Hectorin Helsinki

Perinteinen Suomi-rock on tunnetusti varsin maakunnallinen, ei pääkaupunkikeskeinen ilmiö. Tällä kentällä Helsingissä syntynyt ja jo yli 70-vuotisen ikänsä asunut Hector on säännön vahvistava poikkeus. Kotikaupunki välähtelee Hectorin laulujen teksteissä varsin tiuhaan, joskaan ei aivan niin huomattavana aiheena kuin Tampere Juice Leskisen tuotannossa (huvittavaa sinänsä, Juice kun ei ollut manselaissyntyinen); silti monista Hectorin kappaleistakin kuvastuu tietty topofilia eli kiintymys paikkaan. Kaikkia Hectorin Helsinki-viittauksia allekirjoittaneen olisi tähän mahdoton koota ilman syvällistä perehtymistä paitsi lauluntekijän laajaan tuotantoon myös pääkaupungin maantieteeseen ja hieman paikalliseen slangiinkin, mutta huolimatta siitä, että tulen kehä III:n ulkopuolelta enkä koskaan ole Helsingissä asunut, katson voivani tarkastella ainakin niitä Hectorin lauluja, joiden keskeisenä osana esiintyy helsinkiläisyys tai Helsinki tapahtumapaikkana. Tämä on yksi ympäristökeskeisen musiikintutkimuksen eli ekomusikologian lähestymistapa.

Aion nyt siis tarkastella, kuinka helsinkiläisyys välittyy Hectorin kirjoittamista ja itse esittämistä kappaleista eli millainen kuva maamme pääkaupungista rakentuu niiden perusteella. Helsingin eri kaupunginosia ja kadunnimiä vilahtelee Hectorin lyriikoissa varsin usein: Esimerkiksi kappaleessa Coctail-sukupolven Satyricon (1974) ”Mannerheimintiellä on automiesten aivot jäässä”, laulussa Krokotiili pois Niilistä (1982) ”en enää landaa Skattan kärkeen, en hysteriaan Aleksin”, mutta koko laulun temaattinen keskittyminen Helsinkiin eli paikallisten kielellä Stadiin on harvinaisempaa. Näitä varsinaisia Helsinki-aiheisia lauluja näkemykselläni ovat Pinnallista elämää (1987), Nukkuva Stadi (1992) Stadille (2004) ja Hectorin yhdessä Kapasiteettiyksikkö-yhtyeen kanssa esittämä Tää on mun Stadi (2002). Tavallaan myös käännöskappale Vanhan kirkon puisto (1977) sijoittuu nimensä puolesta Helsinkiin, mutta mielestäni viittaus ei ole niin oleellinen, että kyseessä olisi varsinaisesti Helsinki-aiheinen laulu; kertosäkeistössä sanoilla ”nyt vanhan kirkon puiston hämärään ensilumen laskeutuvan nään” maalaillaan maisemaa menetetystä rakkaudesta ennemmin kuin kuvataan konkreettista paikkaa. Niin ikään nimestään huolimatta laulu Snadi kundi Stadista (1976) ei kerro Helsingistä vaan lomasta maalla, toisaalta taas kappaleessa Pinnallista elämää Helsinki on niin olennaisessa osassa, että katson sen kuuluvaksi Hectorin Helsinki-aiheisiin lauluihin. Siten määrittelen kappaleet Pinnallista elämää, Nukkuva Stadi, Stadille ja Tää on mun Stadi keskeisiksi tarkastelukohteiksi tässä tekstissä.

Pinnallista elämää kritisoi alkusanoistaan lähtien kulutusyhteiskunnan elämäntavan tyhjyyttä ja pintapuolisuutta kuten muotia ja vartaloihannetta. Laulun kertoja tuntee vieraantuneensa kaupallisuuden maailmassa kysyen ihmetellen ja hieman jopa syyttäen, onko Suomi siirtynyt jäljittelemään New Yorkin pintakiiltoa: ”Helsinki, Stadini, onko muka jotain Nykkiä?” Hänen kotikaupunkinsa tuntuu siis menettäneen oman luonteensa niin, että vaikuttaa kertojalle vieraalta. Kappaleen keinotekoinen syntetisaattorisoundi kuvastaa aikansa muotia, mutta myös vieraantumisen tuntoja ja inhimillisyydestä erkaantumista.1980-luvulla Helsinkiin visioitiin suuren maailman, esimerkiksi Lontoon ja New Yorkin, mallin mukaista business cityä, mitä kertoja tuntuu intensiivisemmässä, vauhdikkaammalta tuntuvassa B-taitteessa kritisoivan: ”Mä olen täällä syntynyt ja Hietaniemen skrubuun jään, mut ehdin vielä tätä ihmettelemään, että vieraat kundit nää väsää tänne hölmölää ja jättää jäljet, joita ei voi hävittää.” Kertoja on siis syntyperäinen helsinkiläinen, joka uskoo tulevansa myös haudatuksi Helsingin ehkä tunnetuimmalle hautausmaalle. Hän kuitenkin pelkää, että vielä hänen eläessään kaupunki muuttuu peruuttamattomasti ”hölmöläksi”. City-käsitettä toistellaan B-taitteen jälkipuolessa, jonka myös C-taitteeksi voisi mieltää, kriittisen tarkastelevaan sävyyn: ”City noin, city näin, ihannoin cityäin, titityy, City myy…” Laulajan äänensävy on erityisen ironinen näissä kahdessa C-taitteessa, mitä nälvivä toistelu ja ”titityyn” tapainen nonsense-retoriikka korostavat. Kertojan esittelemä ydinongelma vaikuttaa olevan kaupungin asukkaiden eli ihmisten unohtaminen ja syrjäyttäminen globaalin markkinatalouden tieltä, mahdollisesti myös maiseman muuttuminen ja vanhojen rakennusten tuhoaminen. City-ideologiaa kritisoidaan samaisen Nuku idiootti –albumin nimikkoraidallakin: ”Olet luopunut ja juopunut vain City-kulttuurista.” Kysymys ei siis ole itse Helsingin perusluonteen negatiivisesta arvostelusta, vaan pelkona on se, että vallanpitäjät hankkeillaan pilaavat kaupungin. Pinnallista elämää kuulostaa ajankohtaiselta nykypäivänäkin: ”Nyt vapaa-aikaan satsataan, tyhjänmyyjää kuunnellaan, ja työttömillähän on aikaa ostoksiin. Mut kukas heitä sponsorois, balanssia peukalois, kun Forumilla törmätä voi leijoniin?” Kiky-sopimuksesta ja näennäistyöllistämistoimista huolimatta verotulot ja ostovoima eivät ole kasvaneet, joten niillä, joilla ostoksilla pyörimiseen olisi aikaa, ei ole siihen varaa. Ongelma ei kosketa pelkästään pääkaupunkia, vaan tämä hölmölä on koko 2010-luvun Suomi.

Onnellisemmissa tunnelmissa ollaan lauluissa Nukkuva stadi ja Stadille, joista ensinmainittu edustaa lähinnä reipasta power popia, jälkimmäisen puolestaan mieltää hempeäksi balladiksi. Molemmissa kertoja kävelee pitkin Helsinkiä ja kuvailee näkemäänsä kuulijalle keskittyen lähinnä positiivisiin puoliin. Nukkuvassa Stadissa yökyöpeli päähenkilö kuljeskelee kaupunginosasta toiseen vuoden ympäri nimenomaan öiseen aikaan. Kappaleen nimestä huolimatta koko kaupunki ei nuku, vaan kertoja kohtaa erilaisia ihmisiä ja ilmiöitä retkillään. Säkeistöjen lyhyttä lopetusfraasia voi halutessaan kertosäkeistöksikin kutsua: ”Kai rakastua saan vielä Stadiin nukkuvaan?” Pyyntö on osoitettu kotiin jääneelle puolisolle, jolta kertoja pyytää lupaa jakaa rakkautensa myös öisen kaupungin kanssa. Laulajan sävy on iloinen, joten suuremmasta mustasukkaisuudesta ei vaikuta olevan pelkoa – puoliso on ilmeisimminkin ymmärtäväinen, vaikkei toisen kummallisuuksia tajuakaan, kuten C-taitteesta ilmenee: ”Et ehkä ymmärtää voi sitä milloinkaan, mies miksi taksitolppaa tanssittaa”. Taksitolpan tanssittamisen lisäksi laulussa muun muassa kuljetaan pitkin Esplanadia, käydään Töölöntorin grillillä, jututetaan niin Eino Leinon patsasta kuin lehdenjakajaa sekä katsellaan juhlivia nuoria naisia. Nukkuva Stadi on kauttaaltaan iloluonteinen ylistyslaulu kotikaupungille – sohjoinen sää ei haittaa, eikä varjopuolia tässä laulussa mainita.

Stadille on hempeä, hidas rock-balladi muodoltaankin yksinkertaisessa säkeistö–kertosäkeistö-rakenteessa; soundia leimaavat huilu ja akustinen kitara. Kertojan rakkauden kohde ja runojen inspiraatio, jolle laulu on omistettu, on siis itse Helsinki. Tämä käy ilmi heti laulun ensisanoista: ”Mitä puhuvat vieraat rakkaastani? Erämaaksi ne moukat kutsuvat tätä Stadia ainokaista, jossa synnyin ja kasvoin joka solullani.” Vasta laulun lopulla esiintyvä, toistettuna kuultava kertosäkeistö (oikeastaan B2-taite) paljastaa oleellisen: ”Niin rakastan sinua, kanssasi lähden taas iltakävelylle, kun hopeinen syyssade levittää viuhkansa peltikattojen ylle.” Sanoituksessa ei mainita yksittäisiä kaupunginosia, mutta jokaiseen vuodenaikaan kaupungissa tuntuu liittyvän positiivisia puolia. Kuvailu maalataan lavealla pensselillä, mikä tehnee laulusta samaistuttavamman muillekin kotiseuturakkaille helsinkiläisille. Teksti on kuitenkin yleiskieltä, ei paikallisväritteistä slangia. Kertoja ei suuremmin perustele kiintymystään, mutta kysehän on tunne-, eikä järkiasiasta ja jokaisella on oikeus kotiseuturakkauteen. Stadille on kokonaisuudessaan varsin puhdaspiirteinen, vilpitön oodi Helsingille.

Tää on mun Stadi yhdistää aikansa nuorisoräpin ja Hectorin perinteisemmän tyylin. Kolmihenkinen Kapasiteettiyksikkö vastaa A-taitteista, Hector puolestaan B-osista. Erityisesti A-taitteissa stadin slangi ja lukuisat anglismit eivät kokonaisuudessaan aukea ainakaan täysin yksiselitteisesti ulkopaikkakuntalaiselle monenkaan kuuntelukerran jälkeen, mutta tekstin ydinajatus sentään käy ilmi: Joukko edelleen nuorelta kuulostavia kertojia muistelee varhaisnuoruuttaan Helsingissä. Tekstissä vilahtaa maininta vuodesta 1995 ja kappale on ilmestynyt vuonna 2002, joten lyriikoissa kyse on vielä lähihistoriasta. Kolmikko sanailee rennossa keskustelussa; yksi on kulloinkin suunvuorossa, kun toiset äännähtelevät ja heittelevät väliin kommentteja tuttavallisessa hengessä. Kasvuvuosiin on sisältynyt myymälävarkauksia ja puistoissa juopottelua, mutta myös urheiluharrastuksia, ensirakkauksia ja ystävyyksiä.

B-taitteiden kertojanäänenä toimii Hector. Laulutyyli ei enää ole nuoren polven puhelaulua, vaan perinteisempää, lyyrisen melodista linjaa. Sanoituksistakin ymmärtää, että tämä kertoja edustaa eri sukupolvea kuin muu kolmikko: ”Vanhan hipin” radikaali nuoruus on jo kaukana takana ja ”spugejengistä” eli alkoholistiporukasta tunnistaa jokaisen ikätoverin, mikä paljastaa, että ainakin valtaosa elämästä on eletty samassa kaupungissa; jos kertoja itse olisi ”spuge”, hän luultavasti tuntisi muutkin kuin ikäisensä. Samalla mieleen tulee, että osa A-taitteen varhaisnuorista puistojuopottelijoita jää säälittävästi siihen elämänvaiheeseen koko iäkseen. Jos B-kertoja eli nuoruusvuosiaan hippikaudella eli 1960-luvulla, ikäeroa A-kolmikkoon kertyy ainakin kokonaisen sukupolven verran.

Teksti suorastaan vilisee Helsingin kaupunginosia: Malminkartano, Kaivopuisto, Töölö, Herttoniemi… ”Koko Stadi on rakas. Niin monii muistoi, niin monii mestoi, tääl on pyöritty siit ku oltiin penskoi”, lausuu kertoja A2-taitteessa. Tässä tuntuu olevan koko laulun perusajatus: Rakkaus Helsinkiin. Vanhempi B-kertoja on juuri se, joka laulaa otsikon ”Tää on mun Stadi” ja mainitsee myös erityisen ”Stadi-fiiliksen”. Stadi kuuluu siis yhtä lailla kaikille; sama rakkaus kotikaupunkiin  yhdistää eri sukupolvet samoin kuin paikallinen slangikin. Tunnelma on nostalginen, sentimentaalinen, jossain määrin jopa melankolinen.

Hectorin Helsinkiä käsittelevien laulujen kertojille Stadi on rakas kotikaupunki, jonka viehätystä eivät pilaa sääolot tai raitiovaunujen kolina; sen sijaan kritiikin kohteeksi joutuvat ne, jotka yrittävät hyväksikäyttää kaupunkia ja muuttaa ”snadin metropolin” pelkäksi business centeriksi. Harvat viittaukset kaipuuseen pois kaupungista löytyvät esimerkiksi kappaleista Krokotiili pois Niilistä, jonka melko surrealistisessa sanoituksessa kertoja lausuu ”oon kyllästynyt kivenkoloon ja näihin kvasifiiliksiin, asfalttiin ja pahaan oloon” haluten vaihtaa Katajanokan ja Aleksanterinkadun ”hysterian” loikoiluun Niilin rannalla ja krokotiilin pyydystämiseen, ja laulusta Snadi kundi Stadista, jossa laulaja kertoo maaseutulomastaan perustellen matkan sanoin ”irti tahdoin hetkeks asfaltista”. Enimmäkseen suhde Helsinkiin näyttäytyy siis kiintymyksenä, joskus onnellisena, toisinaan melankolisena. Laulujen kertojia ei pidä yleistää lauluntekijän todelliseen persoonaan, mutta sanoituksiin melko varmasti on vaikuttanut Hectorin syntyperäinen helsinkiläisyys. Toiselta paikkakunnalta muuttanut uushelsinkiläinen tai työn takia pääkaupungissa tiheästi pendelöivä saattaisi kirjoittaa Helsingistä tyystin toisenlaista tekstiä.

Joulutunnelmia Hectorin tapaan

Levyarvio. Hectorin joululevy (2018).

Juuri ilmestynyt Hectorin joululevy kantaa mielikuvituksettomuudessaan melko sarkastista nimeä Hectorin joululevy. Vaan ei nimi albumia pahenna – kahdeksaan kappaleeseen mahtuu runsaasti uusia tulkintoja ja ajatuksia. Avausraita, Hectorin uutta omaa käsialaa edustava Kotiin aattoillaksi ammentaa samasta aihepiiristä kuin Chris Rean esittämänä tunnettu Driving Home for Christmas; pirteässä laulussa hyväntuulinen kertoja ajaa pohjoisesta kotiin jouluksi. Menevässä, myönteisessä kappaleessa olisi ainesta tämän joulun listahitiksi.

Toinen kappale Jouluinen tarina on perinnesävelmän suomennos. Siinä tunnelma on harras ja joulu valkoinen, on aika hiljentyä. Sanoituksessa viitataan jouluevankeliumiin ilman havaittavaa kritiikkiä, mikä tuntuu uskontokriittiseltä vaikuttavan Hectorin tuotannossa erikoiselta. Rauhaa ja hyvää tahtoa peräänkuulutetaan myös kuudennessa kappaleessa Joulurauhaa ja sitä seuraavassa laulussa Armo, rauha, rakkaus. Näissä kappaleissa muistutetaan, että rauha on ihmisistä itsestään kiinni. Vuoden päättyminen tekee tietä tulevalle. Muutoin laulut eivät kertakuulemalta juuri jää mieleen.

Yhteiskuntakriittiseltä artistilta sopii odottaa kantaaottavuutta myös joululevyllä ja sitä saadaankin albumin neljännessä ja viidennessä kappaleessa: Jouluyö, juhlayö (Uutiskatsaus) esittää kyllä tutun hartaan joululaulun konventionaaliseen tapaan (laulajana Mortti Koskelin), mutta samaan aikaan taustalla Hectorin esittämä uutistenlukija latelee vanhanaikaisen radiovastaanottimen kohinan ja vinkunan takaa ajankohtaisaiheita, joissa muun muassa Donald Trump kukkoilee, kahdeksanvuotisessa sodassa on kuollut puoli miljoonaa ihmistä ja Helsingissä vanhus on maannut asunnossaan viikon kuolleena. Niin ikään perinteiseen sävelmään sanoitetussa laulussa Tää ei oo se joulu yksinäinen lapsi makaa viluissaan seimessä raunion varjossa, ohjuksia sataa ja valkoinen joulu on tuhkaa haudoilla, ei lunta. Näiden kahden kappaleen pureva kritiikki on tuttua Hectoria. Niissä muistutetaan, että joulunakin maailma on täynnä kärsimystä, sotaa ja yksinäisyyttä. Tää ei oo se joulu ei todellakaan ole se joulu, josta samalla sävelellä lauletaan John Lennonin vuonna 1972 sanoittamassa Happy Xmas (War is over) – sota ei ole ohi vieläkään.

Mukavampia tunnelmia kuullaan vielä kolmannessa ja kahdeksannessa eli viimeisessä kappaleessa. Joululaulu Finnmarkenissa on uusintalevytys Hectorin omalla Ruusuportti-albumilla (1980) ilmestyneestä, Hectorin ja Tommy Tabermanin kääntämästä Dan Anderssonin tekstistä. Uusi versio kuulostaa alkuperäistä reippaammalta, vaikka kesto on 3 sekunnin tarkkuudella sama. Iloista tunnelmaa kappaleeseen tuo irlantilaissoundi, joka vahvistaa sanoituksen henkeä; kyseessähän on oikeastaan juomalaulu, jossa nostetaan tuopit elämälle kaikkine puolineen. Albumin päätös Me käymme joulun viettohon on instrumentaaliversio, jossa Hector itse soittaa soolona rautalankakitaraa oman uransa taustaa kunnioittaen. Mielenkiintoiseksi kappaleen tekee se, ettei Hector ole pitkän uransa aikana levyttänyt montaakaan instrumentaalikappaletta: Hectorock-albumilla (1974) kuullaan 1962/Oodi varjoille, jota ovat myöhemmin 1980–1990-luvuilla seuranneet single-julkaisut Bom-bau-bau, Jouluemankenkuli ja Hassu kävely – harvinaista herkkua siis, joskin tulkintana melko perinteinen.

Hectorin joululevy on Hectorin itsensä kuuloinen ja tätä päivää. Aloitus ja lopetus ovat lempeitä, purevampi aines sijoittuu niiden väliin. Albumi antaa jotain uutta jo niin puhkikulutettuun joululaulugenreen. Joulu mainitaan Hectorin tuotannossa aina silloin tällöin, kuten vanhassa tekstissäni Joulutematiikka Hectorin lauluissa tuon esiin. Siksikin oli jo korkea aika Hectorin julkaista oma joululevynsä.

Kantavia teemoja

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 15.2.2018. Michal Nesterowich, kapellimestari. Augustin Hadelich, viulu. Kilar – Bernstein – Tsaikovski.

Konsertin alkajaisiksi tutustuttiin Suomen-ensiesityksensä näin saaneeseen, puolalaisen Wojciech Kilarin säveltämään joesta ja vuoristoalueesta nimensä saaneeseen sinfoniseen runoon Orawa. Jousiorkesterille kirjoitetussa kolmitaitteisessa teoksessa yksinkertaisen pääteeman esittelee ykkösviulu, jonka antamaa aihetta toistetaan lähes loputtomiin sen kasvaessa ja kehittyessä pienin askelin. Minimalistisen musiikillisen aineksen teki esityksessä kuitenkin mielenkiintoiseksi orkesterin eläväinen soundi. Toisessa taitteessa esiin nousee omapäinen soolosello, joka vakavailmeisyydessään on kuin muuten hilpeiden tanssiaisten seinäruusu. Viimeisessä taitteessa palataan alun teeman kieputteluun, mutta nyt sävyt ovat tummempia, aikuisempia, kerrostuneempia, kaikkineen enemmän elämää ja ristiriitoja kokeneita. Musiikillisen kudoksen monisäikeisyys hahmottuu selvänä loppuhuipennuksen lähestyessä, kun pääteema vuorottelee lennossa hurjan, kuohuvan pyörteen kanssa. Loppu on räväkkä. Säveltäjä itse pitää teosta parhaimpanaan ja sitä myös esitetään maailmalla eniten hänen tuotannostaan. Orawa on kyllä omalla tavallaan kiehtova, mutta toisaalta tuntuu ajatuksena hieman lannistavalta, jos se tosiaan edustaa tekijänsä parhaimmistoa.

Perinteisen konserton sijaan kuultin tällä kertaa Leonard Bernsteinin Serenadi, jonka viulusooloja saapui Stadivariuksellaan tulkitsemaan Augustin Hadelich. Viisiosaisen teoksen inspiraatio kumpusi säveltäjän itsensä mukaan Platonin Pidot-dialogista. Ensimmäinen osa Faidros – Pausanias alkaa suoraan viipyilevästi heruttavalla, lyyrisen romanttisella viulusoololla, jonka rauhaa häiritsi allekirjoittaneen mielestä vain viulun turhan terävä, vingahteleva sävy. Yhtäkkisen taitoksen jälkeen musiikista astuu esiin aivan toinen tyyppi, lennokkaan hilpeä sangviinikko. Lyömäsoittimien innovatiivisesta käytöstä kudoksessa ja viulun iloisesta hypähtelystä kuvastuu hyvä huumorintaju. Toinen osa Aristofanes voisi toimia sinfonisena runona jo sellaisenaan – musiikissa palataan romantiikan ajan mystiseen luontoestetiikkaan, jossa maasto polveilee ja kumpuilee auringonsäteiden kimmeltäessä kasteessa ja lampien pinnoilla. Lyhyt kolmas osa Eryksimakhos taas vaikuttaa ärhäkkyydessään haastavan riitaa ja nälvivän kuulijaa.

Neljäs osa Agathon soi samettisen sileänä, painokkaana ja arvokkaana. Kudos tihenee vähitellen, aaltoilu jyrkkenee ja musiikki etenee sitkeästi kohti pateettista huippuaan, kun se yllättäen rysähtääkin alas. Siitä seuraa viulun soolokadenssi, joka tuntuu vasta valmistautuvan siihen, mihin se ei lopultakaan kykene yksin. Orkesterin tullessa mukaan musiikki nousee pehmeästi siivilleen ja liitää hieman surumielisenä muun yläpuolelle sulaen lopulta anteeksiantoon maailmaa kohtaan; tässä harpun unenomaiset helähdykset edesauttavat mielikuvan syntyä. Finaaliosassa Sokrates – Alkibiades musiikki vyöryy suurena massana pitkälinjaisella vakavuudella, joka tuo hetkittäin mieleen Mahlerin viidennen sinfonian paatoksen. Sitten sooloviulu keskustelee sellon kanssa; dialogissa on varovaisuutta ja kipeitä tunteita. Äkkiräsähdyksellä puhkeaa riita, jota orkesteri ryntää edesauttamaan; tyyli vaihtuu mahleriaanisesta sostakovitsmaiseen kiivaaseen lyömäsoitinten päristelyyn ja paukutteluun. Lopulta päästään jonkinlaiseen sovintoon, tai ainakin vaihtelevasta retoriikasta kuuluu hilpeä itsevarmuus ja riemu.

Innostuneen yleisön aplodeerattua solistin lavalle useampaan kertaan tämä esitti vielä ylimääräisenä numerona Paganinin kapriisin numero 21. Pieneen, ajoittain Vivaldi-vaikutteiseen kappaleeseen mahtui runsaasti taitavaa tulkintaa ja tekniikkaa – jousi hyppeli keveästi ja sormet liikkuivat vikkelästi otelaudalla. Musiikin myötä ajatukset siirtyivät historiallisen, eteläeurooppalaisen suurkaupungin tunnelmiin katukahviloineen ja suihkulähteineen.

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Tsaikovskin viides sinfonia, jonka erikoisuus on, että kaikki neljä osaa rakentuvat saman pääteeman ympärille. Säveltäjän mukaan teema esittää ”täydellisen alistumisen kohtalon edessä”. Ensimmäinen osa alkaa puupuhallinten esitellessä teeman surullisen kauniisti, lähes ylimaallisen mystisesti. Tummista sävyistä huolimatta musiikki tuntuu ajattomalta ja lohdulliselta; siitä henkii hienovarainen kunnioitus elämää kohtaan. Sitten musiikki pyörähtää vauhdilla liikkeelle, tempautuu maailman myrskyyn ja kaiken ajallisuuteen. Kiireestä huolimatta soinnissa on iloakin, mutta positiivisuus karisee loppua lähestyttäessä – toivo sammuu hiljaisen murinan säestyksellä. Toinen osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen jäi; musiikista välittyy masennus ja epätoivo. Herkkä käyrätorvisoolo haaveilee paremmasta, mutta ote jää hieman haparoivaksi. Silti se toimii muistutuksena, että aina saa edes unelmoida, vaikka todellisuus raastaa ankarana. Osan loppuhuipennus soi muhkean järeänä herättäen pohdintoja: Se ei tunnu sen enempää voitolta kuin tuholtakaan. Mitä se siis tarkoittaa?

Kolmijakoinen kolmas osa keinuu aistillisen hivelevänä ja paisuu elämän suureksi rakkaudeksi. Edessä on kuitenkin rankka konflikti, jonka jälkeisessä hiljaisuudessa kootaan palaset ja jatketaan kaikesta huolimatta. Seuraa uusi nousu, askel kevenee taas tanssiin, joka muuttuu kiireiseksi ravaamiseksi oravanpyörässä. Arjen rankassa rytinässä on kuitenkin kevyempiäkin hetkiä. Sen sijaan neljännen osan alussa ei arkisuudesta ole tietoakaan: Musiikki soi jylhän painokkaana todeten ja alleviivaten omaa suuruuttaan. Orkesterista nousee myräkkä uhkaavana jyristen, mutta välissä häilähtää jälleen kevennyksiä. Mukana voi kuulla voitonriemua, vaikka kudoksen massiivisuudesta voi päätellä taistelun olevan vielä käynnissä ja muuttuvan hetki hetkeltä aggressiivisemmaksi. Päätös on voitonparaati, josta ei voi erehtyä.

Nesterowich johti lahtelaisia kautta konsertin linjan oikeinkin ansioituneesti, mutta erityisen hyvin johtamistapa hahmottuu juuri suuren orkesterin edessä. Hiljaiset kohdat soivat todella hienovaraisina, mutta forte-paikoissa ei räsäytetty yli hyvän maun ja korvien kestävyyden, kuten toisinaan pääsee käymään. Suuresta koostaan huolimatta jousisto löysi soundistaan asiaankuuluvan romanttisen utuisuuden.

Tsaikovskin viides onnistuu esittämään yhdellä teemalla lukemattomia tunteita, jotka harvoin ovat täysin yksiselitteisiä – ei valoa ilman varjoa. Musiikista kuulee rankkoja aikoja, mutta hetkellisistä romahduksista noustaan silti aina uudestaan. Yksi teema, yksi elämä, jatkuvuus.

Kyynikkomaisterin valitus IV

Eletään mielenkiintoisia, muttei erityisen miellyttäviä aikoja näin työttömän näkökulmasta. Aktiivisuusmalli herättää runsaasti keskustelua puolin ja toisin. Kärkevimmät puolustajat lienevät niitä, jotka eivät koskaan ole työttömiksi joutuneet. Kyllähän ulospäinsuuntautunut, myyntihenkinen ihminen aina pärjää, mutta näille tuntuu olevan vaikea ymmärtää, etteivät kaikki kykene vastaaviin suorituksiin. Sitä paitsi avoimista työpaikoista valtaosaan vaaditaan soveltuvaa koulutusta, kokemusta ja/tai taitoja, jollei muuta niin alati iloista elämänasennetta ja sosiaalisuutta tai vähintään hyvää fyysistä suorituskykyä. Vaikka kuinka hakisi, ei silti useimmiten pääse edes haastatteluun asti, jollei aiempaa kokemusta ole. Koska rekrytoinnista päättää työnantaja eikä –hakija, miten jälkimmäistä voidaan syyttää työttömyydestään? Asiaa ei auta se, että työttömiä on moninkertaisesti avoimiin työpaikkoihin nähden. Koulutus yksin ei tunnu riittävän, vaan työkokemusta voi saada vain omaamalla jo työkokemusta. Sitten kun ura ei urkene, ehdotellaan uudelleenkoulutusta, mutta on paljon niitäkin, jotka eivät saa edes ensimmäistä peruskoulun jälkeistä koulutuspaikkaa. Toisaalta löytyy ihmisiä, joilla on neljä ammattitutkintoa, muttei siltikään yhtään työpaikkaa. Ihastuttavan paradoksaalista.

Toisille meistä työelämään kiinnittyminen on todella vaikeaa. Jollei onnistumisia työelämässä ole, kun kaikkiin hakemuksiin vastataan vain ”kiitos, mutta ei kiitos” (jos vastataan ensinkään), motivaatio lopahtaa ennemmin tai myöhemmin. Jossain vaiheessa kyynistyy ja tympääntyy. Työvoimapalveluilla olisi tekemistä tunnistaa ajoissa ne, joiden omat voimat eivät enää riitä työn hakemiseen, saati sen tekemiseen. Kuten aiemmin olen todennut, työttömien terveydenhuolto on retuperällä verrattuna työterveyshuollon piirissä oleviin. Monilla pitkäaikaistyöttömillä on pysyviä rajoitteita ja kroonisia sairauksia, jotka rajoittavat työllistymistä, mutta onko tätä otettu aktivointimallissa mitenkään huomioon? Korkeakoulutetuilla työttömillä koulutusta vastaava työ saattaa olla ainoa mahdollinen, jos koulutukseen on hakeuduttu varta vasten esimerkiksi fyysiset työt estävien rajoitteiden takia. Kelan tuet eivät tunne osatyökykyisyyttä – työtön on joko täysin työkykyinen työmarkkinatuella tai täysin työkyvytön sairauspäivärahalla/kuntoutustuella.

Kun TE-toimiston ammatinvalinnanohjaus on pelkkä vitsi, uusien mahdollisuuksien hahmottaminen voi olla kiven alla. TE-toimistojen nettisivutkin vilisevät byrokraattisia käsitteitä, joiden kanssa maisterikin on ymmällään. Mistä sitä apua oikein pitäisi hakea ja mitä mikäkin palvelu oikeasti tarkoittaa? Miksi kaikkialle pitäisi ottaa yhteyttä puhelimella, kun joillekin juuri puhelimessa itsensä ilmaisu on kaikkein työläintä? Missä ne toimivat sähköiset palvelut ovat? Tämän verran olen eri puolilta lukemastani oppinut: Työkokeilu tarkoittaa käytännössä orjatyötä, koska siitä ei saa palkkaa, joka riitäisi elämiseen, eikä kokeilu yleensä johda työn saamiseen, vaan kokeilijan vaihtoon määräajan jälkeen. Kuntouttava työtoiminta on allekirjoittaneen saaman tiedon valossa lähinnä päivähoitoa, jolla vaikeasti työllistettäviä pidetään jonkin sortin käpyaskartelun merkeissä poissa pahoilta teiltä (?) edes muutaman tunnin ajan. En ole koskaan kuullut, että joku olisi sieltä oikeisiin töihin päätynyt. Toisaalta tiedän myös, ettei TE-toimiston työnhakuvalmennuksissa opeteta juuri muuta kuin ansioluettelon laatimista, mutta entäs kun siihen ei ole mitään laitettavaa…? Tiedänpä senkin, ettei TE-toimisto ole monille pitkäaikaistyöttömille koskaan ehdottanut ensimmäistäkään työpaikkaa haettavaksi. Aktivointitoimiin ryhdyttäessä olisi ollut syytä ihan ensimmäisenä kehittää jonkinlaisia soveltuvuuskoeprotokollia, ennen kuin asianosaiselle vääriin töihin ainoan tulon menetyksen uhalla kiristetyt TE-toimiston asiakkaat alkavat pakkotyöpaikoillaan erilaisiin mielenosoituksiin ja pilaavat työmotivaation niiltäkin, joilla sitä vielä mahdollisesti on. Aktivointimallin pitäisi koskea erityisesti työvoimapalveluita – varsinkin aktiivinen tarttuminen pitkäaikaistyöttömien ohjaamiseen ja kannustamiseen luultavasti kantaisi hedelmää paremmin kuin työttömien itsensä syyttely.

Mielestäni fiksuinta olisi, jos aktiivisuudeksi laskettaisiin myös vapaaehtoinen toiminta kolmannella sektorilla. Suomi on yhdistystoiminnan luvattu maa, joten jokaiselle luulisi löytyvät itselle mielekästä puuhaa, joka hyödyttää yhteisöäkin tavalla tai toisella. Vapaaehtoisuus on loistava kannustin. Monien yhdistysten toiminta on sellaista, että käytetyistä tunneista voidaan helposti pitää kirjaa. Varmasti tämä olisi paremmin motivoiva tapa aktivoida työttömiä kuin tyhjänpäiväiset koulutukset, joista vain konsulttifirmat hyötyvät, tai yksilön itsetuntoa lannistavat pakkotyöt. Yhdistyssektorilla tehdään paljon arvokasta työtä yhteisön hyväksi. Sitäkin kautta työllistymismahdollisuuksia saattaa aueta (on se ainakin todennäköisempää kuin kuntouttavasta työtoiminnasta).

 Aktivointimallin kritiikittömille puolustajille todettakoon vielä, ettei työtön ole kulutushyödyke, jonka voi näppärästi heittää toiselle puolelle maata pätkätöiden perässä. Kyse on oikeista ihmisistä, joista monia sitovat kotiseudulle mitä erilaisimmat syyt. Valitettava tosiasia on, etteivät kaikki ole yhtä joustavia ja mukautuvaisia kuin toiset. Pahimmillaan muutto toiselle paikkakunnalle opiskelun tai työn perässä voi laukaista syrjäytymiskehityksen, kun kaikki tutut jäävät kotiseudulle, eikä uuden tukiverkoston muodostamiseen löydy resursseja. Lyhytkestoinen pätkätyö tuskin estää syrjäytymistä, ennemmin lisää turvattomuuden tunnetta. Jatkuva vaihtelu ei välttämättä virkistä, vaan stressaa.

Harmillisesti siis kaikki eivät sovi kaikenlaisiin töihin. Työttömät eivät ole robotteja, joiden muisti on helppo tyhjentää ja ajaa siihen näppärästi uusi, tarvetta vastaava ohjelmisto. Avoimien työpaikkojen vaatimukset ja työttömien tiedot ja taidot eivät vastaa toisiaan. Koulutuspaikkojen määrät eivät vastaa työelämän tarpeita, eikä ainakaan omassa oppiaineessani yliopistolla opetettu työelämätaitoja oikeastaan ollenkaan. Joitain sosiaalisia taitoja on lähes mahdoton opettaa tiettyjä persoonallisuustyyppejä edustaville, jotkin tiedot taas eivät millään tahdo upota toisten mieliin, ja jotkut ovat luonnostaan kömpelöitä käsistään, mille ei aikuisen tapauksessa enää paljoa mahda. Palvelualat ovat lähtökohtaisesti kutsumusammatteja, joten ihmisen pakottaminen asiakaspalveluun johtaa väistämättä ongelmiin: Miten ihmeessä ujo yksilö pärjää aggressiiviseen tyrkytykseen perustuvassa markkinointiympäristössä tai haastavatemperamenttinen ”aurinkoista asiakaspalvelua” edellyttävällä vastaanottotiskillä? Kuka asiakas sellaisen yleisönpalvelijan kynsiin haluaa joutua? Minä en uskaltautuisi palvelupisteeseen, jota pitäisin minä itse. Valituksia siitä vain seuraisi. Onko sitä paitsi mitään järkeä ajaa keppiä käyttäen ihminen työhön, jota hän melko varmasti tulee inhoamaan? Jos työn imua ei löydy, mieliala latistuu, työyhteisön ilmapiiri kärsii ja sairauspoissaolot lisääntyvät. Sopimaton työympäristö voi aiheuttaa yhtä pahaa ellei pahempaakin terveyshaittaa kuin työttömyys. Entä antaako pakolla epämiellyttävään työhön uhkailtu tekijä työlle kaikkensa? Ei. Mitähän se tekee tuottavuudelle? Lopulta kenelläkään ei ole enää kivaa. Vai onko niin, ettei työn ole tarkoituskaan olla kivaa tai edes jotakuinkin siedettävää? Vaikeasti työllistettävät suoraan työkyvyttömyyseläkkeelle vaiko peräti lainsuojattomiksi? On oma syy, jos erehtyy?