Kantavia teemoja

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 15.2.2018. Michal Nesterowich, kapellimestari. Augustin Hadelich, viulu. Kilar – Bernstein – Tsaikovski.

Konsertin alkajaisiksi tutustuttiin Suomen-ensiesityksensä näin saaneeseen, puolalaisen Wojciech Kilarin säveltämään joesta ja vuoristoalueesta nimensä saaneeseen sinfoniseen runoon Orawa. Jousiorkesterille kirjoitetussa kolmitaitteisessa teoksessa yksinkertaisen pääteeman esittelee ykkösviulu, jonka antamaa aihetta toistetaan lähes loputtomiin sen kasvaessa ja kehittyessä pienin askelin. Minimalistisen musiikillisen aineksen teki esityksessä kuitenkin mielenkiintoiseksi orkesterin eläväinen soundi. Toisessa taitteessa esiin nousee omapäinen soolosello, joka vakavailmeisyydessään on kuin muuten hilpeiden tanssiaisten seinäruusu. Viimeisessä taitteessa palataan alun teeman kieputteluun, mutta nyt sävyt ovat tummempia, aikuisempia, kerrostuneempia, kaikkineen enemmän elämää ja ristiriitoja kokeneita. Musiikillisen kudoksen monisäikeisyys hahmottuu selvänä loppuhuipennuksen lähestyessä, kun pääteema vuorottelee lennossa hurjan, kuohuvan pyörteen kanssa. Loppu on räväkkä. Säveltäjä itse pitää teosta parhaimpanaan ja sitä myös esitetään maailmalla eniten hänen tuotannostaan. Orawa on kyllä omalla tavallaan kiehtova, mutta toisaalta tuntuu ajatuksena hieman lannistavalta, jos se tosiaan edustaa tekijänsä parhaimmistoa.

Perinteisen konserton sijaan kuultin tällä kertaa Leonard Bernsteinin Serenadi, jonka viulusooloja saapui Stadivariuksellaan tulkitsemaan Augustin Hadelich. Viisiosaisen teoksen inspiraatio kumpusi säveltäjän itsensä mukaan Platonin Pidot-dialogista. Ensimmäinen osa Faidros – Pausanias alkaa suoraan viipyilevästi heruttavalla, lyyrisen romanttisella viulusoololla, jonka rauhaa häiritsi allekirjoittaneen mielestä vain viulun turhan terävä, vingahteleva sävy. Yhtäkkisen taitoksen jälkeen musiikista astuu esiin aivan toinen tyyppi, lennokkaan hilpeä sangviinikko. Lyömäsoittimien innovatiivisesta käytöstä kudoksessa ja viulun iloisesta hypähtelystä kuvastuu hyvä huumorintaju. Toinen osa Aristofanes voisi toimia sinfonisena runona jo sellaisenaan – musiikissa palataan romantiikan ajan mystiseen luontoestetiikkaan, jossa maasto polveilee ja kumpuilee auringonsäteiden kimmeltäessä kasteessa ja lampien pinnoilla. Lyhyt kolmas osa Eryksimakhos taas vaikuttaa ärhäkkyydessään haastavan riitaa ja nälvivän kuulijaa.

Neljäs osa Agathon soi samettisen sileänä, painokkaana ja arvokkaana. Kudos tihenee vähitellen, aaltoilu jyrkkenee ja musiikki etenee sitkeästi kohti pateettista huippuaan, kun se yllättäen rysähtääkin alas. Siitä seuraa viulun soolokadenssi, joka tuntuu vasta valmistautuvan siihen, mihin se ei lopultakaan kykene yksin. Orkesterin tullessa mukaan musiikki nousee pehmeästi siivilleen ja liitää hieman surumielisenä muun yläpuolelle sulaen lopulta anteeksiantoon maailmaa kohtaan; tässä harpun unenomaiset helähdykset edesauttavat mielikuvan syntyä. Finaaliosassa Sokrates – Alkibiades musiikki vyöryy suurena massana pitkälinjaisella vakavuudella, joka tuo hetkittäin mieleen Mahlerin viidennen sinfonian paatoksen. Sitten sooloviulu keskustelee sellon kanssa; dialogissa on varovaisuutta ja kipeitä tunteita. Äkkiräsähdyksellä puhkeaa riita, jota orkesteri ryntää edesauttamaan; tyyli vaihtuu mahleriaanisesta sostakovitsmaiseen kiivaaseen lyömäsoitinten päristelyyn ja paukutteluun. Lopulta päästään jonkinlaiseen sovintoon, tai ainakin vaihtelevasta retoriikasta kuuluu hilpeä itsevarmuus ja riemu.

Innostuneen yleisön aplodeerattua solistin lavalle useampaan kertaan tämä esitti vielä ylimääräisenä numerona Paganinin kapriisin numero 21. Pieneen, ajoittain Vivaldi-vaikutteiseen kappaleeseen mahtui runsaasti taitavaa tulkintaa ja tekniikkaa – jousi hyppeli keveästi ja sormet liikkuivat vikkelästi otelaudalla. Musiikin myötä ajatukset siirtyivät historiallisen, eteläeurooppalaisen suurkaupungin tunnelmiin katukahviloineen ja suihkulähteineen.

Konsertin jälkipuoliskolla kuultiin Tsaikovskin viides sinfonia, jonka erikoisuus on, että kaikki neljä osaa rakentuvat saman pääteeman ympärille. Säveltäjän mukaan teema esittää ”täydellisen alistumisen kohtalon edessä”. Ensimmäinen osa alkaa puupuhallinten esitellessä teeman surullisen kauniisti, lähes ylimaallisen mystisesti. Tummista sävyistä huolimatta musiikki tuntuu ajattomalta ja lohdulliselta; siitä henkii hienovarainen kunnioitus elämää kohtaan. Sitten musiikki pyörähtää vauhdilla liikkeelle, tempautuu maailman myrskyyn ja kaiken ajallisuuteen. Kiireestä huolimatta soinnissa on iloakin, mutta positiivisuus karisee loppua lähestyttäessä – toivo sammuu hiljaisen murinan säestyksellä. Toinen osa jatkaa siitä, mihin ensimmäinen jäi; musiikista välittyy masennus ja epätoivo. Herkkä käyrätorvisoolo haaveilee paremmasta, mutta ote jää hieman haparoivaksi. Silti se toimii muistutuksena, että aina saa edes unelmoida, vaikka todellisuus raastaa ankarana. Osan loppuhuipennus soi muhkean järeänä herättäen pohdintoja: Se ei tunnu sen enempää voitolta kuin tuholtakaan. Mitä se siis tarkoittaa?

Kolmijakoinen kolmas osa keinuu aistillisen hivelevänä ja paisuu elämän suureksi rakkaudeksi. Edessä on kuitenkin rankka konflikti, jonka jälkeisessä hiljaisuudessa kootaan palaset ja jatketaan kaikesta huolimatta. Seuraa uusi nousu, askel kevenee taas tanssiin, joka muuttuu kiireiseksi ravaamiseksi oravanpyörässä. Arjen rankassa rytinässä on kuitenkin kevyempiäkin hetkiä. Sen sijaan neljännen osan alussa ei arkisuudesta ole tietoakaan: Musiikki soi jylhän painokkaana todeten ja alleviivaten omaa suuruuttaan. Orkesterista nousee myräkkä uhkaavana jyristen, mutta välissä häilähtää jälleen kevennyksiä. Mukana voi kuulla voitonriemua, vaikka kudoksen massiivisuudesta voi päätellä taistelun olevan vielä käynnissä ja muuttuvan hetki hetkeltä aggressiivisemmaksi. Päätös on voitonparaati, josta ei voi erehtyä.

Nesterowich johti lahtelaisia kautta konsertin linjan oikeinkin ansioituneesti, mutta erityisen hyvin johtamistapa hahmottuu juuri suuren orkesterin edessä. Hiljaiset kohdat soivat todella hienovaraisina, mutta forte-paikoissa ei räsäytetty yli hyvän maun ja korvien kestävyyden, kuten toisinaan pääsee käymään. Suuresta koostaan huolimatta jousisto löysi soundistaan asiaankuuluvan romanttisen utuisuuden.

Tsaikovskin viides onnistuu esittämään yhdellä teemalla lukemattomia tunteita, jotka harvoin ovat täysin yksiselitteisiä – ei valoa ilman varjoa. Musiikista kuulee rankkoja aikoja, mutta hetkellisistä romahduksista noustaan silti aina uudestaan. Yksi teema, yksi elämä, jatkuvuus.

Kyynikkomaisterin valitus IV

Eletään mielenkiintoisia, muttei erityisen miellyttäviä aikoja näin työttömän näkökulmasta. Aktiivisuusmalli herättää runsaasti keskustelua puolin ja toisin. Kärkevimmät puolustajat lienevät niitä, jotka eivät koskaan ole työttömiksi joutuneet. Kyllähän ulospäinsuuntautunut, myyntihenkinen ihminen aina pärjää, mutta näille tuntuu olevan vaikea ymmärtää, etteivät kaikki kykene vastaaviin suorituksiin. Sitä paitsi avoimista työpaikoista valtaosaan vaaditaan soveltuvaa koulutusta, kokemusta ja/tai taitoja, jollei muuta niin alati iloista elämänasennetta ja sosiaalisuutta tai vähintään hyvää fyysistä suorituskykyä. Vaikka kuinka hakisi, ei silti useimmiten pääse edes haastatteluun asti, jollei aiempaa kokemusta ole. Koska rekrytoinnista päättää työnantaja eikä –hakija, miten jälkimmäistä voidaan syyttää työttömyydestään? Asiaa ei auta se, että työttömiä on moninkertaisesti avoimiin työpaikkoihin nähden. Koulutus yksin ei tunnu riittävän, vaan työkokemusta voi saada vain omaamalla jo työkokemusta. Sitten kun ura ei urkene, ehdotellaan uudelleenkoulutusta, mutta on paljon niitäkin, jotka eivät saa edes ensimmäistä peruskoulun jälkeistä koulutuspaikkaa. Toisaalta löytyy ihmisiä, joilla on neljä ammattitutkintoa, muttei siltikään yhtään työpaikkaa. Ihastuttavan paradoksaalista.

Toisille meistä työelämään kiinnittyminen on todella vaikeaa. Jollei onnistumisia työelämässä ole, kun kaikkiin hakemuksiin vastataan vain ”kiitos, mutta ei kiitos” (jos vastataan ensinkään), motivaatio lopahtaa ennemmin tai myöhemmin. Jossain vaiheessa kyynistyy ja tympääntyy. Työvoimapalveluilla olisi tekemistä tunnistaa ajoissa ne, joiden omat voimat eivät enää riitä työn hakemiseen, saati sen tekemiseen. Kuten aiemmin olen todennut, työttömien terveydenhuolto on retuperällä verrattuna työterveyshuollon piirissä oleviin. Monilla pitkäaikaistyöttömillä on pysyviä rajoitteita ja kroonisia sairauksia, jotka rajoittavat työllistymistä, mutta onko tätä otettu aktivointimallissa mitenkään huomioon? Korkeakoulutetuilla työttömillä koulutusta vastaava työ saattaa olla ainoa mahdollinen, jos koulutukseen on hakeuduttu varta vasten esimerkiksi fyysiset työt estävien rajoitteiden takia. Kelan tuet eivät tunne osatyökykyisyyttä – työtön on joko täysin työkykyinen työmarkkinatuella tai täysin työkyvytön sairauspäivärahalla/kuntoutustuella.

Kun TE-toimiston ammatinvalinnanohjaus on pelkkä vitsi, uusien mahdollisuuksien hahmottaminen voi olla kiven alla. TE-toimistojen nettisivutkin vilisevät byrokraattisia käsitteitä, joiden kanssa maisterikin on ymmällään. Mistä sitä apua oikein pitäisi hakea ja mitä mikäkin palvelu oikeasti tarkoittaa? Miksi kaikkialle pitäisi ottaa yhteyttä puhelimella, kun joillekin juuri puhelimessa itsensä ilmaisu on kaikkein työläintä? Missä ne toimivat sähköiset palvelut ovat? Tämän verran olen eri puolilta lukemastani oppinut: Työkokeilu tarkoittaa käytännössä orjatyötä, koska siitä ei saa palkkaa, joka riitäisi elämiseen, eikä kokeilu yleensä johda työn saamiseen, vaan kokeilijan vaihtoon määräajan jälkeen. Kuntouttava työtoiminta on allekirjoittaneen saaman tiedon valossa lähinnä päivähoitoa, jolla vaikeasti työllistettäviä pidetään jonkin sortin käpyaskartelun merkeissä poissa pahoilta teiltä (?) edes muutaman tunnin ajan. En ole koskaan kuullut, että joku olisi sieltä oikeisiin töihin päätynyt. Toisaalta tiedän myös, ettei TE-toimiston työnhakuvalmennuksissa opeteta juuri muuta kuin ansioluettelon laatimista, mutta entäs kun siihen ei ole mitään laitettavaa…? Tiedänpä senkin, ettei TE-toimisto ole monille pitkäaikaistyöttömille koskaan ehdottanut ensimmäistäkään työpaikkaa haettavaksi. Aktivointitoimiin ryhdyttäessä olisi ollut syytä ihan ensimmäisenä kehittää jonkinlaisia soveltuvuuskoeprotokollia, ennen kuin asianosaiselle vääriin töihin ainoan tulon menetyksen uhalla kiristetyt TE-toimiston asiakkaat alkavat pakkotyöpaikoillaan erilaisiin mielenosoituksiin ja pilaavat työmotivaation niiltäkin, joilla sitä vielä mahdollisesti on. Aktivointimallin pitäisi koskea erityisesti työvoimapalveluita – varsinkin aktiivinen tarttuminen pitkäaikaistyöttömien ohjaamiseen ja kannustamiseen luultavasti kantaisi hedelmää paremmin kuin työttömien itsensä syyttely.

Mielestäni fiksuinta olisi, jos aktiivisuudeksi laskettaisiin myös vapaaehtoinen toiminta kolmannella sektorilla. Suomi on yhdistystoiminnan luvattu maa, joten jokaiselle luulisi löytyvät itselle mielekästä puuhaa, joka hyödyttää yhteisöäkin tavalla tai toisella. Vapaaehtoisuus on loistava kannustin. Monien yhdistysten toiminta on sellaista, että käytetyistä tunneista voidaan helposti pitää kirjaa. Varmasti tämä olisi paremmin motivoiva tapa aktivoida työttömiä kuin tyhjänpäiväiset koulutukset, joista vain konsulttifirmat hyötyvät, tai yksilön itsetuntoa lannistavat pakkotyöt. Yhdistyssektorilla tehdään paljon arvokasta työtä yhteisön hyväksi. Sitäkin kautta työllistymismahdollisuuksia saattaa aueta (on se ainakin todennäköisempää kuin kuntouttavasta työtoiminnasta).

 Aktivointimallin kritiikittömille puolustajille todettakoon vielä, ettei työtön ole kulutushyödyke, jonka voi näppärästi heittää toiselle puolelle maata pätkätöiden perässä. Kyse on oikeista ihmisistä, joista monia sitovat kotiseudulle mitä erilaisimmat syyt. Valitettava tosiasia on, etteivät kaikki ole yhtä joustavia ja mukautuvaisia kuin toiset. Pahimmillaan muutto toiselle paikkakunnalle opiskelun tai työn perässä voi laukaista syrjäytymiskehityksen, kun kaikki tutut jäävät kotiseudulle, eikä uuden tukiverkoston muodostamiseen löydy resursseja. Lyhytkestoinen pätkätyö tuskin estää syrjäytymistä, ennemmin lisää turvattomuuden tunnetta. Jatkuva vaihtelu ei välttämättä virkistä, vaan stressaa.

Harmillisesti siis kaikki eivät sovi kaikenlaisiin töihin. Työttömät eivät ole robotteja, joiden muisti on helppo tyhjentää ja ajaa siihen näppärästi uusi, tarvetta vastaava ohjelmisto. Avoimien työpaikkojen vaatimukset ja työttömien tiedot ja taidot eivät vastaa toisiaan. Koulutuspaikkojen määrät eivät vastaa työelämän tarpeita, eikä ainakaan omassa oppiaineessani yliopistolla opetettu työelämätaitoja oikeastaan ollenkaan. Joitain sosiaalisia taitoja on lähes mahdoton opettaa tiettyjä persoonallisuustyyppejä edustaville, jotkin tiedot taas eivät millään tahdo upota toisten mieliin, ja jotkut ovat luonnostaan kömpelöitä käsistään, mille ei aikuisen tapauksessa enää paljoa mahda. Palvelualat ovat lähtökohtaisesti kutsumusammatteja, joten ihmisen pakottaminen asiakaspalveluun johtaa väistämättä ongelmiin: Miten ihmeessä ujo yksilö pärjää aggressiiviseen tyrkytykseen perustuvassa markkinointiympäristössä tai haastavatemperamenttinen ”aurinkoista asiakaspalvelua” edellyttävällä vastaanottotiskillä? Kuka asiakas sellaisen yleisönpalvelijan kynsiin haluaa joutua? Minä en uskaltautuisi palvelupisteeseen, jota pitäisin minä itse. Valituksia siitä vain seuraisi. Onko sitä paitsi mitään järkeä ajaa keppiä käyttäen ihminen työhön, jota hän melko varmasti tulee inhoamaan? Jos työn imua ei löydy, mieliala latistuu, työyhteisön ilmapiiri kärsii ja sairauspoissaolot lisääntyvät. Sopimaton työympäristö voi aiheuttaa yhtä pahaa ellei pahempaakin terveyshaittaa kuin työttömyys. Entä antaako pakolla epämiellyttävään työhön uhkailtu tekijä työlle kaikkensa? Ei. Mitähän se tekee tuottavuudelle? Lopulta kenelläkään ei ole enää kivaa. Vai onko niin, ettei työn ole tarkoituskaan olla kivaa tai edes jotakuinkin siedettävää? Vaikeasti työllistettävät suoraan työkyvyttömyyseläkkeelle vaiko peräti lainsuojattomiksi? On oma syy, jos erehtyy?

Slaavilainen ilta

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 16.11.2017. Carlos Kalmar, kapellimestari. Stefan Jackiw, viulu. Lutoslawski – Prokofjev – Sostakovits.

Sibeliustalolla vietettiin jälleen iltaa slaavilaisissa 1900-luvun tunnelmissa. Konsertin avasi puolalaisen Witold Lutoslawskin jousiorkesterille säveltämä Musique funébre (suom. hautajaismusiikki). Modernistina tunnetun Lutoslawskin teos alkaa vakavana ja hitaasti velloen. Musiikin intensiteetti kasvaa vähitellen, kunnes kuoleman tuottama menetys tuntuu konkretisoituvan  elävien tajuntaan – surua on vaikea hyväksyä, joten soinnin aggressiivisuudesta heijastuu torjuntaa ja vihaa. Yhtäkkiä kudos harvenee jättäen jälkeensä vain kontrabassojen pizzicatoaiheen, johon viulut sittemmin liittyvät; tuntuu olevan kyse enemmän vaivihkaisesta hiippailusta kuin arvokkaasta hautajaismarssista. Sitten tapahtuu taas jonkinasteinen kiivastuminen, joka vaikuttaa hieman siltä kuin suku riitelisi perinnönjaosta. Vaikka teoksen nimi viittaa hautajaisiin ja kuolemaan, musiikki on elävää ja ailahtelevaista. Lopussa kylmän viulusoundin vastapainoksi nousee sellon lämminhenkinen lohdutus. Teos päättyy rauhallisesti hiipuen soolosellon pehmeään värinään – menetys on jollain lailla hyväksytty ja elämä jatkuu kaikesta huolimatta.

Toisena ohjelmanumerona tarjoiltiin Prokofjevin toinen viulukonsertto, jota tulkitsemaan saapui amerikkalaissyntyinen Stefan Jackiw. Konsertto alkaa tunteikkaalla viulusoololla, mutta orkesterin liittyessä mukaan musiikki saa tummempia ja ärhäkämpiä sävyjä, jolloin sooloviuluunkin tulee vauhtia. Avausosan pääteeman hahmottumiseen meni ainakin allekirjoittaneelta pitkä tovi – vikkelästi suuntaansa vaihteleva musiikki vaikuttaa tyyliltään enemmän modernilta kuin uusklassiselta. Lopulta toistuvaksi teemaksi hahmottuu nykivä, räjähdysalttiin oloinen aihe, jonka vastavoimana toimii romanttisen pohdiskeleva sivuteema; jos pääteemaa ajattelee kuohuvana, kirkasvetisenä koskena, sivuteema on sameampaa, paikallaanpysyvämpää vettä. Soiva aines on kaikkineen raikkaan särmikästä ja kieltäytyy asettumasta mihinkään uraan. Taitteen lopetuksessa on jotain pilailevaa – musiikki tuntuu sanovan ”ähäkutti!”. Jo ensimmäisen osan aikana kävi selväksi sekä solistin että orkesterin lahjakkuus. Taito siirtyä äkillisesti yhdestä tyylistä ja tunnetilasta toiseen vakuuttavasti osoittaa laaja-alaista musiikillista ymmärrystä. Tekniikan kanssa ei myöskään tuntunut olevan ongelmia; Jackiw käsitteli soitintaan paganinimaisella ketteryydellä.

Toisessa osassa pitkälinjainen, rakastunut soolo virtaa orkesterin leppeän tikutuksen päällä – tämä syke säilyy kudoksen pohjavirtana lähes kautta linjan. Tunnelma on jollain tavoin keväinen: Musiikkia leimaa perusasenteeltaan optimistinen innostuneisuus, josta huokuu auringon ja maaperän lämpöä. Halutessaan voi myös esimerkiksi puupuhallinten aiheissa kuulla lintujen liverrystä. Osan loppupuolella, kun musiikki tuntuu lähes pakahtuvan onneensa, alkaa mieleen hiipiä pieni epäilys siitä, joko vaikutelma uhkaa mennä hetkittäin kitchin puolelle. Toisaalta ei ole mikään pakko ruveta ylitulkitsemaan – jos haluaa pitää kiinni musiikillisesta onnenhetkestä, sitä ei voi kukaan viedä pois. Sitä vastoin finaaliosa on sävyltään alusta lähtien huomattavasti äkäisempi ja sarkastisempi aivan kuin vinoillen edelliselle taitteelle. Tähän ärhäkkyyteen sisältyy runsaasti energiaa, mutta toisin kuin ensimmäiset kaksi osaa, finaali alkaa pian kiertää samaa rataa ja ammentaa itsensä nopeasti tyhjiin. Yleensä suurissa teoksissa viimeinen taite on vavahduttavin, mutta tässä tapauksessa ei olisi niin väliksi – konserton paras anti on sen ensimmäisissä osissa. Viulusolistin taituruutta ei käy kieltäminen: Yleisö vaati Jackiwilta encorea, joten tämä esitti vielä largon, mutta mistä, jäi nopeasti puhutusta esittelystä allekirjoittaneelta kuulematta – joka tapauksessa teos vaikutti barokkityyliseltä runsaine trilleineen ja korukuvioineen. Valinta oli melko konventionaalinen ja etydimäinen.

Konsertin jälkimmäisellä puoliajalla kuultiin Sostakovitsin kuudes sinfonia, jossa tyypillisesti neliosaisista sinfonioista poiketen on vain kolme osaa. Teos alkaa dramaattista pateettisuutta huokuen, mutta tyyntyy jonkin ajan kuluttua valssinomaiseen keinuntaan, jossa askelta kuitenkin painaa raskas menneisyyden taakka. Vielä tanssillisuuden kadottuakin raskasmielisyys jää ja paisuu kuohahtaen uhkaavaksi varoitukseksi lähestyvästä tuhosta, jota ei kuitenkaan (vielä) tule; musiikki asettuu kihisemään hiljaa ja etsii kadonnutta onneaan haparoivin askelin. Puupuhaltimet, erityisesti fagotti, pääsevät hyvin esiin tässä teoksessa. Fagotin äänessä on jotain ylimaallista ja vaikeasti määriteltävää, yhtä aikaa eteeristä, kaihoisaa ja aavistuksen pelottavaa. Orkesterin hiljaisessa kihinässä kytee jotain pahaenteistä, kunnes celestan kilahdukset tuntuvat kirkastavan soivaa kudosta. Tämä kestoltaan pitkänpuoleinen osa henkii herkkyyttä, jota ei kaikista Sostakovitsin teoksista löydy ainakaan tässä mittakaavassa – tehoa ei haeta tuomiopäivän rytinällä, vaan hienotunteisella vihjailulla.

Toinen taite irtautuu kertaheitolla ensimmäisestä: Nyt kuullaan enemmän sitä äkkiväärää, volyymissaan hetkittäin jo korviin sattuvaa paukuttelua. Musiikki on vaikuttavaa, kun sen makuun pääsee, mutta kun iso orkesteri soittaa täydellä voimalla forte fortissimoa, alkaa takarivissäkin herkempää hirvittää. Finaali puolestaan tempaa mukaansa tarttuvalla, mieleenpainuvalla rytmillä. Ikiliikkujamaisessa, nopeassa teemassa yhdessä vahvan orkesterisoinnin kanssa on suuren koneen käynnin ja etenemisen tuntua – se on uhka tai mahdollisuus käyttäjästä ja käyttötavasta riippuen. Kokonaisuutena sinfonia on monipuolinen. Ehdottomasti kaunein osa on ensimmäinen, mutta muistiin painumisen suhteen se kilpailee finaalin kanssa. Kaikkineen Sinfonia Lahti tarjosi jälleen mielenkiintoisen ja antoisan konsertin.

Hectorin ja Suomen juhlaa

Konserttiarvio. Hector 70v. Special -kiertue Logomossa 13.11.2017.

Keväällä 70 vuotta täyttänyt Hector juhlisti merkkivuottaan näin loppuvuoden piristykseksi pienimuotoisella, alle viikon mittaisella kolmen paikkakunnan konserttikiertueella – kiertue käynnistyi loppuviikosta Helsingissä, poikkesi sieltä Tampereelle ja päättyi maanantaina Turun Logomossa pidettyyn konserttiin. Mukana oli viime vuosilta jo tuttu kymmenhenkinen Power Band, jossa perinteisiä bändisoittimia tukivat viulun ja sellon muodostama jousisektio sekä trumpetista/flyygelitorvesta ja saksofoneista koostuva kahden miehen puhallinsektio. Viulisti Aili Ikonen toimi viimevuotiseen tapaan myös laulajana päästen etualalle duetossa Jos sä tahdot niin; albumilla Hectorin soolona esittämä 1980-luvun jälkipuolen kappale on sittemmin konserteissa muodostunut duetoksi, mutta makuasia on, kummasta tulkintatavasta pitää enemmän. Hectorin monilla albumeilla vaikuttaneista pitkän linjan muusikoista matkassa olivat jälleen rumpali Okko Laru, haitariakin soittava syntetisaattorilegenda Esa Kotilainen ja kitaristi Jarmo Nikku, joka samannimisessä klassikkokappaleessa oli myös Mandoliinimies. Kiertueen yksi tarkoitus lienee ollut markkinoida hiljattain ilmestynyttä Hectorin muistelmateosta Asfalttihippi. Hectorin oma juhlavuosi yhdistyi samalla kätevästi Suomen 100-vuotisjuhlallisuuksiin.

Yhtään uutta kappaletta ei tällä kiertueella kuultu, mutta vuoden takaiseen ”Muisti”-kiertueeseen verrattuna lauluja oli valikoitu mukaan laajemmalta aikaskaalalta. Siinä missä ”Muisti” jätti kokonaan väliin kolmen vuoden takaisen, tuoreimman albumin kanssa saman nimen jakavan levynjulkistuskiertueen ”Hauras” yhteydessä esitellyt kappaleet, nyt mukaan pääsivät Pikku prinssi –kirjasta lyriikkansa ammentanut Kesytetty ja Maarit Hurmerinnalle alkujaan laadittu suomennos Lainaa vain, jonka laatimiseen liittyi hupaisa anekdootti nuoren laulajattaren malttamattomuudesta: Eräänä päivänä Maarit oli soittanut Hectorin ovikelloa kysyen, joko on valmista. Ei ollut vielä, mutta Hector oli selittänyt työn olevan ihan hyvällä mallilla. ”Voinks mä jäädä venaamaan?” kysyi laulajatar, mutta joutui käännytetyksi pois, koska Hectorin kotona oli ruuanlaitto kesken. Huumorista saatiin nauttia paitsi laulujen väliin sijoittuvien anekdoottien myös itse musiikin muodossa; vaikka Hector tunnetaan vakavana lauluntekijänä, tämä ei ole koko totuus. Konsertissa kuultu Kaipaava haavanlehtinen on osoitus lauluntekijän huumorintajusta, hupaisa tarina sanomalehden henkilökohtaista-palstalta roihahtaneesta romanssista.

Konserttiohjelmien vakikalustoon kuuluvat kappaleet vetäistiin vuosikymmenten suomalla varmuudella. Mitäpä olisi Hector-konsertti ilman uran aloittanutta Palkkasoturia, 1970-luvun hittejä Asfalttiprinssi, Sarjakuva-rock, Kuningatar, Nostalgia ja Kissojen yö unohtamatta myöskään sellaisia konserttiklassikoita kuin Olen nielaissut kuun, Kaikki tahtoo rakastaa, Tuulisina öinä tai Ake, Make, Pera ja mä. Ainakin kahdella edelliselläkin kiertueella on kuultu myös Linnut, linnut ja samaan teemaan sisältyvä, V.A. Koskenniemen runosta laajennettu Satakielen laulu, johon johdattelevaa juontoa edelsi salissa nauhalta kuultu linnunlaulu. Satakielen laulusta ei tietääkseni ole koskaan julkaistu studioversiota. Toisen suomalaiskirjailijan tekstin ympärille rakentuu myös Mika Waltarin runoon sävelletty, albumilta Hidas tuttu Nuoruus, jossa sanoitus on ehdottomasti kappaleen keskeisin osa – melodia ei juuri tartu hyräiltäväksi. Affekteiltaan voimakas Woyzeck puolestaan on saanut inspiraationsa saksalaisen Georg Büchnerin tragedianäytelmätekstistä.

Vuodenaika tuli huomioiduksi kahdessa laulussa. Albumin nimikkokappale Ensilumi tulee kuudelta soi pehmeän taianomaisesti riipaisten haikeudessaan jopa vannoutunutta lumenvihaajaa. Orkesterin osaamista esitteli jälleen aina yhtä vavahduttava Vanhan kirkon puisto; kappaletta tuntemattomille kerrottakoon, että talveen laulussa viittaa kertosäkeistö sanoin: ”Nyt vanhan kirkon puiston hämärään ensilumen laskeutuvan nään. Pilvet niin kuin laivat seonneet syöksee valkokyyneleitä. Lähtisimme eri teitä, eikä kevään meitä kahlehtia voi. Ei voi.”

Melko rohkeana kannanottona voi pitää ohjelmaan näin itsenäisyyden juhlavuotena valikoitunutta, Kadonneet lapset –albumilla (1978) ilmestynyttä traagista balladia Tuntematon sotilas. Kun veteraanipolvea nykyään ihannoidaan, voi jäädä unohduksiin se, ettei yhteiskunta sotaa seuraavina vuosikymmeninä juuri tukenut niitä, jotka antoivat kaikkensa itsenäisyyden puolesta: Kertomuksessa koditon, toisen kätensä sodassa menettänyt 60-vuotias veteraani paleltuu peloissaan lumihankeen pohdittuaan sitä ennen ironisesti, keiden puolesta oikeastaan taisteli – ”minut tunnet sinäkin, vaikka kiellät tietenkin, olen historias mustin leimasin”. Taustakankaalle tämän laulun yhteydessä heijastettu Suomen lippu herätti ristiriitaisia tuntoja. Toisaalta esityksen voi ajatella ylistävän veteraanipolvea ja vastustavan sotaa, mutta hieman tekisi mieli pohtia myös kriittisempää tulkintaa siitä, millainen on tämän päivän suomalainen yhteiskunta jäsenilleen.

Poliittista kantaaottavuutta sarkastisemmalla tavalla ilmeni laulun Kuunnellaan vaan taivasta yhteydessä: Laulajan kysyessä ”Onko kaikki hyvin USA?” taustakankaalle ilmestyi kuva naamaansa vääntävästä, käsillään elehtivästä Donald Trumpista. Orkesteri piti tässä kohtaa kenraalitauon antaen yleisölle aikaa nauraa kunnolla. Samalta Ei selityksiä –albumilta (2004) poimittu Kun rakkaus saapuu kaupunkiin esittelee puolestaan toiveita siitä, millainen maailman oikeasti kuuluisi olla.

Encore-kappaleena kuultiin vielä Yhtenä iltana. Pitkällinen syntetisaattorin ja huilun johdatus kuulosti allekirjoittaneet korvaan kovasti laulun Elämä filtterin läpi alkusoitolta – encorena tämä olisi ollut yllättävä, joskaan ei epämiellyttävä vaihtoehto. Joka tapauksessa Yhtenä iltana tunnelmoitiin kauniisti utopistisissa haaveissa. Aivan lopuksi yleisö sai kertosäkeistössä laulaa mukana lyriikoistaan Nobelin saaneen Bob Dylanin Blowin´ in the Windiä.

70-vuotias Hector on edelleen reipasotteinen show-mies viimeisen päälle. Tahti ei ole vuosien saatossa hiipunut, ja mikä tärkeintä, allekirjoittaneen mielestä ehkä vasta 1980-luvulle tultaessa lopullisesti kypsynyt lauluääni ei osoita pienintäkään murentumisen merkkiä. Nuoruusvuosien tuotannon korkeita kiljahduksia voi taktisesti välttää kappalevalinnoilla. Kaikkineen Hectorin esitystä oli jälleen suuri ilo seurata. Uusia lauluja ja konsertteja toivottavasti tulee vielä.