sarjasta viihdyttävän, kun se olisi voinut olla ärsyttäväkin.

Illan solistina Jan-Erik Gustafsson tulkitsi Eric Tanquyn toisen sellokonserton. Soolosello käynnistää neliosaisen konserton hienovaraisesti tunnustellen ja johdatellen. Orkesterin myötä mukaan astuu sarjalliselle musiikille tunnusomainen outouden henki, josta voi löytää niin syvän mielenrauhan kuin synkän ahdistuksenkin. Puhdasoppisen sarjallisuuden muottiin Tanquyn teos ei asetu. Temaattisista aineksista hetkittäin miltei saa otteen, mutta toisaalta musiikkiin voi vain jäädä kellumaan, kunnes jyrinä ja pauke alkaa. Musiikissa myrsky voi nousta äkkiarvaamatta – tai sitten ei. Tyylin viehätys on juuri sen ennustamattomuudessa. Ensimmäisessä osassa soolosello on selvä johtaja, jota orkesteri kaikuina seuraa.

Sen sijaan toisessa osassa ärhäkämpi ja painokkaampi rooli on orkesterilla sellon jäsennellessä ja tulkitessa omia vaikutelmiaan. Soolo-osuuden voi kuvitella muokkaavan kokemiaan voimakkaita ulkoisia ärsykkeitä mielekkäiksi reaktioiksi: Orkesterin rytinän keskellä sello hallitsee itsensä, kunnes väsyy ja vetäytyy omiin oloihinsa – orkesteri etääntyy hiljaiseksi taustakohinaksi. Sitten sello palaa takaisin orkesterikaaokseen jämäkkänä johtajana, joka kohtaa muutosvastarintaa, mutta jatkaa neuvotteluja. Tyhjentävää loppuratkaisua ei kuitenkaan kuulla.

Kolmas osa säteilee lämmintä, ajatonta valoa ja olevaisen mysteeriä. Musiikki maalailee horisonttia syvällisenä, paikoin tummasävyisenäkin olematta kuitenkaan pelottavaa. Sen olemus on kaunis abstraktilla tavalla, jossa konkreettista tarttumapintaa ei juurikaan ole. Tietyssä vähäeleisyydessään taite on ehkä konserton hienoin. Neljäs osa onkin hengeltään jotain aivan muuta: Orkesterissa käy epämääräinen kuhina, jota soolosello saapuu jäsentelemään nykien tai suorastaan agitoiden. Tunnelma on levoton ja puskee eteenpäin, joskin kompuroiden. Finaali kuulostaa rumalta, mutta se lienee sen luonne – toteutusta ei käy moittiminen. Gustafsson kaivoi sellostaan rouhean juurevan soinnin, jonka moni-ilmeisyys kantoi läpi vivahteikkaan konserton.

Mitä sanoa Beethovenin 5. sinfoniasta, jossa kohtalo kolkuttaa ovea? Ainakin sen verran, ettei saksalaissyntyistä Beethovenia voi parhaalla tahdollakaan ranskalaisena pitää, vaikka Napoleon musiikkikaupunki Wieniä valloittikin sinfonian sävellysaikaan – konsertin teema ”ranskalaisia kohtaloita” alkoi siis väliajan jälkeen ontua. Sinfonia sen sijaan jyrähti ilmoille juuri niin autenttisen mehukkaana kuin toivoa saattaa. Alun fermaatit saivat soida juuri sopivan kauan; liian lyhyt aikaa pilaa tunnelman kiireisyydellään, liian pitkä taas menee camp-estetiikan puolelle, joskin rajat ovat häilyviä. Nyt saatiin kuitenkin hekumoida nautinnollisen tulisieluisilla jännitteillä sielukkaasti perinteitä kunnioittaen.

Toinen osa soi pehmeän täyteläisenä ja eleganttina pysyen huippukohdissaankin maltillisen hillittynä. Kevyiden liikkeiden pinnan alla kuitenkin kytee muutakin kuin tyhjää ilmaa. Kolmannessa taitteessa pääteemalla leikitellään: Siitä rakentuu vakava ja ylevä, keinuvan painokas marssi, joka välillä käy kevyessä tanssillisuudessa, kunnes nämä kaksi kerrostuvat toisiinsa. Kumeat rummut johdattavat uhkaavasti kohti muutosta, joka räjähtää kuuluviin finaalina. Suuren juhlan tuntua on ilmassa, kun viimeiset taistelut pää- ja sivuteeman välillä käydään. Pääteeman voitto on väistämätön, ja sitä tuuletetaan sen mukaisesti.

Kaiken kaikkiaan pienhkön keskisuomalaisorkesterin vierailu oli positiivinen yllätys, vaikkei ranskalaisteema ehkä ihan loppuun asti kantanutkaan. Raikas ja täyteläinen sointi viehätti ja kuultavana oli monenlaisia musiikillisia aineksia. Kokemus ei jättänyt kylmäksi ja orkesterin seuraavaa saapumista odottaa innolla.

Kyynikkomaisterin valitus I

Kun menee yliopistoon, sitä kuvittelee saavansa eväät johonkin hienoon työhön. Sellaiseen, jolla tuntee olevan merkitystä, joka imee mukaansa ja jolla pystyy itsensä elättämään. Opintojen aikana jokainen yksikkö vakuuttaa, että ala työllistää – kuullaan ”tulevien kollegoiden” hehkutusta työstään ja alumnien menestystarinoita. Vaan vähänpä humanistinen suuntaus lopulta valmistaa opiskelijaansa kohtaamaan gradunjälkeistä todellisuutta näinä päivinä.

Lama-Suomessa kokemattomalle humanistisesta tiedekunnasta valmistuneelle maisterille ei ole näkyvissä loisteliasta tulevaisuutta: Muutaman kuukauden työttömyyden jälkeen ideat alkavat olla vähissä, kun avoimia paikkoja ei kerta kaikkiaan ole tai vaatimukset ovat mahdottomia. Kilpailu alalla on kovaa, kokemus ja suhteet ovat valttia. Omatoimisiin työnantajille esitettyihin kyselyihin joko vastataan kohteliaasti, ettei mitään ole valitettavasti juuri nyt tarjolla, tai ei vastata ollenkaan. Sitä päätyy kituuttamaan puolinaista elämää Kelan työmarkkinatuella samalla kun ammattikoulun käyneet ystävät ostavat asuntoja ja matkustavat kaukomaille. Lähipiirissä joko kehotetaan harkitsemaan ”oikean ammatin” hankkimista tai kannustetaan elämään toivossa, että kyllä se oma työpaikka vielä löytyy. Ei paljoa lohduta.

Opiskellessaan kukaan tuskin uskoo olevansa se, joka päätyy kortistoon. Kiitettävien arvosanojen ja 400 opintopisteen jälkeen kuvittelee ansaitsevansa jo paikkansa, mutta pahimmillaan saa itse huomata olevansa ainoa, joka tutkintoa arvostaa. Keskivertohumanisti toivoo siistiä sisätyötä, jossa saa pohtia, analysoida ja toteuttaa itseään. Onko se muka liikaa vaadittu? Kaikesta päätellen on.

TE-toimistosta soitetaan muutaman kuukauden välein ja kysytään, onko töitä jo löytynyt. Kun vastaus on kielteinen, ei ”asiantuntijalla” ole ehdottaa muuta kuin parin viikon valmennuskurssi, jonka aikana lisärahaa maksettaisiin huimat 9 euroa päivässä. Mainitunlaisten kurssien työllistämisvaikutus on tilastollisesti osoitettu olemattomaksi, joten niin kauan kuin sitä ei määrätä pakolliseksi, ei jo matkakulujen takia kannata osallistua, jollei sosiaalinen aspekti innosta. Akateeminen koulutus takaa kyllä sen, että ihminen osaa kirjoittaa oman ansioluettelonsa – kokonaan toinen ongelma on, jos siihen ei ole kirjoitettavaksi sisältöä. Luovan kirjoittamisen mahdollisuudet tyrehtyvät rehellisyyden vaatimukseen.

Jossain vaiheessa korkeakoulutetulle työttömälle voi tulla tarve niellä ylpeytensä; rahanpuute kannustaa ottamaan vastaan pätkätyötä oman alan ulkopuolelta. Silloin päätyy akavalaisena SAK-valtaiseen työyhteisöön, jossa sisätyö on vain puolisiistiä eivätkä taukokeskustelut senkään vertaa. Pyrkimättä millään tavoin halventamaan perusrehellisen oikean työn raatajia on todettava, että kootessaan kahdettasataa pahvilaatikkoa tai nostaessaan kolmattatoista pöytää keruukärryyn pölyisessä varastossa akateemikko ei välttämättä tunne kuuluvansa ympäristöön. Epämukavat, työnantajan omistamat turvakengät jalassa, huomiovärisissä vaatteissa kellokortti kaulassa on turha odottaa vastaavasti varustautuneiden työtoverien kanssa käytävää henkevää keskustelua postmodernista estetiikasta – huomiot keskittyvät lähinnä tasolle ”sumuinen keli” ja ”pahaa kahvia”. Vuoron jälkeen olo on tyhjä. Ruuan jälkeen mielessä on lähinnä uni. Omasta ruumiista on kiusallisen tietoinen, eikä mikään enää motivoi. Siinä alkaa kyseenalaistaa aiemmat saavutuksensa, koska tähän on tultu. 

Miksi käydä läpi korkeakoulu, jos työhön riittää välttävä lukutaito, kohtalainen kestävyyskunto ja 18 vuoden ikä? Jotta olisi jotain henkevää mietittävää, kun tekee sitä liukuhihnatyötä? Kaunis ajatus, mutta turha – mekaanisessa toistossa mieli tyhjentyy tehokkaasti. Jos luova ajatus välähtää yllättäen, sen on jo unohtanut kotiin päästessä; tai vaikkei olisikaan, sitä ei jaksa kehitellä. Onko korkeakoulutuksen resurssit suunnattu oikein, jos valmistuneita odottaa tällainen kohtalo? Mietipä omalle kohdalle.