Folkkaa kalojen kanssa

Levyarvio. Kalakaverit: Kalastuslauluja. Akusti Turtonen, sävellys, sanoitus, banjo ja laulu. Mikko Hellström, kontrabasso, laulu. Genre: folk.

Toukokuun lopulla julkaistiin Kalakaverit-duon esikoisalbumi Kalastuslauluja, joka nimensä mukaisesti sisältää pelkästään kala-aiheisia kappaleita. Albumin 11 laulua on järjestelty pitkälti niin, että noin joka toinen laulu on iloisen reipas ja joka toinen haikeampi tai muuten seesteisempi. Räväkämmissä kappaleissa huoleton banjonrämpytys muistuttaa hetkittäin tv:ssä 2000-luvun alkuvuosina pyörineen satiirisen Itse valtiaat –piirretyn tunnusmusiikkia. Toisaalta soundista nousee mieleen stereotyyppinen kuva Yhdysvaltain maaseudun iltamista hillbilly-tyyliin. Laulussa Pyyntö ahdille puolestaan on hyödynnetty kalevalaista runonlauluperinnettä alkusointuineen kaikkineen.

Osassa kappaleista voi sanoitusten lempeän tölvimisen ja leppoisan säestyksen ansiosta havaita yhtymäkohtia suomirockin merkkiyhtye Leevi and the Leavingsiin – lupauksia rikotaan ja mokia sattuu, mutta kaikella on tapana järjestyä tai ainakaan suuremmin ei jäädä murehtimaan asioita, joille ei mitään voi. Albumi onkin eräänlainen kalastajan Raparperitaivas ajoittaisessa lempeässä ironiassaan. Erityisesti haikeassa Huokaan muistellen –kappaleessa on tulkinnanvaraa. Yksinkertaistaen se on ylistys toivotulle kalansaaliille, toisaalta sanojen perusteella laulua voi ajatella hieman kaksimielisenä balladina, kun kertoja kaipaa vapansa taivuttelijaa.

Sanoituksista kuvastuu todellinen intohimo kalojen narraamista kohtaan. Parisuhteet kärsivät ja työpaikka voi mennä, mutta tärkeintä on päästä kalaan. Suomessa on totuttu lauluihin, joissa viinan takia menetetään kaikki, mutta Kalastuslaulujen perusteella myös kalastusriippuvuus voi olla alkoholismin veroinen tauti. Humoristisen kesähitin aineksia löytyy erityisesti kappaleesta Taas kalassa, joka rempseän koomisesti kuvailee kalahullun edesottamuksia – lapsen syntymäpäiväjuhlien ongintanumerossakin kertoja varastaa shown.

Albumi on rento, mutta moniulotteinen kuunteluelämys. Kalastusharrastuksesta on kahden muusikon voimin saatu yllättävän paljon sävyjä irti. Tämä levy kuuluu jokaisen kalaintoilijan valikoimaan, mutta rehellinen ja raikas, täysakustinen kalafolk sopii muillekin leppoisissa lomatunnelmissa elelijöille.

Hectorin kesäbiisit

Kesä koittaa, aurinko helottaa ja herkkänahkaiset jurottavat sisällä. On siis taas kepeän kesämusiikin aika. Suomessa kesäbiisit värittävät monien lomakokemusta ja suurin osa populaarimusiikkiartisteista on tempaissut ainakin jonkinlaisen kesärallatuksen siinä missä joululaulunkin. Kesäbiisien maailma on yleensä lomailijan paratiisi, jossa kaikilla on mukavaa ja lempi kukoistaa.  Tällä kertaa päätin tarkastella Hectorin laajasta tuotannosta kumpuavaa kesätematiikkaa.

Hectorin varhaisimpiin kesälauluihin kuuluu vuoden 1972 Nostalgia-albumilta löytyvä Heinäpellolla. Folk-genreen luokiteltavan kappaleen mielenkiintoisimman koukun luo populaarimusiikissa harvemmin kuultu putputtava fagotti aaltoilevilla välikuvioillaan. Lyriikaltaan laulu on melko tavanomainen, joskin enemmän vihjaileva kuin suorapuheinen kesäromanssin kuvaus rattoisasti D-duurissa ja säkeistö–kertosäkeistö-muodossa. Toisaalta pitänee huomioida, ettei kesäbiiseissäkään ehkä ollut soveliasta puhua seksistä yli 40 vuotta sitten yhtä suoraan kuin 2000-luvulla (vrt. esim. Neljä ruusua – Missä vaan [2001]).

 Vuoden 1976 Hotelli Hannikainen –albumilla puolestaan kuullaan ruotsalaista käännösiskelmää Snadi kundi stadista, jossa kaupunkilaispoika lähtee maalle lomailemaan. Kesää ei korosteta, mutta onkiminen, sahdin juominen ja koivun alla istuminen viittaavat kyllä lämpimään vuodenaikaan. Simppeli AB-muoto tässäkin kappaleessa tekee siitä soveliaan kesäbiisin, kun aiheenakin on pako kaupungista ja rutiineista. Hieman irvailun makua tematiikkaan kuitenkin tuo lopun musiikillisen aineksen tiivistyminen ja koventuminen, jonka päälle laulaja karjuu ”menen kaivoon”. Eskapismiajatuksen huipentuminen kaivoon hyppäämiseen herättää kysymyksiä syy-yhteydestä – onko ajatus loman loppumisesta niin rankka vai alkaako maalaiselo jo tympiä?

Niin ikään vuoden 1976 singlessä Lola kertoja ihastuu eksoottiseen naiseen jäätelökioskilla. Kertosäkeistössäkin lauletaan: ”sä oot kielletty omppuni vaan, na-na-na-naa. Lola, mä koska pääsen sua maistelemaan, oh-la-la-laa.” Kesäbiiseille tyypillisesti hyväntuulinen ja epämääräisesti kaksimielinen lallatus ei kärsi edes siitä, ettei himokkaan yli-innokas kertoja pääse saatille – Lola pysyy etäisen tavoittamattomana jäätelöpuikkoineen, mutta kertoja jaksaa haikailla kiellettyä hedelmää. Kiehtovasti Hectorin kappale yhdistyy The Kinks –yhtyeen samannimiseen listahittiin (1970), jossa nimeä Lola lauletaan samaan tyyliin nasaalisti keikistellen. Kinksin tarinassa kertoja tapaa baarissa Lolan, joka sitten osoittautuukin mieheksi. Suhteessa tähän Hectorin kappaleen humoristisuus avautuu vieläkin monitulkintaisemmaksi laulun näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta. Sukupuolisia merkityksiä sopii pohtia.

Kaikki ei ole siltä miltä näyttää myöskään vuoden 1980 Linnut, linnut –albumin kappaleessa Kesäyllätys. Herkkä, akustinen musiikki säestää pääsääntöisesti E-duurissa kertomusta kesäisestä rantaidyllistä rakastetun kanssa. B-taite luo kuitenkin konfliktin – räkäinen nauru johtaa kiivaampaan vuodatukseen: ”En siltikään sua saa-, sua saa-, sua saanut, vaikka tiesin tään: olet monen, monen muun kanssa maannut.” Ensimmäisen B-taitteen lopuksi A-taitteiden seesteisyys palaa kevyin askelin, kun rakastettu juoksee nauraen kaupunkiin. Toisessa A-taitteessa kertoja vaeltelee turmion teillä, kunnes kohtaa rakkaansa jälleen ja he palaavat idylliinsä osoittamaan rakkauttaan rannalla. Vaan kuinka ollakaan, toinen B-taite kertoo, ettei kertoja nytkään saa pitää rakastettuaan; sen sijaan hän huomaa sukupuolenvaihdosleikkausarvet. Kolmas B-taite, johon toisesta jatketaan suoraan, päättyy samoin kuin ensimmäinenkin, mistä voi tulkita, että kertoja joka tapauksessa olisi halunnut jatkaa yhdessä petolliseksi osoittautuneen ihastuksena kanssa. Todellinen kesäyllätys kuitenkin! Laulun herkkä kaipaus ja lopulta paljastunut totuus ovat ironisessa ristiriidassa, joten kappaletta voi pitää tyypillisen kesäbiisin parodiaversiona.

Toinen Linnut, linnut –albumilta löytyvä laulu ei välttämättä ole varsinainen kesäbiisi, vaikkakin ”on päivä heinäkuinen” – Vaunu vailla kuljettajaa kertoo ironisen huolettomasti siitä, kuinka kaikki on menetetty: ”Ja kaikki horjuvat kaiteet, et tukea saa kun tarvitset, sä kaadut, kaadut.” Musiikissa komppi muistuttaa kiskojen lonksutusta junan alla eli se voidaan tulkita rautatie-topokseksi (musiikin vakioaihe) huuliharppuineen kaikkineen. Kesä ei siis ole ilon aikaa jokaiselle, vaan lomalaisen huolettomuus on toisen kohdalla rappiollinen hälläväliä-asenne: ”Ei huolta eilisestä, on huominenkin mennyt, en luovu enkä estä, mä liene pessimisti en nyt.”

Singlessä Kesäyö (1989) on kaikki kesäbiisin temaattiset ainekset: yksinkertaisuus, tarttuvuus, rannalla loikoilu, alkoholi ja yhden illan juttu. Tropiikilta, kookokselta ja rakkaudelta tuoksuva nainen viettää päivän rannalla yläosattomissa, menee illalla terassille, iskee miehen yöksi ja hätistää tämän aamulla ulos lähtiessään itse taas rannalle. Rantapäivien ja terassi-iltojen päätteeksi koittaa aina tuoksuva, kiihkeä, viileä ja niin pitkä kesäyö. Välisoitossa kuullaan latinorytmejä ja muutenkin musiikillista materiaalia leimaa rentous ja vapaus. Laulun naista voi pitää kevytkenkäisenä, mutta suomalaisille kesäbiiseille ominaisesti tätä ei pidetä paheksuttavana – onhan kesä vapauden aikaa sukupuolisestikin. Hectorin kesäkappaleista tämä lienee heteronormatiivisin ja vähiten moniselitteinen.

Hectorin laajasta tuotannosta löytyy siis muutama ”kesäbiisi”, vaikkeivät ne Kesäyötä lukuunottamatta tyypillisimmästä päästä olekaan. Kappaleet haastavat pohtimaan kesäromansseja useammalta kannalta – kiimainen kesälomailija voikin tulla torjutuksi tai huomata erehtyneensä. Hectorin ote kesäbiiseihin on varsin parodinen, mutta suosittujen kesäbiisien tyhjänpäiväisyyden huomioiden irvailuun on varaakin. Kesä kaikilla, onni yksillä!

Muistoja ala-asteen musiikkielämästä

Kouluvuosi lähenee loppuaan, joten on taas aika kurtistella kulmia Suvivirren puolesta ja vastaan. Toisaalta niihin aikoihin, kun allekirjoittanut ala-astetta kävi Nastolan Kirkonkylän koulussa 1990-luvun jälkipuolella, ainakin 50 prosenttia koulun musiikista oli uskonnollisesti värittynyttä: Kirkossa käytiin neljä kertaa vuodessa ja joka kerralle oli omat laulut. Keväällä ohjelmaa oli erityisen paljon, koska kirkon lisäksi oli vielä kevätjuhla ja molemmissa laulettiin. Niitä renkutuksia harjoiteltiin antaumuksella koko koulun voimin pianosäestyksellä, sanat piirtoheitinkalvolta seinälle heijastettuina. Kuten arvata saattaa, jotain oli pakko vähän irviä – aika monella aurinko sulatti jään sijasta pään, mutta joka tapauksessa Jeesusta kiitettiin siitä hyvästä. Ja tämä kuului niihin kirkkolauluihin.

Kevätjuhlan loppuvaiheilla hyvästeltiin viimeinen luokka ehkä tarpeettomankin haikealla sävelmällä, jolla toivotettiin turvallista matkaa elämän aalloilla. Tämäkin Jeesus-maininnan sisältävä kappale säilyi ohjelmistossa vielä läpi yläasteen, vaikka kirkkokäynnit karsiutuivatkin kouluasteen vaihtuessa yhteen vuodessa (joulu), joten enimmät kevätlaulut jäivät siinä vaiheessa historiaan. Myös aamuhartaudet ja niiden myötä virrenveisuu vähenivät. Vaan olipa ala-asteen ensimmäisinä vuosina luokassa urkuharmooni, jolla vanhan koulukunnan opettaja yritti epätoivoisesti säestää aamuvirsiä. Ihan todella, vielä vuonna 1995.

Koululla oli myös satunnaisesti toimiva vapaaehtoinen musiikkikerho, toisin sanoen kuoro. Sen ohjelmistoon kuului isänmaallisia ja uskonnollisia lauluja, mutta myös kevyempää musiikkia kuten laulut Simo Siilistä ja mummon kaappikellosta. Joskus oli jopa keikkoja – mieleen on jäänyt ainakin esiintyminen terveyskeskuksen vuodeosastolla. Siitä palkittiin jäätelöllä ja mukavaahan se oli.

Kaiken kaikkiaan alaluokilla sai siis laulaa runsaasti. Soittimet sen sijaan jäivät vieraammiksi – vasta kuudennella luokalla kuunneltiin nauhalta ja katsottiin kuvista eri orkesterisoittimia, joita sitten kokeessa piti tunnistaman. Ei ollut nykymuotoisia soitinesittelytilaisuuksia, joissa pääsee kokeilemaan erilaisia instrumentteja. Soundin perusteella yritettiin muistella, oliko tämä nyt käyrempi vai suorempi, joku torvi kuitenkin. Urkuharmoonien ja pianojen lisäksi koululta löytyi rummut, sähköbasso ja joitain perkussiosoittimia (esim. tamburiini). Siinäpä se valikoima melkolailla olikin. Paitsi, että kaikkein pahin on vielä mainitsematta: nokkahuilu. Kolmannesta luokasta eteenpäin jokaisen luokkamme 30 oppilaasta odotettiin soittavan (toisin sanoen raiskaavan) Yamahan muovisella pillillä muun muassa populaarimusiikin klassikoita. Ei voi olla kaunista kuultavaa, kun kolmekymmentä kakaraa tapailee Edelweissia tai Love me Tenderiä yhtä aikaa. Soittokokeitakin järjestettiin, joten pilliä piti luritella myös kotona vanhempien kauhuksi.

Nöyryyttävin tapaus ala-asteen musiikinhistoriassa lienee vuoden 1998 kevätjuhla, jossa luokkamme lauloi typerän rallatuksen ja esitti välisoiton nokkahuiluilla – unisonoa haettiin, saatiin kakofonia. Kipaleen sanoitus puolestaan oli harvinaisen nolo jopa kolmasluokkalaisen mielestä: ”Skidiman-dinkke-dinkke-dinkke, skidiman-dinkke-duu, I love you!” hoilotettiin kertosäkeistössä. Valtaosa luokasta koki siinä iässä lähinnä vastenmielisyyttä vastakkaista sukupuolta kohtaan, joten nuoresta lemmestä laulaminen ei oikein kolahtanut. Toinen nolostuttava esitys oli se, kun suurin piirtein kaikki kunnan ala-asteelaiset laitettiin tanssimaan Macarenaa urheilukeskuksen kentälle jonkin toimintapäivän yhteydessä (tapahtui ollessani 1. tai 2. luokalla). Sitäkin piti treenata viikkotolkulla etukäteen.

Nämä ovat vain muistikuvia yhden koulun musiikkielämästä vuosina 1995-2001. Musiikinopetuksessa on luultavasti tapahtunut paljon sen jälkeen. Sanottakoon kuitenkin, että 30 lasta ”soittamassa” nokkahuilua pakon edessä on musiikin häpäisyä. Joskushan sanotaan, että ”tullut musikaaliseksi nokkahuilun soitosta huolimatta” – ihan aiheesta! Toisaalta nolot esitykset kasvattavat luonnetta. Eikä sentään ollut enää niitä suurten ikäluokkien kammoamia laulukokeita. Niin hyvät eväät kuitenkin saatiin, että seitsemännen luokan musiikinkokeessa parhaan tuloksen sai allekirjoittanut, ja se oli 8 – .

Suomalaista orkesterijuhlaa

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 23.4.2015. Okko Kamu, kapellimestari. Reka Szilvay, viulu. Marko Ylönen, sello. Heini Kärkkäinen, piano. Aho – Beethoven – Sibelius – Ahmas – Kokkonen.

Suomen sinfoniaorkesterit ry:n 50-vuotisjuhlakonsertti tarjosi Okko Kamun johdolla oikean tyylien runsaudensarven. Alkupalana nautittiin Sinfonia Lahden nimikkosäveltäjä Kalevi Ahon (sattumoisin myös Suomen sinfoniaorkesterit ry:n puheenjohtaja) teos Hiljaisuus. Lyhyehkö kappale perustuu löyhästi Otto Mannisen samannimiseen runoon. Siinä missä runon perussävel on varsin rauhaisa, Ahon musiikki kumpuaa hiljalleen esiin henkien määrittämätöntä, alkukantaista uhkaa. Mielikuvaa vahvisti Sibeliustalon kaikukammioista soittava näkymätön vaskiryhmä. Teoksen nimen ja orkesterin miehityksen suhde on aavistuksen verran ironinen – hiljaisuuden tunnelmaa oli luomassa valtava kokoonpano harppua ja urkuja myöten. Tyyli on moderni ja muistuttaa välähdyksenomaisesti jopa Pendereckin Trenodiaa Hiroshiman uhreille. Ahon Hiljaisuuden perustunnelma on synkkä, mutta hiljaisuudenhan voi mieltää monin tavoin.

Toisenlaisiin tunnelmiin päästiin Beethovenin Kolmoiskonserton myötä. Nimen mukaisesti solisteja on yhden sijasta kolme – piano, viulu ja sello. Ensimmäinen osa Allegro käynnistyy melko pitkällä orkesteriosuudella, joka kohoaa hieman jännittävänä, mutta lämpimän mehevänä kuin leipätaikina. Alkutahtien jännite purkautuu ja vapautuu ilmoille eloisasti hyristen. Esittelyvaiheen jälkeen solistisen osuuden avaa sello melodisella teemalla, jota viulu seuraa hetken kuluttua. Viimeisenä mukaan astuu piano, jonka rooli koko konsertossa on olla enemmän oman tiensä kulkija. Pianon soundi ehkä erottuu paremmin joukosta, koska se ei kuulu orkesterin vakiokalustoon samalla tavoin kuin sello ja viulu.

Ainakin tässä esityksessä soolosoitinten välillä saattoi havaita kolmiodraaman, jossa sello pysyi pääsääntöisesti rauhallisena sovittelijana, viulu soi kiihkeämpänä ja neuroottisempana kentien uhitellen itsevarmalle, hetkittäin ehkä jopa hieman leuhkallekin pianolle. Toisessa osassa (Largo) sello esitteli pitkän, tunteellisen ja lämpöä hehkuvan, elämänmakuisen soolon, jota seurasi pianon kiivaampi kadenssimainen välike, jonka jälkeen viulu palautti sellon luoman tunnelman. Finaaliosassa solistien vuoropuhelu yltyi vähitellen räväkäksi väittelyksi, jossa kaikki nokittelivat toisilleen kuin poliittisessa paneelikeskustelussa orkesterin yllyttäessä väittelijöitä taustajoukkona. Orkesterin rooli onkin kautta teoksen merkittävä, eikä sen voi sanoa jäävän kolmen solistin jalkoihin; muhevan briljantti orkesterisointi määrittelee pitkälti myös soolojen tunnelmaa. Beethovenin kolmoiskonsertto on kiehtova, eloisa ja lämminhenkinen teos, jonka sielun Sinfonia Lahti ja solistitrio toivat loistavasti esiin.

Väliajan jälkeisen puoliskon avasi Sibeliuksen Festivo, joka päättää Historiallisia kuvia nro 1 –sarjan. Juhana-herttuan hovia kuvaileva musiikki kumpuili juhlavana, mutta yhtä kaikki ilmavana ja raikkaana. Festivon tunnelma henkii suuren ulkoilmajuhlan tuntua enemmän kuin jäykän muodollisia seremonioita ummehtuneissa juhlasaleissa. Sinfonia Lahden varmoilla otteilla musiikki virtasi miellyttävän tuoreen tuntuisena.

Sibeliuksesta edettiin tuoreempaan suomalaiseen musiikkiin eli orkesterin fagotistina toimivan Harri Ahmaksen Lux Arctica –teoksen kantaesitykseen. Säveltäjän mukaan ”jokaisen subjektiiviset tunnereaktiot teoksen sävelkielestä voidaan niin halutessa yhdistää valon eri sävyihin” eli tulkintavastuuta annetaan kuulijalle. Ahmaksen arktinen valo ei ainakaan ensikuulemalta ole napapiirin kaamoksen valjua hehkua tai kesäyön pehmeää loistetta – alun hektinen, helisevä ja Stravinskin Kevätuhrin hakkaavaa rytmiikkaa muistuttava sävelkieli tuntuu varoittavan tuomiopäivän polttavasta valosta, joka tuhoutuneen otsonikerroksen läpi kärventää kaiken elävän. Sitten tulevat myrskypilvet ja niillä leikittelevä hämärä, kunnes raaka, tappava valo tunkee jälleen esiin – valtava äänimassa heijastelee maailmanlopun henkeä, kunnes tasoittuu vellovaksi pimeydeksi, jota tähtien terävät tuikahdukset ja revontulien tanssi valaisevat välähdyksinä. Valo nousee vielä voimallisena, mutta lopulta musiikki rauhoittuu päivän viimeiseen haipuvaan valonsäteeseen, joka kuitenkin jättää jälkeensä pimeän pelon. Vähitellen soitto katoaa hiljaiseen hämärään, ehkä uneen, ennen kuin uusi raaka päivänkoitto ehtii repiä sen, mikä selvisi yöhön asti.

Päätösnumerona kuultiin Joonas Kokkosen viimeiseksi jäänyt 4. sinfonia. Sinfonian perinteisestä neliosaisesta muodosta poiketen teos on kolmiosainen ja temaattisesti varsin haastava, vaikka sitä Kokkosen sinfonioista helppotajuisimpana pidetäänkin. Kokonaisuuden tunnelma on outo – soundit ovat räikeitä ja kaikkiin kolmeen taitteeseen sisältyy niin kauniita kuin kauheitakin hetkiä. Ensimmäinen osa kihisee äkäisenä ja ristiriitaisena, mutta vakuuttavan painokkaana. Toinen osa kilahtelee ja kalahtelee, värisee ja hyppelehtii äkkipikaisesti eikä aina kovin hyvän maun mukaisesti. Osan voisi kuvitella ääniraidaksi skorpioniaiheiseen luontodokumenttiin. Viimeisen osan alussa voi halutessaan kuulla vaikutteita Sibeliuksesta vahvasti ironisoituina, hidastettuina ja järeällä bassolla ryyditettyinä, kunnes sävelkieli siirtyy enemmän Sostakovitsin suuntaan. Modernin epäsovinnainen sinfonia muistuttaa, ettei melodinen kauneus ole kaikki kaikessa.

Orkesterien yhdistyksen juhlakonsertin ohjelma oli mallikkaasti koottu katsaus suomalaiseen musiikkiin. Vastapainona toimi Beethovenin konsertto, joka toki edustaa totunnaista sinfoniaorkesteriperinnettä. Konsertissa kuultiin tyylejä ja tunnelmia laidasta laitaan 200 vuoden ajalta. Ilahduttavaa on, että sinfoniaksi oli valikoitunut jotain tavallisesta poikkeavaa ja että mukaan oli saatu myös aivan tuoretta orkesterimateriaalia.

Romanttisia tunnelmia

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 16.4.2015. Julian Rachlin, kapellimestari ja sooloviulu. Mozart – Mendelssohn – Beethoven.

Illan ohjelma oli hyvin perinteinen eli klassis-romanttinen. Mainoksissa hehkutettu viulusolisti Julian Rachlin toimi samalla konsertin kapellimestarina, eikä valinta suinkaan ollut huono. Huomautettakoon tosin, että Mendelssohnin viulukonserton aikana kaksoisrooli johti melko teatraalisiin eleisiin, mutta onneksi ne rajoittuivat teoksen musiikillisestikin vauhdikkaimpiin kohtiin. Ennen konserttoa kuultiin Mozartin Figaron häät –alkusoitto, jonka kuvaus käsiohjelmassa osui naulan kantaan: ”Eloisa, raikas ja loistelias alkusoitto luo kotoisen touhun ilmapiirin.” Lyhyehkö, helppotajuisen klassisen musiikin ikihitteihin lukeutuva kepeä alkusoitto oli vauhdikkaassa elämänilossaan lähes operettimainen. Keveästä tyylistä ja melko yksinkertaisesta soitinnuksesta huolimatta orkesterin soundi kantoi muhkean tuttavallisena.

Felix Mendelssohnin viulukonsertto edustaa varhaista romantiikkaa parhaimmillaan. Ensimmäisen osan alussa sooloviulu soi kaipuutaan suorastaan slaavilaisella tai ehkä mustalaisviulua henkivällä soundilla. Tunnelma huokui herkkyyttä miltei pateettisuuden rajoille niitä kuitenkaan ylittämättä. Soolossa saatiin kuulla ärhäkämpääkin värinää, minkä jälkeen musiikkia luonnehti vahva eteenpäin menemisen vaikutelma. Toinen osa, johon kolmas osa saumattomasti sitoutui, toimi suvantovaiheena – kiireetön, nostalginen musiikki herätti mielikuvan tyynestä kesäillasta järven rannalla. Sitten syntyi uutta, intomielistä säpinää, joka yltyi lähes maaniseksi. Kokonaisuus oli erittäin miellyttävä ja ymmärrettävä. Jopa soolo-osuus kuulosti aidolta musiikilta; harmillisen usein viulukonserttojen soolokohdat muistuttavat etydeitä eli harjoituskappaleita teemattomassa teknisyydessään. Mendelssohnin konserton tulkinta upposi yleisöön, joka osoitti suosiotaan seisten vaatien solistilta vielä encoren. Lisänumerona kuultiin verkkainen, mietteliäs ja seesteinen pikkukappale.

Väliajan jälkeen nautittiin vielä annos varhaisromantiikkaa Beethovenin seitsemännen sinfonian muodossa. Ensimmäinen osa (Poco sostenuto – Vivace) toimi kuin suuri moottori – sen käynnistymistä kylmiltään edeltää muutama yskäisy, mutta kerran käynnistyttyään se hyrrää tasaisesti ja ottaa kierroksia vaivatta. Näitä käynnistyksiä tuli osan aikana useampikin, ja yleensä hetken kaupunkiajosukkulointia seurasi kiihdytys avoimelle moottoritielle vapauden hurmassa. Musiikissa oli kaikkineen havaittavissa hyvä neliveto. Sinfonian toinen osa lienee sen tunnetuin. Esitysmerkinnästä Allegretto (”kevyesti”) huolimatta yksinkertaisessa, pidätellyn vähäeleisessä teemassa on surumielistä painokkuutta. Alun surumarssin jälkeen seuraa perussävyltään optimistisempi, kirkkaampi ja leijuvampi taite, jonka jälkeen paluu alkuperäiseen teemaankaan ei tunnu yhtä raskaalta – musiikin kudokseen on tullut toivoa, että elämä voittaa. Kolmannen osan scherzo tuntuukin juhlistavan elämää iloisessa riehakkuudessaan, joka hieman rauhoittuu trioon tultaessa, mutta pysyy edelleen hyväntuulisena. Finaaliosassa meno kiihtyy huimaksi ikiliikkujamaiseksi ilotulitukseksi. Käyrätorvet kajauttelevat iloisia jahtikutsujaan ja uskomaton flow kantaa viimeiseen ääneen asti. Tämän esityksen jälkeen orkesteriltakin saatiin kuulla encore, jonka jouset pizzicatona eli näppäillen loihtivat ilmoille. Kaiken kaikkiaan konsertti jätti hyvälle mielelle – sopivan kevyt ja ajaton ohjelmisto istui hienosti huhtikuiseen iltaan.

Juice Päijät-Hämeessä

Juice Leskisen mittavaan tuotantoon mahtuu lukuisia paikkakunta-aiheisia lauluja. Ekomusikologia eli ympäristönsä tiedostava musiikintutkimus tuntee tämän ilmiön nimellä topofilia.  Päijät-Hämeen kunnista muutamat mainitaan Juicen tuotannossa toistuvasti, kun taas osa jää kokonaan paitsioon. Päijäthämäläisiksi kunniksi määrittelen tässä tapauksessa ne 12 kuntaa, jotka olivat olemassa itsenäisinä vielä vuosituhannen alussa: Nastola, Asikkala, Hollola, Artjärvi, Padasjoki, Kärkölä, Hartola, Heinola, Hämeenkoski, Sysmä, Orimattila ja Lahti. Näistä neljä mainitaan melko yksiselitteisesti Juicen musiikissa ja yksi tulkinnanvaraisesti. Laulussa Hauho nimittäin sanotaan ”ei ole tekstinä Koski tai Lahti sen”, jolloin on hieman epävarmaa, tarkoitetaanko Koskella mahdollisesti samannimistä Turun läänin kuntaa (Koski TL) vai vuodesta 1995 lähtien nimellä Hämeenkoski tunnettua Koski HL:ää. Koska koko laulu sijoittuu Hämeeseen (Hauho on kantahämäläinen pitäjä), voisi otaksua laulun Kosken viittaavan tässä juuri Hämeenkoskeen.

Heinola on Juicen tuotannossa saanut oman nimikkokappaleensa, joka on nykyäänkin järjestettävän musiikkitapahtuman nimi (vrt. Kuopio tanssii ja soi). Kyseessä on tietenkin Juicen varhaisvaiheen hitteihin lukeutuva reipas renkutus Heinolassa jyrää – ”ei missään jyrää paremmin ja pois ei mieli tee”. Vähemmän tunnetussa myöhemmässä laulussa Tule vastaan puolestaan mainitaan ”nainen heinolalainen, varma tuntemuksistaan”.

Ehkä hieman yllättävästikin pieni Orimattilan kaupunki on saanut nimensä lauluun Kalevi ja Reiska, Orimattila. Kappaleen melodia on Juicen moneen kertaan käyttämä – sama teema kuullaan erilaisin soundein ja sanoituksin muun muassa kappaleissa Napoleonin mopo, Einarin polkupyörä, Tarzanin kalsarit, Filosofi ja Vaimoni on Frankenstein. Kalevi ja Reiska, Orimattila kertoo nimensä mukaisesti Kalevista ja Reiskasta, jotka tulevat Orimattilasta. Miehet juovat itsensä humalaan ja tekevät pahojaan pitkin kolmea maakuntaa: ”Askolassa maitolava kumottiin” (Uusimaa), ”Lahdessa he kolkkasivat rauhalliseen uneen yhden tansanialaisen alivalottuneen” eli tyrmäsivät jonkun tummaihoisen ja rikkoivat näyteikkunan (Päijät-Häme) ja ”käväisivät pilkkomassa Riihimäellä diskon, jonka oven päällä oli pätkä ratakiskon” (Kanta-Häme). Päijäthämäläisistä kunnista laulussa mainitaan siis Orimattila, Lahti ja vielä Asikkalakin – ”siellä soittaa Slam ja tämä vääksyläinen Ghanges” mainostaa Reiska Kaleville; Vääksy kuuluu Asikkalaan.

Maakunnan keskuskaupunki Lahti esiintyy päijäthämäläisistä kunnista eniten Juicen lauluissa. Yksi Juicen albumi kantaa jopa nimeä Lahtikaupungin rullaluistelijat ja sen viimeisenä raitana kuullaan kappale nimeltä Lahti. Albumi sinällään ei tunnu kertovan Lahdesta – sen lauluista Erggae reggae sijoittuu Jamaikalle, Mitä minä Egyptissä teen? liikkuu Egyptin lisäksi esimerkiksi Monacossa, Roomassa, Oulussa ja Hyvinkäällä (Lahtea ei mainita), ja laulun Tampere by night ympäristöä tuskin tarvitsee selittää. Kappaleena Lahti ei synkässä abstraktiudessaan kerro juuri muusta kuin kulttuuriympäristöstään eli ehkä laajemmin länsimaisesta kulttuurista. Sanaa lahti ei mainita laulussa. Nimen voikin ajatella tarkoittavan paitsi Suomen Chicagoa myös teurastusta eli lahtaamista.

Hilpeämmissä yhteyksissä Lahti mainitaan kappaleissa Leppävirran kansainvälinen kaatopaikka ja Keskiyön erikoinen. Edellämainitussa muusikko Teuvo reissaa bändinsä kanssa ympäri Suomea, mutta kaikenlaista katoaa matkalla löytyäkseen Leppävirralta Savosta. Bändi katoaa Lahdessa seuraavanlaisissa olosuhteissa: ”Lahdessa hän bussin oven auki pukkasi. Punkkarille hihkui: Mee ja pese tukkasi! Aseman kiskalta osteli sauhua, ei pode lääkintöhallituskauhua. Tuli takaisin ja yhtyeensä hukkasi.” Juicen ja Mikko Alatalon yhteistuotannossa Keskiyön erikoinen puolestaan ohjeistetaan satunnaista kuulijaa: ”Jos sä joskus menet Lahteen ja joudut kapakkaan, älä ota liikaa viinaa, hei älä rupee riehumaan. Taikka poliisi sut nappaa ja putkaan taluttaa, ja voitpa vielä saada viikon vankilaa.” Vaikka Lahdessa voi hukata bändin ja joutua putkaan, laulujen meno on kuitenkin hilpeää ja Lahti vaikuttaa lähinnä läpikulkupaikalta.

Juicen laulujen perusteella päijäthämäläisistä ihmisistä ei hahmotu mitenkään stereotyyppisen hämäläistä kuvaa. Orimattilan Kalevi ja Reiska vaikuttavat junteilta, mutta tuskin kaksi äijää vielä koko kaupungin mainetta pilaa. Lahti esiintyy pysähdyspaikkana enemmän kuin määränpäänä, eikä itse lahtelaisista puhuta mitään, vaikka kaupunki mainitaan ohimennen ainakin neljässä laulussa. Heinolassa taas vaikuttaa olevan hyvä rock-meininki, toisaalta sieltä voi löytää rakastetun: Laulun Tule vastaan kohde on ”vittumaisen kaunis nainen, fiksu kerta kaikkiaan” – hän on aiemmin mainittu heinolalaisnainen. Päijät-Häme on Juicen sanoituksissa samassa asemassa kuin muukin Suomi. Luultavasti parhaiten Juicen topofiliaa kuvastavat lukuisat Tampereesta kertovat kappaleet, mikä ei manserock-näkökulmasta katsoen liene yllättävää. Näihin palaan ehkä tulevaisuudessa.

Pohjoisen voima

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 5.3. 2015. Okko Kamu, kapellimestari. Tuomas Ylinen, sello. Sibelius – Prokofjev – Sibelius.

Konsertin avasi Sibeliuksen sinfonisten runojen lyhimpään päähän sijoittuva Dryadi. Sävellyksen nimi tarkoittaa kreikkalaisen mytologian puita suojelevaa nymfiä, mikä ei ensimmäisenä olisi tullut mieleen teosta kuunnellessa – nimen merkitystä ei käsiohjelmassakaan vaivauduttu avaamaan. Musiikissa saattoi aistia uhkaavan, syvyyksissä möyrivän pohjavireen, mutta hetkittäin kuultiin yllättävääkin kepeyttä. Kappaleen jälkipuolella mieleen tuli ajatus, että musiikki oli groteskin muodonmuutoksen dance macabreksi (kalmantanssi) läpikäynyt Valse Triste. Viimeisinä hetkinä ilmassa häivähti myös aavistus Tuonelan joutsenesta. Teosta on verrattu Debussyn impressionismiin, mutta se on silti vahvasti Sibeliusta itseään. Säveltäjänsä sinfonisten runojen parhaimmistoon teos ei tosin yllä.

Illan konserttona kuultiin Prokofjevin Sinfonia concertante, jonka soolosoittimena on sello ja joka jäi säveltäjänsä viimeiseksi konsertoksi. Ensimmäinen osa alkoi salaperäisenä väreilynä, kehittyi vähitellen romanssiksi realistisin vivahtein ja hiipui lopulta menetetyn kaipaukseksi. Toinen osa lähti liikkeelle keväisesti kohisten ja putputellen, mutta into lopahti takatalven hämärään, sisätiloissa vietettyyn räntäsadepäivään. Sello kuitenkin keksi itselleen ajankulua ja osoitti virtuositeettinsa. Orkesterin palatessa soolon jälkeen mukaan saattoi huomata pientä auringon pilkahdusta, mutta kevät keikkuen tulevi kuten sanotaan, ja päivä pimeni taas lumipyryksi – voipa halutessaan kuulla nykytulkinnalla lumiauran jyrinänkin. Osan heijastelema mieliala tuntui ailahtelevalta kuin kevättalven säät. Loppukaneettina orkesteri rysäytti lumet katolta tuuban huomionarvoisella avustuksella.

Musiikin tunnetilassa havaitsi tiettyä ärhäkkyyttä myös finaaliosan soolossa, jossa sello tosin onnistui pizzicatoin eli näppäilyin myös rauhoittelemaan omaa kiihtymystään. Orkesterin soittama materiaali kuulosti vaateilta, joita ympäristö soolosellon persoonalle asetti. Nämä vaateet olivat paikoin ristiriidassa keskenään, mutta hetkittäin meno myös tasaantui, lähes hyytyikin. Kaikkinensa pitkä finaalitaite oli varsin stressaavaa kuultavaa – rymistelyä tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Irrallisuudessaan ja hajanaisuudessaan raskas neuvostovallan ajan konsertto kertonee jotain syntyajastaan ja –paikastaan. Äkkiseltään teoksen suhteuttaminen tämän päivän suomalaisen mielenmaisemaan ei välttämättä käy yhdeltä kuulemalta. Pitkin konserttoa vasket kommentoivat sooloa varsin kärkkäästikin, mutta musiikki pysyi kasassa loppuun asti ja soolo-osuuksien tunteen paloa ja teknistä osaamista on pakko ihailla.

Väliajan jälkeen nautittiin illan toinen annos Sibeliusta, tällä kertaa ensimmäisen sinfonian muodossa. Sinfoniasta erottuu paljon saksalais-itävaltalaisen romantiikan vaikutteita, mutta kansallissäveltäjämme tyylille ominainen arkaaisuus kohoaa jo tästä esikoissinfoniasta – mikäli Kullervo-sinfoniaa ei nyt lasketa. Esimerkiksi Karelia-sarjasta tuttuja katkelmia häilähtää esiin hetkittäin jo ensimmäisen osan jousikuvioissa, jotka pyöräyttävät teoksen kunnolla käyntiin kiireettömän, vaivihkaisen syvämietteisen klarinettisoolon perään. Osa sisältää paljon voimaa hiljalleen latautuvissa jännitteissä, jotka purkautuvat milloin Wagnerin, milloin taas Beethovenin (esim. 9. sinfonian scherzo) tapaan. Sinfonian toinen osa puolestaan on hengeltään herkkä, vaatimaton ja sentimentaalinen. Hiipuvat, täyttymystä vaille jäävät sävelkulut tuovat mieleen Tsaikovskin viimeiseksi jääneen 6. sinfonian, joka lisänimellä ”pateettinen” tunnetaan.

Toisen osan herkkyydelle vastapainon toi seuraavan osan tunnistettava, vaativasävyinen tykytys, joka toistuu kiertäen soitinryhmältä toiselle. Pyörteilevän suvantovaiheen jälkeen vauhti kiihtyy uudelleen, pulssi kohoaa ja edessä on uusi, entistä hurjempi koski, jolta karautetaan rysähtäen karille. Henkeä pidättäen tultiin finaaliin, joka henkii lopullisuuden tuntua. Siinä missä Sibeliuksen 2. sinfonian finaalia on pidetty vapahdus ja voitto –finaalina, rajattomana uskona edistyksen mahtiin, ensimmäisen sinfonian finaali heijastelee tuhon enteitä tai jälkimaininkeja. Osan loppupuolella toiveikkuus herää varoen, mutta sinfonian loppu on silti melko synkkä ja painokas. Esikoissinfoniaksi teos on harvinaisen kypsä. Sinfonia Lahti toteutti sen odotusten mukaisesti, jopa ylittävästi, ja sinfonian voikin todeta olleen konsertin parasta antia. Näin sitä kunnioitetaan Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuotta!