Juice Päijät-Hämeessä

Juice Leskisen mittavaan tuotantoon mahtuu lukuisia paikkakunta-aiheisia lauluja. Ekomusikologia eli ympäristönsä tiedostava musiikintutkimus tuntee tämän ilmiön nimellä topofilia.  Päijät-Hämeen kunnista muutamat mainitaan Juicen tuotannossa toistuvasti, kun taas osa jää kokonaan paitsioon. Päijäthämäläisiksi kunniksi määrittelen tässä tapauksessa ne 12 kuntaa, jotka olivat olemassa itsenäisinä vielä vuosituhannen alussa: Nastola, Asikkala, Hollola, Artjärvi, Padasjoki, Kärkölä, Hartola, Heinola, Hämeenkoski, Sysmä, Orimattila ja Lahti. Näistä neljä mainitaan melko yksiselitteisesti Juicen musiikissa ja yksi tulkinnanvaraisesti. Laulussa Hauho nimittäin sanotaan ”ei ole tekstinä Koski tai Lahti sen”, jolloin on hieman epävarmaa, tarkoitetaanko Koskella mahdollisesti samannimistä Turun läänin kuntaa (Koski TL) vai vuodesta 1995 lähtien nimellä Hämeenkoski tunnettua Koski HL:ää. Koska koko laulu sijoittuu Hämeeseen (Hauho on kantahämäläinen pitäjä), voisi otaksua laulun Kosken viittaavan tässä juuri Hämeenkoskeen.

Heinola on Juicen tuotannossa saanut oman nimikkokappaleensa, joka on nykyäänkin järjestettävän musiikkitapahtuman nimi (vrt. Kuopio tanssii ja soi). Kyseessä on tietenkin Juicen varhaisvaiheen hitteihin lukeutuva reipas renkutus Heinolassa jyrää – ”ei missään jyrää paremmin ja pois ei mieli tee”. Vähemmän tunnetussa myöhemmässä laulussa Tule vastaan puolestaan mainitaan ”nainen heinolalainen, varma tuntemuksistaan”.

Ehkä hieman yllättävästikin pieni Orimattilan kaupunki on saanut nimensä lauluun Kalevi ja Reiska, Orimattila. Kappaleen melodia on Juicen moneen kertaan käyttämä – sama teema kuullaan erilaisin soundein ja sanoituksin muun muassa kappaleissa Napoleonin mopo, Einarin polkupyörä, Tarzanin kalsarit, Filosofi ja Vaimoni on Frankenstein. Kalevi ja Reiska, Orimattila kertoo nimensä mukaisesti Kalevista ja Reiskasta, jotka tulevat Orimattilasta. Miehet juovat itsensä humalaan ja tekevät pahojaan pitkin kolmea maakuntaa: ”Askolassa maitolava kumottiin” (Uusimaa), ”Lahdessa he kolkkasivat rauhalliseen uneen yhden tansanialaisen alivalottuneen” eli tyrmäsivät jonkun tummaihoisen ja rikkoivat näyteikkunan (Päijät-Häme) ja ”käväisivät pilkkomassa Riihimäellä diskon, jonka oven päällä oli pätkä ratakiskon” (Kanta-Häme). Päijäthämäläisistä kunnista laulussa mainitaan siis Orimattila, Lahti ja vielä Asikkalakin – ”siellä soittaa Slam ja tämä vääksyläinen Ghanges” mainostaa Reiska Kaleville; Vääksy kuuluu Asikkalaan.

Maakunnan keskuskaupunki Lahti esiintyy päijäthämäläisistä kunnista eniten Juicen lauluissa. Yksi Juicen albumi kantaa jopa nimeä Lahtikaupungin rullaluistelijat ja sen viimeisenä raitana kuullaan kappale nimeltä Lahti. Albumi sinällään ei tunnu kertovan Lahdesta – sen lauluista Erggae reggae sijoittuu Jamaikalle, Mitä minä Egyptissä teen? liikkuu Egyptin lisäksi esimerkiksi Monacossa, Roomassa, Oulussa ja Hyvinkäällä (Lahtea ei mainita), ja laulun Tampere by night ympäristöä tuskin tarvitsee selittää. Kappaleena Lahti ei synkässä abstraktiudessaan kerro juuri muusta kuin kulttuuriympäristöstään eli ehkä laajemmin länsimaisesta kulttuurista. Sanaa lahti ei mainita laulussa. Nimen voikin ajatella tarkoittavan paitsi Suomen Chicagoa myös teurastusta eli lahtaamista.

Hilpeämmissä yhteyksissä Lahti mainitaan kappaleissa Leppävirran kansainvälinen kaatopaikka ja Keskiyön erikoinen. Edellämainitussa muusikko Teuvo reissaa bändinsä kanssa ympäri Suomea, mutta kaikenlaista katoaa matkalla löytyäkseen Leppävirralta Savosta. Bändi katoaa Lahdessa seuraavanlaisissa olosuhteissa: ”Lahdessa hän bussin oven auki pukkasi. Punkkarille hihkui: Mee ja pese tukkasi! Aseman kiskalta osteli sauhua, ei pode lääkintöhallituskauhua. Tuli takaisin ja yhtyeensä hukkasi.” Juicen ja Mikko Alatalon yhteistuotannossa Keskiyön erikoinen puolestaan ohjeistetaan satunnaista kuulijaa: ”Jos sä joskus menet Lahteen ja joudut kapakkaan, älä ota liikaa viinaa, hei älä rupee riehumaan. Taikka poliisi sut nappaa ja putkaan taluttaa, ja voitpa vielä saada viikon vankilaa.” Vaikka Lahdessa voi hukata bändin ja joutua putkaan, laulujen meno on kuitenkin hilpeää ja Lahti vaikuttaa lähinnä läpikulkupaikalta.

Juicen laulujen perusteella päijäthämäläisistä ihmisistä ei hahmotu mitenkään stereotyyppisen hämäläistä kuvaa. Orimattilan Kalevi ja Reiska vaikuttavat junteilta, mutta tuskin kaksi äijää vielä koko kaupungin mainetta pilaa. Lahti esiintyy pysähdyspaikkana enemmän kuin määränpäänä, eikä itse lahtelaisista puhuta mitään, vaikka kaupunki mainitaan ohimennen ainakin neljässä laulussa. Heinolassa taas vaikuttaa olevan hyvä rock-meininki, toisaalta sieltä voi löytää rakastetun: Laulun Tule vastaan kohde on ”vittumaisen kaunis nainen, fiksu kerta kaikkiaan” – hän on aiemmin mainittu heinolalaisnainen. Päijät-Häme on Juicen sanoituksissa samassa asemassa kuin muukin Suomi. Luultavasti parhaiten Juicen topofiliaa kuvastavat lukuisat Tampereesta kertovat kappaleet, mikä ei manserock-näkökulmasta katsoen liene yllättävää. Näihin palaan ehkä tulevaisuudessa.

Pohjoisen voima

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 5.3. 2015. Okko Kamu, kapellimestari. Tuomas Ylinen, sello. Sibelius – Prokofjev – Sibelius.

Konsertin avasi Sibeliuksen sinfonisten runojen lyhimpään päähän sijoittuva Dryadi. Sävellyksen nimi tarkoittaa kreikkalaisen mytologian puita suojelevaa nymfiä, mikä ei ensimmäisenä olisi tullut mieleen teosta kuunnellessa – nimen merkitystä ei käsiohjelmassakaan vaivauduttu avaamaan. Musiikissa saattoi aistia uhkaavan, syvyyksissä möyrivän pohjavireen, mutta hetkittäin kuultiin yllättävääkin kepeyttä. Kappaleen jälkipuolella mieleen tuli ajatus, että musiikki oli groteskin muodonmuutoksen dance macabreksi (kalmantanssi) läpikäynyt Valse Triste. Viimeisinä hetkinä ilmassa häivähti myös aavistus Tuonelan joutsenesta. Teosta on verrattu Debussyn impressionismiin, mutta se on silti vahvasti Sibeliusta itseään. Säveltäjänsä sinfonisten runojen parhaimmistoon teos ei tosin yllä.

Illan konserttona kuultiin Prokofjevin Sinfonia concertante, jonka soolosoittimena on sello ja joka jäi säveltäjänsä viimeiseksi konsertoksi. Ensimmäinen osa alkoi salaperäisenä väreilynä, kehittyi vähitellen romanssiksi realistisin vivahtein ja hiipui lopulta menetetyn kaipaukseksi. Toinen osa lähti liikkeelle keväisesti kohisten ja putputellen, mutta into lopahti takatalven hämärään, sisätiloissa vietettyyn räntäsadepäivään. Sello kuitenkin keksi itselleen ajankulua ja osoitti virtuositeettinsa. Orkesterin palatessa soolon jälkeen mukaan saattoi huomata pientä auringon pilkahdusta, mutta kevät keikkuen tulevi kuten sanotaan, ja päivä pimeni taas lumipyryksi – voipa halutessaan kuulla nykytulkinnalla lumiauran jyrinänkin. Osan heijastelema mieliala tuntui ailahtelevalta kuin kevättalven säät. Loppukaneettina orkesteri rysäytti lumet katolta tuuban huomionarvoisella avustuksella.

Musiikin tunnetilassa havaitsi tiettyä ärhäkkyyttä myös finaaliosan soolossa, jossa sello tosin onnistui pizzicatoin eli näppäilyin myös rauhoittelemaan omaa kiihtymystään. Orkesterin soittama materiaali kuulosti vaateilta, joita ympäristö soolosellon persoonalle asetti. Nämä vaateet olivat paikoin ristiriidassa keskenään, mutta hetkittäin meno myös tasaantui, lähes hyytyikin. Kaikkinensa pitkä finaalitaite oli varsin stressaavaa kuultavaa – rymistelyä tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Irrallisuudessaan ja hajanaisuudessaan raskas neuvostovallan ajan konsertto kertonee jotain syntyajastaan ja –paikastaan. Äkkiseltään teoksen suhteuttaminen tämän päivän suomalaisen mielenmaisemaan ei välttämättä käy yhdeltä kuulemalta. Pitkin konserttoa vasket kommentoivat sooloa varsin kärkkäästikin, mutta musiikki pysyi kasassa loppuun asti ja soolo-osuuksien tunteen paloa ja teknistä osaamista on pakko ihailla.

Väliajan jälkeen nautittiin illan toinen annos Sibeliusta, tällä kertaa ensimmäisen sinfonian muodossa. Sinfoniasta erottuu paljon saksalais-itävaltalaisen romantiikan vaikutteita, mutta kansallissäveltäjämme tyylille ominainen arkaaisuus kohoaa jo tästä esikoissinfoniasta – mikäli Kullervo-sinfoniaa ei nyt lasketa. Esimerkiksi Karelia-sarjasta tuttuja katkelmia häilähtää esiin hetkittäin jo ensimmäisen osan jousikuvioissa, jotka pyöräyttävät teoksen kunnolla käyntiin kiireettömän, vaivihkaisen syvämietteisen klarinettisoolon perään. Osa sisältää paljon voimaa hiljalleen latautuvissa jännitteissä, jotka purkautuvat milloin Wagnerin, milloin taas Beethovenin (esim. 9. sinfonian scherzo) tapaan. Sinfonian toinen osa puolestaan on hengeltään herkkä, vaatimaton ja sentimentaalinen. Hiipuvat, täyttymystä vaille jäävät sävelkulut tuovat mieleen Tsaikovskin viimeiseksi jääneen 6. sinfonian, joka lisänimellä ”pateettinen” tunnetaan.

Toisen osan herkkyydelle vastapainon toi seuraavan osan tunnistettava, vaativasävyinen tykytys, joka toistuu kiertäen soitinryhmältä toiselle. Pyörteilevän suvantovaiheen jälkeen vauhti kiihtyy uudelleen, pulssi kohoaa ja edessä on uusi, entistä hurjempi koski, jolta karautetaan rysähtäen karille. Henkeä pidättäen tultiin finaaliin, joka henkii lopullisuuden tuntua. Siinä missä Sibeliuksen 2. sinfonian finaalia on pidetty vapahdus ja voitto –finaalina, rajattomana uskona edistyksen mahtiin, ensimmäisen sinfonian finaali heijastelee tuhon enteitä tai jälkimaininkeja. Osan loppupuolella toiveikkuus herää varoen, mutta sinfonian loppu on silti melko synkkä ja painokas. Esikoissinfoniaksi teos on harvinaisen kypsä. Sinfonia Lahti toteutti sen odotusten mukaisesti, jopa ylittävästi, ja sinfonian voikin todeta olleen konsertin parasta antia. Näin sitä kunnioitetaan Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuotta!

Maanantaikappaleita

Maanantai. Uuden viikon alku täynnä mahdollisuuksia – tai sitten ei. Suomalaisessa populaarimusiikkitraditiossa maanantai esiintyy yleensä viikon rankimpana päivänä, johon liitetään sellaisia adjektiiveja kuin tylsä ja masentava. Sen sijaan negatiivissävytteisiä perjantai- ja lauantailauluja saa hakea, kun taas sunnuntaiaiheiset kappaleet liikkuvat tunnelmiensa puolesta laidasta laitaan. Pohditaanpa hieman viikon ensimmäisen päivän  tematiikkaa musiikin välityksellä.

Maanantai aloittaa uuden viikon ja arjen, joten ne, joilla töitä on, joutuvat kokoamaan itsensä arkiseen aherrukseen. Leevi and the Leavingsin hitissä Unelmia ja toimistohommia podetaan vielä viikonlopun juhlinnan jälkiseuraamuksia: ”Maanantaiaamuna krapula ja vapina, tuijotan vessan seinää. Olen työpaikan sonni, porsas sekä apina suu täynnä kuivaa heinää…” Elämä on siis pantu risaiseksi, mutta ”silti toimiston tyttöjen salaisissa unissa kaikkien kanssa vehtaan”. Kertojan työmoraalista ei juuri enempää saada selville, mutta hänellä selvästi on ainakin omalla näkemyksellään maine työpaikan naistenmiehenä. Eipä työviikko kuitenkaan kovin kummoisesti tunnu käynnistyvän, kun kertoja pohtii krapulaisena omia toilailujaan.

Samaa aihepiiriä on havaittavissa myös Juice Leskisen perusmeiningiltään reippaassa kappaleessa Hui hai, jossa mietitään viikonloppuista seminaaria – ”hui hai, ja nyt on jo maanantai…” päivitellään laulussa. Maanantaita kuvaillaan kappaleen edetessä muun muassa tylsäksi, mahdottomaksi ja masentavaksi. Omat viikonloppuna tehdyt mokat on myös kohdattava: ”Kun on soppa kerran keitetty, se syötävä on kans…” Sen siitä saa, kun seminaari on vietetty merkeissä ”meistä puolet totta kai teki pesän alakerran baariin”.

”Hui hai, onko maanantai? Mannerheimintiellä on automiesten aivot jäässä” alkaa Hectorin vuoden 1974 Hectorock I –albumin ensimmäinen, sisällöltään varsin surrealistinen raita Coctail-sukupolven Satyricon. Kappaleen tunnelma on vieraannuttava ja turhautunut: ”Hei, hei, mikä tähän vei?” kyselee kertoja. ”Valot pois, niin parempi ois, ja parempi jos puhelin ei koskaan sois. Niin se on, hei niin se on, mä tiedän kyllä miksi olen onneton.” Toisessa säkeistössä todellisuuden vaikeus korostuu: ”Jaa jaa, lehti putoaa. Postiluukku sylkeepi maailmantuskaa, aa-aa. Hui hai, uusi maanantai.” Uusi viikko tuo siis vain huonoja uutisia kertojalle, joka ei saa otetta edes omasta elämästään: ”Missä oon ja minne mä meen? Tää kaikki kerran päättyy tyhjään aameneen…” Maanantain vallitsevia tunteita laulussa ovat siis sekavuus, tylsämielisyys ja välinpitämättömyys, kun oman olemassaolon tarkoitus kyseenalaistetaan. Ehkä kertoja ei ajattele ansaitsevansa uutta viikkoa.

Jos työhön paluu viikonlopun jäljiltä onkin vaikeaa, helppoa ei ole niilläkään, joilla ei ole töitä: Kolmannen naisen Maanantai-laulussa kertojaa tuntuu päivässä eniten masentavan se, että ”ainoo kaverikin töitä sai”. Hänellä ei siis ole järkevää tekemistä (”kuinka kuluu mulla maanantai?”) eikä enää edes seuraa, joten oman olemisen tyhjänpäiväisyys korostuu, kun sitä vertaa muiden ihmisten tekemisiin. Hectorin klassikkokappaleessa Ei mittään (työttömän arkiviisu) maanantai on täynnä tyhjää kuten kaikki muutkin viikonpäivät ja kuukaudet. Työttömän maanantaita leimaavat syyllisyys ja häpeä omasta työttömyydestä, tunne turhanpanttina olemisesta, itseinho ja ehkä myös kateus.

Maanantaisin ei siis onnistu mikään. Dannyn vanhassa laulussa Ei ole kaikki miltä näyttää mainitaan ohimennen: ”Hän viime maanantaina osui vastaan ja luulin, että nyt se onnistuu. Vaan hänpä leikki, leikki ainoastaan ja varman saaliin saikin joku muu.” Liekö sattumaa, että epäonnistuminen osuu juuri maanantaille eikä esimerkiksi lauantaille, jonka suomalaiset mieltävät iloiseksi vapaapäiväksi? Tuskin. Maanantaista on kulttuurissamme tehty symboli huonolle päivälle, kun käsitteenä maanantaikappalekin tarkoittaa sekundaa. Populaarimusiikin sanoituksissa vain vahvistetaan tätä mielikuvaa. Joskus lauluissa maanantai tosin on vain alkusoittoa kehnolle viikolle: Klamydian Viikko pieleen –kappaleessa ”maanantaina näky ylinopeus tutkasta”, mutta toisaalta samalla viikolla kertoja myös on alamaissa, kaatuu portaissa ja herää putkasta. Hectorin Perjantai on mielessäin –laulussa koko viikko on vain perjantain odottelua.

Laulujen perusteella erityisesti maanantaisin ihminen joutuu kohtaamaan menneet virheensä ja surkean nykytilansa. Siinä missä esimerkiksi uudesta vuodesta ja kesästä iloitaan, uusi viikko on lähinnä masennuksen aihe. Näin on ainakin aikuisille suunnatuissa lauluissa, joita tässä olen tarkastellut – lastenlaulussahan sanotaan, että ”maanantaina mamma meni mansikoita ostamaan. Se päivä oli iloinen”. Aikuisia maanantai tuntuu riipivän, oli töitä tai ei. Töihin on pakko raahautua, mutta työttömyyskin masentaa. Pohtia sopii, onko asialla juurensa suomalaisten jokaviikonloppuisessa kännäyskulttuurissa – kun vapaapäivät on vietetty humalassa ja krapulassa, uusi viikko ei välttämättä paljoa houkuttele. Tiistaista sen sijaan on hyvin vähän lauluja. Onko maanantain ankeus siis jo helpottanut seuraavaan päivään mennessä, vai onko tiistai yksinkertaisesti liian mitäänsanomaton päivä laulun aiheeksi? Mainittakoon tosin, että ainakin Lapinlahden lintujen kappaleessa Komea loppu tarina alkaa sanoin ”minun tiistaina piti lähtee juhlimaan, mutta rahat oli loppuneet kokonaan”.

Naapureiden musiikkiharrastukset

Erityisesti kerrostaloasukkaiden välejä toisinaan hiertää naapurista kuuluva musisointi. Soitto voi olla ilon aihe, mutta myös sodanjulistus. Suurin osa kerrostalossa asuvista ja harjoittelevista muusikoista lienee joskus saanut osakseen naapuruston paheksuntaa, vaikka musiikki normaaliin elämänmenoon kuuluvaksi ilmiöksi luokitellaan samaan tapaan kuin imurointikin. Onpa naapureiden musiikkiharrastuksista tehty laulujakin.

Sovinnaisuuden rajoja tuotannossaan ravistelevan punk-bändi Klamydian kappaleessa Ruåttalainen ååpperalaulaja kertoja ei ole lainkaan riemastunut siitä, että yläkerrassa asuu oopperalaulaja – ja vieläpä ruotsalainen. Laulun ensitahdeilta asti on selvää, että oopperalaulu repii kertojan hermoja: ”Onko mitään kauheempaa kun kuulla saa (sen saatanan) lattian läpi aariaa?” Laulavasta naapurista ei sen kummempia taustatietoja anneta. Epäselväksi jää myös se, ärsyttääkö kertojaa eniten ooppera genrenä, laulajan ruotsalaisuus (jossain välissä kappaletta kuullaan rääkäisy ”puhu suomea!”) vai jokin muu. Kuitenkin ilmaisussaan suomalaisen aggressiivinen kertoja uhoaa, että ”joku päivä mä vielä ostan haulikon, kirveellä töitä on!” Sisältönsä puolesta minimalistisen kappaleen kerronnasta ei voi varmuudella sanoa, kenellä oikeastaan on kamalampi naapuri – kertojalla vai oopperalaulajalla.

Junnu Vainion laulussa Naapurin sähköurut kerrotaan, kuinka seinänaapuri on ostanut uuden soittimen. Kappaleen poljento on leppoisaa elektronimusiikkia vai pitäisikö sanoa jopa muzakia. Paha vain, ettei naapuri ainakaan kertojan käsityksellä ole kovin lahjakas muusikko – ”ensin luulin, että pihaan ajoi tankki, kun kuului äänet uuden soittimen”. Kertoja ei kuulemansa musiikin perusteella kykene päättelemään naapurin mielen säveltä, koska ”uruillaan sen sävelen hän pilaa”. Kertosäkeistökin kuuluu seuraavasti: ”Naapurin sähköurut luo outoa tunnelmaa. Soiko sielussa ilot vai surut, on mahdoton aavistaa.” Kuitenkin kerronta on perussävyltään lempeää: vaikkei kertoja naapurinsa motiiveja tajuakaan, hän suhtautuu asiaan tyynesti. Jotkin naapurin soittamat kappaleet ovat tunnistettavissa kummallisina versioina, mutta mitään uutta musiikista niiden avulla ei voi oppia, suvaitsevaisuutta sen sijaan kyllä. Naapuri musisoi pitkään ja aggressiivisesti, mutta kertojan mielestä se ympäristön kannalta on pienempi paha kuin paineiden purkaminen jollain muulla tavoin – ”soikoon mielessä ilot tai surut, se varmasti helpottaa!” Vaikkei seinänaapurin musisointi kertojalle siis nautinto olekaan, hän hyväksyy sen osaksi elämää, koska uskoo asian naapurille tärkeäksi.

Hassisen Koneen reippaassa renkutuksessa Iloisesti Hammondilla laulun kertojan päivä alkaa arktisissa oloissa sillä, että aamuhelpotukselle mentäessä potkitaan tieltä suurimmat jääkarhut. Silloin hän kuulee, kuinka joku ”pistää iloisesti Hammondilla”. Tämä joku on ”yläkerran sulotar, kaunis ja nuori, hän soittaa kuin Esa Katajavuori” ja innostaa kertojankin tarttumaan kitaraansa, jolloin he musisoivat yhdessä. Yhteissoitto tuntuu piristävän työtöntä kertojaa, vaikka sanoissa ja äänessä on häivähdys ironiaakin. Soundillisesti kappaleessa kuullaan enimmäkseen kitaraa ja rumpuja, vaikka Hammond-uruista puhutaankin.

Jo pikaisella silmäyksellä naapurista kuuluvaa musiikkia kommentoiviin lauluihin voi todeta, että kuulijan asenne vaihtelee päivänpiristyksestä syvään vihaan. Edes lauluntekijä ei aina ymmärrä naapurin musiikkia. Omanlaisensa paradoksi on toisen tekemän musiikin kritisointi oman musiikin keinoin. Eri genrejen edustajat eivät siis välttämättä ymmärrä toisiaan, mikä korostuu Klamydian punkkarikertojan vihassa oopperalaulajaa kohtaan. Musiikkia yhtä kaikki. Moni musiikinharrastaja asuisi varmasti mielellään omakotitalossa ollakseen häiritsemättä naapureita, mutta olosuhteiden pakosta on tyydyttävä harjoitteluun kerrostaloasunnossa. Asia voi koetella naapurisopua, mutta ”kirveelle töitä” –asenne tuskin johtaa mihinkään toivottavaan. Eipäs kiusata muusikoita, jotka toteuttavat itseään yhtiöjärjestyksessä sallittuina kellonaikoina!

Tuhon vapauttava voima

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 12.2.2015. Jaakko Kuusisto, kapellimestari. Lauri Porra, sähköbasso. Wagner – Porra – Schönberg – Sibelius.

Sinfonia Lahden helmikuisessa konsertissa sankoin joukoin paikalle kokoontunut yleisö sai nauttia harvinaisen monipuolisesta ohjelmasta. Tunteiden paloa koettiin heti alkuun Wagnerin mahtipontisen Tristan ja Isolde –oopperan alkupreludin ja lopun lemmenkuolon parissa. Hitaasti ja pidätellysti pyörteilevät pitkät linjat yhdessä täyden, mutta hienotunteisen soundin kanssa loivat vastustamattoman imun kohti loppua, jossa tragedian rakastavaiset saavat toisensa vasta kuolemassa. Wagnerin säveltämä kuolema on todellinen kliimaksi – miltei kolmituntisen oopperan patoutuneet himot purkautuvat lopulta orgastiseen yhteyteen, joka juuri ennen laukeamistaan hengästyttää kuulijankin.

Vapauttavaa tuhoa tarjosi myös Sibeliuksen jälkeläinen Lauri Porra yksiosaisen, mutta laajan Entropia-konserttonsa kantaesityksellä. Sähköbasso ei ole totunnaisimpia soolosoittimia sinfoniakonserteissa, mutta tämän jälkeen on kyllä kysyttävä miksei. Toki on muistettava, että populaarimusiikin soittimia ja orkesterisoundia yhdisteltiin jo progressiivisen rockin varhaisvaiheen taiderockissa. Joka tapauksessa kaaosta tarkoittava entropia välittyi musiikista pelottavan vaikuttavasti vellovana ja uhkaavana. Tyylillisesti mieleen nousi monenlaisia vaikutteita: wagneriaaninen mahtipontisuus, Esa Kotilaisen kokeellinen elektronimusiikki, Tuomari Nurmion maapallon tuhosta kertova On aika soittaa sinfonia ja Berliozin Fantastisen sinfonian oopiuminhuuruinen painajaiskohtaus, jossa päähenkilö näkee omat hautajaisensa, joihin noidat ja pirut saapuvat tanssimaan.

Lopullisen tuomion musiikillinen kuva nousi Entropiassa jyhkeistä soundeista, vahvasta orkesterimiehityksestä, kirkonkellomaisista putkikelloista ja hetkittäisistä elektronisesti tallennetuista pätkistä, jotka ovat elokuvamusiikin termein akusmaattisia; akusmaattisen äänen lähde ei ole nähtävissä, joten se on aineeton ja tunnistamaton uhka. Taidokkaat bassosoolopätkät huipentuivat virtuoosisooloon, jonka aikana orkesterikomppikin muuttui hevirockiksi. Ja sitten kaikki oli ohi – massiivista tuhoa seurasi herkän hauras, sibeliaaninen hymni, johon teos loppui. Räjähtävien suosionosoitusten jälkeen kuultiin encorena vielä Finlandia-hymnin sähköbassomukaelma. Miten siis suhtautua sähköbassoon orkesterisoittimena? En hämmästyisi, vaikka järkälemäinen Entropia nousisi tulevaisuudessa samaan kulttiasemaan kuin Bachin Matteus-passio, Mozartin Requim ja Wagnerin Ring-sarja.

Väliajan jälkeen orkesterin kokoonpano kutistui 15-henkiseksi Schönbergin yksiosaisen 1. kamarisinfonian ajaksi. Atonaalisuuden käyttäjänä tunnetun säveltäjän teoksesta oli vaikea saada kokonaisvaltaista otetta ensikuulemalla – sinfonian ilmaisu on paikoin räikeää, neuroottista ja tulvillaan nytkähdyksiä ja pieniä vipellyksiä. Teoksen voi mieltää jakautuvan 5 taitteeseen, mutta niiden rajat jäävät varsin hämäriksi. Vaikkei sinfonian hahmottaminen sujunutkaan ongelmitta, se antoi tilaisuuden nauttia erilaisista affekteista ja vaikutelmista. Selvärajaisten teemojen puute ei pakosta ole käsittämätön ilmiö moniajoon (multitasking) ajautuneelle nykyihmiselle. Schönbergin tuotanto vaatisi hahmottuakseen kuitenkin useampia kuuntelukertoja.

Konsertti huipentui Sibeliuksen viimeiseksi laajamuotoisemmaksi teokseksi jääneeseen sinfoniseen runoon Tapiola. Teoksessa kuultiin helposti tunnistettavissa oleva, mutta vaikeasti määriteltävä sibeliaaninen soundi, jonka hiomisessa Sinfonia Lahti on vuosien varrella yltänyt ainutlaatuisiin saavutuksiin. Tapiolassa eli metsän valtakunnassa voi kuulla kesyttömän ikimetsän huminaa ja tulkintansa mukaan joko hyttysparven ininän tai hyytävässä viimassa tuiskuavan lumen. Sävelkieli henkii arkaaista voimaa ja kristinuskoa vanhempaa myyttisyyttä, suomalaista muinaisuskoa ja luonnon kunnioitusta. Tapiolasta välittyy suomalaisten kahtalainen suuntautuminen villiin korpeen – se on sekä uhka että voimavara.

Kokonaisuutena konsertti oli yksi viime vuosien parhaista. Kattava ohjelma, suuret tunteet ja loistava tekniikka – mitä muuta tarvitaan?

Talviset tarinat

Talvi ja lumi kuuluvat lähtemättömästi suomalaiseen vuodenkiertoon ilmastonmuutoksesta huolimatta. Populaarimusiikin välittämä asenne vuodenaikoihin on mielenkiintoinen.  ”Kesäbiiseissä” hehkutetaan ja kaivataan lyhyttä valon ja lämmön kautta, jonka pitäisi olla kaikille ah niin auvoisaa loikoiluaikaa. Välivuodenaikoihin eli syksyyn ja kevääseen sijoittuvat laulut puolestaan ovat usein haikeita (erityisesti syyslaulut) ja odottavia (kevätlaulut). Niiden tunnelma on mietteliäämpi kuin yleensä varsin tyhjänpäiväisten kesäbiisien. Talvilauluista tunnetuimpia ja iloisimpia ovat joululaulut – kuuluuhan jouluna toki olla lunta, mikä joulu se muuten olisikaan, kun ei joulupukin rekikään luista lumetta. Joululaulujen maisema on talvinen ihmemaa, eikä pieni pakkasen nipistelykään haittaa, vaan lunta sopii tuiskuttaa. Sen sijaan muissa kuin jouluisissa talvilauluissa tunnelma on yleensä ankea – talvi rinnastetaan yksinäisyyteen ja johonkin menetettyyn. Pienen poikkeuksen tähän tekevät ensilumesta kertovat kappaleet, joissa talven ensimmäinen lumisade yhdistyy johonkin hauraaseen ja kauniiseen, ainutlaatuiseen tapahtumaan.

Dannyn laulamassa vanhassa melankolisessa käännösiskelmässä Vain lunta kaikkialla (1969) kertoja odottaa jotakuta saapuvaksi, mutta toive osoittautuu turhaksi ja onni on harhaa. Kaikkialla on vain lunta ja yön joutuu valvomaan yksin. Sanoitus antaa runsaasti tulkinnanvaraa sen suhteen, onko rakastettu kuollut, pettänyt vai muuten lähtenyt. Joka tapauksessa ”turhaan tielle nyt katson, yksin tänne mä jäin”. Talvi ja lumi symboloivat siis eristyneisyyttä ja melankoliaa, kun laulaja alistuneeseen sävyyn huokailee ”lunta, lunta, lunta vain” pateettisen jousisäestyksen kera. Vieläkin pateettisempaa kuultavaa on Yön 2000-luvun menestyshitiksi noussut, sittemmin Suvi Teräsniskan alkuperäistäkin laahaavammin tulkitsema Rakkaus on lumivalkoinen (2003), jossa murehditaan kuinka vähän aikaa rakkaus säilyy puhtaana kuin helmikuiset hanget. Alun romanttiset illuusiot rikotaan: ”pihamaalla katson miten kaunis voikaan olla maa, vaikkei ole jumalaa.” Mahtipontinen kappale on paitsi soundiltaan järeä myös liioittelevan pitkä.

Freud, Marx, Engels ja Jung –yhtyeen esittämässä Kylmä sää –kantrikappaleessa (1987) kertoja lähtee ennemmin ulos lumisateeseen kuin jää kylmäkiskoisen (ex-)kumppaninsa luo: ”Sillä mieluummin palelen luonnonvoimien tähden kuin yksinäisen yön kanssasi viettäisin. Ja tuntea voin lumisateen tuoksun, muttei mikään sää on kylmä niin kuin sä. Enkä aio palata takaisin enää vuoks sun...” Talvinen ilma rinnastuu siis katkeransävyiseen eroon. Ulkoilman kylmyys on pieni paha verrattuna entisen rakastetun kohteluun. Oudon hilpeä humppa aihepiiriinsä nähden on Pirkka-Pekka Peteliuksen Siperia-laulukin (1984). Siinä kertoja vei kauniin rakkaansa pakkasyöhön, mutta tämä ei kestänyt matkan vaivoja, vaan menehtyi hankeen. Silti musiikki on suorastaan iloista ja kertojallekin tapaus on vain taaksejäänyttä elämää ”sattuuhan näitä” –hengessä.

Talvi näyttäytyy uhkana rakkaudelle myös Leevi and the Leavingsin laulussa Koko talvi kesämökillä (1995), joka tunnetaan myös Uniklubin cover-versiona. Tarinan päähenkilö on jotenkin saattanut itsensä ja puolisonsa siihen tilanteeseen, että pariskunnan on asuttava varsin alkeellisesti varustellussa kesämökissään. ”Miten voimme yli talven kestää? Missä hitossa me hiukset pestään? Pyykit sentään huuhdella voi laiturilta. Vai onko avanto ja järvi jäässä? Ja mihin ripustamme pakkassäässä? Lohduttoman pimeä on talvi-ilta” manaillaan kertosäkeistössä toistuvien ”ou nou”-huomautusten höystämänä. Kappaleen ilmaisu on Leevi and the Leavingille tyypillisesti lempeän ironista, elämän kolhuille ymmärtäväisesti hymyilevää. Kertoja yrittää pysytellä toiveikkaana, mutta puoliso on selvästi masentunut tilanteesta, koska ”nuokkuu pimeässä tuvassa kuin näkemättä ketään”. Pariskunta koittaa pärjätä mökissään, mutta lumen tulo tekee totiseksi ja ruokana on vain puuroa. Ehkä lama on vienyt työt, talon ja omaisuuden kesämökkiä lukuunottamatta. Talvi on konkreettinen, mutta samalla vertauskuvallinen uhka – jollei pari palellu kuoliaaksi ainakin keskinäinen kiintymys kärsii karuissa oloissa.

Rakkaus voi olla myös voimavara, jonka avulla talvesta selvitään. Miljoonasateen hitissä Silmitön talvi (1990) kuvaillaan lumituiskua ja jäistä lihaa järsivää koiraa, mutta kertojan puolesta sopii maan hyytyä ja tulla järjetön sää, kun hän voi rakkaansa kanssa kietoutua ”rakkauden riepuun”, joka estää heitä kylmettymästä. Usein lauluissa ensilumi yhdistetään myös ensirakkauteen. Näin on ainakin Dannyn laulussa Elokuva ensirakkauden (2002), joka pehmeiden, jouluistenkin soundien välityksellä maalailee taianomaisen romanttisen kohtauksen pariskunnasta, joka filmitähtien lailla elää romanttisen illan ”talven lumitarinassa” ja ”leijuu lumihiutaleiden lailla”. Hectorin käännöskappaleessa Vanhan kirkon puisto (1977) taas kertoja muistelee mennyttä rakkauttaan ensilumen laskeutuessa. Kappaleen yleissävy on melko surullinen, koska kertosäkeistössä lauletaan: ”Pilvet niin kuin laivat seonneet syöksee valkokyyneleitä, lähti sinne eri teitä, eikä kevät meitä kahlehtia voi…” Kertoja pohtii elämän outoutta lämmenneen viinilasin äärellä, mutta aikoo joka tapauksessa käyttää sen, minkä on saanut vielä ”jälkeen näinkin monen rakkauden”. Laulun lyriikat ovat monitulkintaiset. Ehdottomasti tarttuvin osa pitkässä kappaleessa on toistuva, mutta yksinkertaisuudessaan upean syvällinen riffi.

Suomenkieliset talvilaulut esittävät usein talven rakkauden vastakohtana. Kappaleet käsittelevät rakastamisen vaikeutta, menetettyä onnea ja yksinäisyyttä toisin kuin romansseista ja iloisesta yhdessäolosta kertovat kesäbiisit tai lapsenmieliset, lämminhenkiset joululaulut. Unisymboliikassa talvi mielletään hiljaisuuden, pysähtyneisyyden ja kuoleman aikana – samaa tematiikkaa hyödyntävät talviset populaarikipaleet. Vuodenaikojen rinnastaminen tunteisiin (kesä ja ilo, talvi ja masennus) on melko stereotyyppistä. Miksei talvi esiinny useammin mahdollisuutena käpertyä lämpimään pesään tai miksei kesäbiiseissä huomioida valoisuuden aiheuttamia univaikeuksia, ihon polttamista ja alkoholin liikakäyttöä? Talvilaulut voivat alitajuisesti lisätä kuulijoiden vastenmielisyyttä kaamosta kohtaan.

Uutta alppitorvimusiikkia, perinteistä Mozartia

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 22.1.2015. Okko Kamu, kapellimestari. Carlo Torlontano, alppitorvi. Wagner – Samale – D´Aguila – Mozart.

Konsertti käynnistyi miellyttävästi Kuningas Enzio –alkusoitolla, joka lukeutuu Wagnerin varhaisteoksiin. Teoksesta voi jo aistia esimakua säveltäjän myöhemmästä mahtipontisuudesta, mutta läheskään niin yliampuva sen tyyli ei ole – kuultavissa on pieniä konflikteja, muttei suurta, traagista taistelua elämästä ja kuolemasta. Alkusoiton tunnelma on lämmin, mutta väreilee koko ajan pientä jännitystä. Millainen näytelmä Kuningas Enzio sitten lieneekään, Wagnerin kappaleen lopetus on lempeä: Musiikki hiipuu pehmeästi pois, eli voisi kuvitella kuninkaan kuolleen rauhassa vanhuuteen.

Illan soolosoittimena kuultiin alppitorvea. Valtavalta piipulta näyttävä, vaskipuhaltimiin luettava, mutta puusta tehty useita metrejä pitkä instrumentti soi pehmeän utuisesti kuin käyrätorvea matkiva tuuba. Kaksi pientä kappaletta oli molemmat sävelletty vuonna 2003 ja omistettu solistille. Nicola Hansalik Samalen Walpurgisnacht (suom. vappuyö) antoi käsiohjelman kuvauksen perusteella odottaa hurjaa, scherzo-tyyppistä yöllistä kauhukohtausta, mutta latistui lähinnä lievän pahoinvoinnin sävelmaalailuksi. Musiikki velloi 1900-luvun alun sarjallisuudelta kuulostaen ja alppitorvi ulisi puputtavalla, ohuella soundilla.

Giovanni D´Aguilan säveltämä, Tolkienin Taru sormusten herrasta –fantasiamaailmaan pohjautuva The Great Horn of Helm (suom. Helmin suuri torvi) alkoi hiipivän uhkaavissa tunnelmissa. Alppitorven soundi oli edelliseen kappaleeseen verrattuna tyystin toisenlainen – myyttinen, kantava ja arkaainen. Pitkälinjainen sävelmaalailu yhdessä orkesterin kanssa nostatti mielikuvia väreilevästä maisemasta, tuntemattoman pelosta ja jonkin suuren odotuksesta. Pariin otteeseen tätä tunnelmaa rikkoi väkinäinen, lähinnä koomiseksi jäänyt vuoropuheluyritys solistin ja orkesterin välillä ja Pirates of the Caribbean –elokuvien soundtrackia muistuttava toimintapätkä. Hajanainen kokonaisuus päättyi kuitenkin hienosti: Yksinäinen alppitorvi lauloi elegiansa, joka haipui hiljaa kuulumattomiin. Innokkaiden suosionosoitusten jälkeen saatiin vielä encorena nauttia lempeän pastoraalisesta, kehtolauluhenkisestä musiikista, joka tyyliltään oli ehkä eniten sitä, mitä eksoottiselta soolosoittimelta odottikin.

 Väliajan jälkeen oli ohjelmassa Mozartin 40. sinfonia, jonka ensimmäinen osa (Allegro molto) on jo suorastaan klisee – iskelmäksikin taipunut ja sittemmin myös punk-juurilta ponnistaneen raisiolaisyhtye SIG:in kappaleessaan Jos sä rakastan mua irvailema teema kuulosti erittäin tutulta, vaikka nyt esitettiinkin sinfonian hieman totuttua niukemmin soitinnettu alkuperäisversio. Kyseinen teema toistuu toistumasta päästyään tässä osassa. Toinen osa Andante veivautui käyntiin vaivoin. Mieleen tuli lähinnä laiskanpulskea kävelyretki puistossa runsaan lounaan jälkeen – välillä ajatuksiin livahtaa jotain vakavampaakin, kunnes taas pikkulinnut iloisesti pyrähtelevät ja pupujussit pomppivat hälventäen huolet. Pieni ähky ehkä vaivaa ja rasitusrintakipu jyskyttää ylämäessä, mutta rauhallisempina hetkinä puistonpenkillä meinaa torkahtaa päiväuneen. Kolmas, tanssillinen osa Menuetto toi sinfoniaan kaivattua painokkuutta. Osassa on jämäkkä, rytminen pohja ja Mozartille melko poikkeuksellista vakavuutta, joka tosin hetkittäin kevenee. Finaali puolestaan vaikutti lähinnä stressaantuneelta: Viulut toruvat muita kuin tiukkanutturainen opettajatar vallatonta luokkaansa, joka levottomana ryntäilee sinne tänne.

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että Sinfonia Lahti ja Okko Kamu osaavat Mozartinsa – perinteiset konventiot olivat hienosti hallussa. Jos on yhtään taipuvainen pitämään Mozartin musiikkia kitchinä, tulkinta ei ainakaan tällä kertaa tuonut mainittavampaa raikkautta: Sinfonia oli kaunista, mutta lopulta varsin tyhjänpäiväistä kuultavaa, mikä tosin täytynee laittaa lähinnä klassismin kepeysestetiikan syyksi.