Myyttistä moninaisuutta

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 12.10.2017. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Nicholas Altstaedt, sello. Nielsen – Salonen – Prokofjev.

Dima Slobodenioukin ylikapellimestarikaudella vakiintuneisiin konserttijärjestyksiin on tuotu raikasta vaihtelua. Näin tapahtui myös sateisena lokakuun iltana, kun konsertin alkupuolisko pidettiin täysin orkesterin vastuualueena ja solisti saapui lavalle vasta väliajan jälkeen. Konserttiperinnettä noudattaen ensimmäisenä kuultiin kuitenkin alkusoitto, tällä kertaa Carl Nielsenin kreikkalaiseen auringon henkilöitymän mytologiaan perustuva Helios-alkusoitto.

Helios-alkusoitto lähtee musiikillisesti kumpuamaan jylhästi ja hitaasti ilmentäen hiljaisessa nyanssissakin valtavaa voimaa. Kansallisromanttisen aikakauden estetiikan parhaat puolet nousevat esiin tässä tunteisiin vetoavassa, voimaannuttavassa musiikissa, jonka kantavana elementtinä toimii täyteläinen, saumaton jousisointi, jota jykevät vasket vahvistavat. Käännekohdassa ratkaiseva osa on trumpeteilla: Silloin sointi saavuttaa herooisen tason, eikä jää epäselvyyksiä siitä, että päivä on noussut täyteen loistoonsa. Loppua kohti aurinko alkaa laskea, ja aivan lopuksi päivän viimeiset valonsäteet hiipuvat hämärään – kapellimestari antoi todella maltillisesti viimeisenkin kaiun hävitä ennen kuin laski kätensä. Teoksen huippupaikoissakin orkesterin sointi säilyi hallittun komeana menemättä hetkeksikään liiallisuuksiin. Kaikkineen vaikuttava aloitus illalle.

Myyttisellä linjalla jatkettiin Esa-Pekka Salosen Nyx-sävellyksen myötä. Ennen kuin perehdyin sanan alkuperään, ajattelin sen yhdistävän termit nyt ja Styx (tuonelan virta) – siihen väliinhän sijoittuu elämä. Todellisuudessa Nyx on antiikin taruston yön jumalatar, unen ja kuoleman jumalten äiti. Teoksen soitinnus on massiivinen – pitkä lyömäsoitinarsenaali, 5 käyrätorvea, harppu, celesta… Itse musiikin tyyli on moderni. Sointikudoksessa erottuu omaleimainen toiseuden, eksoottisuuden, vieraantumisen ja arvaamattomuuden tuntu. Toisaalta musiikissa häivähtää aavistus Bela Bartokin tuotannosta. Siinä missä Helios-alkusoitossa orkesteri pidätteli kaasujalkaansa hienosti, Nyx tarjosi mahdollisuuden painaa tallan pohjaan: Osa soinnista on tarkoituksellisesti suorastaan rumaa, ja esimerkiksi vasket repivät fortissimo-äänensä rikki tavalla, jonka vasta 1900-luvun musiikki ensimmäistä kertaa salli. Teosta kuunnellessa tulee ajatelleeksi evoluutiota: Osa moninaisista lajeista, musiikin kohdalla siis temaattisista aineksista, kehittyy, osa katoaa, toiset pysyvät vuosimiljoonia samanlaisina ”elävinä fossiileina”. Sattumalla on sijansa tapahtumissa ja suuret mullistukset jättävät jälkensä. Nyxin loppupuolella käy sellainen ryminä, että ajautuminen tuhoon tuntuu väistämättömältä. Tämä ei kuitenkaan ole loppu, vaan musiikki rauhoittuu ja sointukudos harvenee. Kaiken musiikissa koetun jälkeen varsinainen loppu kuulostaa suorastaan typerältä – iloisesti helähtävä aihe on kuin älylaitteen merkkiääni. Päällimmäiseksi mietteeksi jäi hämmentynyt höh!.

Väliajan jälkeen orkesteri ja illan solisti, sellisti Nicholas Altstaedt, tulkitsivat yhdessä Sergei Prokofjevin Sinfonia concertanten sellolle ja orkesterille. Prokofjevin musiikista on sanottava, että se väsyttää helposti lähtökohdiltaan stressaantuneen kuulijan – teemat ja tunnetilat vaihtavat suuntaansa äkillisin kääntein, herkkiä rauhan hetkiäkin painostaa ahdistus vääjäämättömästä, mutta muutoin ennakoimattomasta muutoksesta, ja neoklassisen estetiikan räikeys puskee päälle ironiallaan. Sinfonia concertante on musiikkia luonteeltaan ekstrovertille multitaskaajalle, joka hyppää sujuvasti tilanteesta toiseen ja kaipaa jatkuvaa vaihtelua.

Ensimmäinen osa alkaa ärhäkän nykivällä orkesteriteemalla, jota soolosello kuitenkin rauhoittelee itse tosin hieman ironiselta tai rooliinsa väsähtäneeltä vaikuttaen. Pian musiikin sarkasmi paljastuu peittelemättömänä, kunnes yllättäen kuullaan yltiöromanttinen orkesteriosuus. Musiikin tunnelman määrittely hetkestä toiseen on työlästä jatkuvan ailahtelun takia – lämminhenkisissä pätkissä ei koskaan voi olla varma, onko kyse ironiasta vai ei.

Toisen osan vipeltävä sellosoolo vaatii lähes Paganinin virtuositeettia, mutta Altstaedt selvitti tämän vaikeuksitta. Kaikkineen teknisesti erittäin taitavan solistin suoritus ei kuitenkaan missään vaiheessa teosta täysin onnistunut sytyttämään allekirjoittanutta, vaikka hetkittäin tulkinnassa käväisi jopa Rostropovichin tulkinnan henki. Ulkomusiikillisena tekijänä hieman häiritsi Altstaedtin toistuva tapa sukia hiuskuontaloaan otsaltaan vapaahetkinään. Kun räväkkä ”konsertillinen sinfonia” tai mielestäni kyllä pikemminkin ”sinfoninen konsertto” saatiin päätökseensä, yleisö sai vaatia moneen otteeseen encorea solistilta. Lopulta kuultavaksi saatiin jotain mahdollisesti barokkiaikaista, runsaasti korukuvioitua, rauhallisen herkkää ja haurasta. Tämä rauhoitti mieltä uusklassisen rysäyttelyn jälkeen. Altstaedtia olisi mukava kuulla seuraavaksi jonkin romantiikan ajan sellokonserton tulkitsijana – vasta silloin allekirjoittanut aikoo muodostaa miehestä lopullisen mielipiteensä.

Kyynikkomaisterin valitus III

Kun maisterinpapereiden lunastuksesta on kulunut siinä 3,5 vuotta, eikä palkattua oman alan työtä ole tehnyt päivääkään, on ollut kummasti aikaa miettiä, missä mättää. Yliopistossa kurssivaatimusten noudattaminen oli helppoa, kun valtaosa suoritteista oli itsenäistä lueskelua, analyysiä ja kirjoittamista. Introvertti tutkijaluonne kun on, sitä viihtyy omassa kammiossaan pohdiskelemassa ja työstämässä asioita luennoilla opitun pohjalta. Hieman rasittavammalta kurssimuodolta allekirjoittaneen mielestä tuntuivat seminaarit, joissa piti keskustella ryhmässä ja antaa rakentavaa palautetta toisille. Kaiken kaikkiaan arvosanat omassa pääaineessa kuitenkin ylsivät kiitettävistä jopa erinomaisiin. Voidaan siis todeta, että opiskellessa itseohjautuva, omat aikataulunsa laativa ja niistä neuroottisesti kiinnipitävä introvertti pärjää loistavasti. Kun päämäärä (valmistuminen) oli selvä ja sen tavoittelemiseen tarjolla rauhoitettua aikaa ja tilaa, tulosta syntyi lähes liukuhihnatahtia.

Sitten olisi pitänyt siirtyä työelämään. Ne luonneominaisuudet, jotka opiskellessa olivat etu, kääntyivätkin yllättäen haitaksi: Tämän päivän työelämä haluaa muuttuviin ympäristöihin ekstroverttejä, joustavia, multitaskaavia tiimityöntekijöitä. Minä en ole mitään näistä – haluan tehdä työni yksin, omassa huoneessa ja yksi asia kerrallaan. Opiskeluyksikössäni taitoja mittattiin kirjallisina suorituksina, mutta työnantajat tuntuvat arvostavan enemmän sosiaalisia kykyjä; parhaiten oppiaineesta vaikuttavat työllistyneen ne, jotka pyörivät oppiainejärjestössä ja loivat verkostoja, mutta joiden seminaarityöt olivat aivan levällään vielä annettuna määräpäivänä. Ne opiskelijat, jotka esittivät loppumetreille viimeistellyn kurssityön ajallaan, eivät siis tosielämässä hyödy taidoistaan mitään – tiedän itseni lisäksi toisenkin esimerkin loistavasta kirjoittajasta, joka päätyi koulutusta vastaamattomiin fyysisiin duunarinhommiin. Yliopisto ei kursseillaan opettanut sitä, mitä työelämässä halutaan. Siinä valossa koko 5-vuotinen koulutus tuntuu turhalta, vaikka juhlapuheissa aina väitetään, ettei opiskelu mene koskaan hukkaan. Olisikohan jonkun nyt kuitenkin syytä miettiä tätä opetussuunnitelmien yhteydessä?

Suvaitsevaisuudesta ja monikulttuurisuudesta puhutaan jatkuvasti, mutta missä on neuroottisen introvertin paikka sosiaalisuutta ja moniajoa arvostavassa työkulttuurissa? Vastaus: työttömyyskortistossa. Eräiden meistä kohdalla epätoivotun luonnetyypin lisäksi kokonaisuuden mukana tulee erilaisia fyysisiä rajoitteita. Jos päätyy sairaslomalle, TE-toimiston sijasta ahdistelee Kela. Toiminnan henki molemmissa laitoksissa tuntuu olevan sitä lajia, että työttömyys/sairaus on yksilön oma syy, josta pyritään heti tilaisuuden tullen rankaisemaan – ikään kuin köyhänä ja kipeänä olo ei olisi jo ansaitsematon rangaistus itsessään. Heikkoa on hauska juoksuttaa.

1,5 vuotta takaperin varasin TE-toimistolta ajan ammatinvalinnanohjaukseen. Siellä pirtsakka psykologinainen tuntui vähät välittävän taustastani ja sanomisistani. Kerroin, etten oikein pidä ihmisistä, silti minulle ehdotettiin vanhustyötä. Toinen ehdotus: ”Entäs siivoaminen?” Ei. Sitten kysyttiin, miten suhtaudun eläimiin. Sanoin pitäväni kissoista ja hoitaneeni serkun koiraa, mutta psykologi tarkoitti isoja eläimiä kuten lehmiä ja hevosia. Varsinaista ammatinvalinnanohjausta – pohjalla 400 opintopistettä yliopisto-opintoja, kaksi kandityötä ja yksi gradu, ja silti tarjotaan ainoastaan mahdollisuutta päästä siivoamaan paskaa tavalla tai toisella!

Pari kuukautta myöhemmin hakeuduin edelleen TE-toimiston puolesta kokonaisvaltaiseen työkyvyn arviointiin. Kuulostaa kattavalta, moniammatilliselta selvitykseltä. Etukäteen piti täyttää lomake, jossa kysyttiin mm. syönkö päivässä vähintään yhden lämpimän aterian ja onko minulla ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Kyselyn rivien välistä haiskahti oletus, että kaikki työttömät viettävät päivänsä yksin tv:n ääressä eläen keskioluella ja makkaravoileivillä. Varsinaisen haastattelun suoritti teollisuusalueella vastaanottoaan pitävä työttömien terveydenhoitaja, joka ei tiennyt minusta mitään: Hoitajalla ei ollut käytössä sairauskertomustietojani eikä kai edes pääsyä tietojärjestelmään, ja jouduin mainitulle ihmiselle tulkitsemaan lomakkeesta omaa käsialaani ja itse opettamaan, mikä on Raynaud´n oireyhtymä. Mainitsin, että oikeaan korvaan tuppaa välillä jäämään vettä. ”Mut kuulet sillä kuitenki ihan hyvin?” Koska vastaus oli myöntävä, hoitaja oli sitä mieltä, ettei mitään tarvitse tehdä. ”Kokonaisvaltainen työkyvyn arviointi” tarkoitti siis sitä, että tunnin verran puhuttiin, verenpaine mitattiin ja kaikki esiinnostamani ongelmakohdat sivuutettiin. Todella kokonaisvaltaista. Oli liikaa vaadittu, että korvat olisi putsattu. Vastaanottohuoneessa ei tainnut olla välineistöäkään, ja jos homman olisi halunnut terveyskeskuksessa hoidattaa, olisi joutunut maksamaan yli 40 euron hoitajavuosimaksun jo aiemmin pulitetun samansuuruisen lääkärivuosimaksun lisäksi. Noin 500 euron kuukausittaisesta työmarkkinatuesta neljäkymppiäkin on iso raha; korvat jäivät putsaamatta. Monella tulee varmasti lääkäriin hakeutumistakin viivytettyä, koska rahanmenoa haluaa estää. Sinä aikana vaiva ehtii kätevästi pahentua niin, että sen hoitaminen tulee yhteiskunnalle huomattavasti kalliimmaksi, jos enää edes onnistuu.

Ei voi ihmetellä, että työttömien terveys on työssäkäyvien vastaavaa heikompaa, kun ”työterveyshuolto” on tällä tasolla. Terveyskeskukseen lääkärinajan saaminenhan kestää lähes poikkeuksetta kuukauden. Erikoissairaanhoidon puolellakaan ei turhaa kiirettä pidetä, jos sinne sattuu joskus pääsemään, eikä nyt edes oteta puheeksi niitä poliklinikkamaksuja. Kun ei ole työnantajaa, kukaan ei tunnu välittävän, hoidetaanko vaivat vai ei ja missä aikataulussa – Kelan maksama sairauspäiväraha on sitä paitsi työmarkkinatukea pienempi, joten sen puolesta kai kannattaa ajaa mahdollisimman moni työkyvyttömäksi. Kuinkahan monta väliä, joihin voi pudota, tuli yksin tähän listattua?

Ajan virrassa ja syvissä vesissä

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 21.9.2017. Klaus Mäkelä, kapellimestari. Javier Perianes, piano. Nisula – Mozart – Schumann.

Kummallisen vähälukuisen yleisön asetuttua paikoilleen torstai-iltaisen konsertin käynnisti aikalaissäveltäjä Mikko Nisulan sinfoninen runo Vellamon neidot, jota säveltäjä itse kuvailee ”Saimaa-aiheiseksi impressioksi orkesterille”. Teoksessa viileän kuulas sointi kertookin pohjoisen kylmistä vesistä enemmän kuin trooppisista, turkoosivetisistä palmurannoista. Tummanpuhuvan veden pinta laineilee ja väreilee hieman levottomuutta herättävästi, simpukat kalahtelevat ja teoksen alkupuolella voi halutessaan kuulla eräänlaisen muunnelman Tappajahai-elokuvan tunnusomaisesta pääteemasta. Teoksesta huomaa, että säveltäjä on kuunnellut Sibeliuksen sinfonisia runoja, mutta tässä tapauksessa Kalevala-tematiikasta ammentava tyyli on viety vielä kesyttömämpään ja eksoottisempaan suuntaan. Tunnelmaltaan Vellamon neidot on eteerisen irrallinen, ja impressionistiselle musiikille tyypillisesti kokonaisuudesta on vaikea saada pitävää otetta. Loppupuolelle musiikissa tapahtuu jonkinlainen nostatus, voimaantuminen, mutta jotain jää puuttumaan – täyteen hurmokseen soiva aines ei yllä, vaan tuntuu jollain lailla tukahdutetulta ja epätyydyttävästi veltostuu jälleen hyytyäkseen sitten lopullisesti.

Seuraavaksi lavalle nousi illan solisti Javier Perianes tulkitakseen Mozartin pianokonserton nro 27, joka jäi säveltäjän viimeiseksi lajissaan. Ensimmäinen osa alkaa melko pitkällä orkesterin esittelyjaksolla, joka hillityssä tyylissään vaikuttaa hetkittäin enemmän ehkä Haydnin kuin Mozartin tekosilta. Kun päästiin pianosooloon, Perianes tarttui toimeen hyvin kevyellä kosketuksella – sävelet soljuivat ilmoille kadehdittavan pakottomasti, pehmeästi ja heleästi. Pianon ja orkesterin yhteistyöstä jäi mielikuva, että piano on kärsivällinen ja lempeä, alati positiivinen lastentarhaopettaja, joka ohjailee ja hillitsee orkesterin esittämää ajoittain riehuvaa, torailevaa, sitten taas väsähtävää ja uudelleen innostuvaa lapsilaumaa. Vasta soolokadenssissa pianolla on lupa hengähtää hetki yksinäisyydessä ja pohtia elämän vakavia, jopa ankeitakin puolia.

Toisessa osassa on enemmän aikaa miettiä syvällisiä. Musiikista tulee mieleen lämmin kesäsade – sadepisarat tipahtelevat lempeästi, linnut visertävät ja lopulta orkesterista kohoaa tuuli, joka ajaa pilvet pois. Kaiken kaikkiaan osasta välittyy kiireettömyyden tuntu. Sadepäivän hiljaisessa hämärässä ehtii haeskella mielenrauhaa elämän vastoinkäymisistä huolimatta.

Kolmannessa osassa tunnelma on alusta lähtien jotain aivan muuta kuin toisessa osassa: Koko orkesteri herää pianon mukana puuhakkaana uuteen päivään, joka on täynnä kaikenlaista tehtävää – pientä häslinkiäkin ilmenee hetkittäin. Jopa tähän asti niin pehmeä-ääninen piano löytää kadenssissa pientä aggressiota. Osan loppupuoli ei tematisoi enää mitään olennaisesti uutta, mutta teos onneksi loppuu juuri, kun ensimmäiset tympääntymisen tuntemukset nousevat mielen etualalle.

Perianes on erittäin hienovarainen pianisti, joka kuljettelee teemoja kadehdittavan vaivattoman kuuloisesti pehmeän sileällä tyylillä. Konsertoissa allekirjoittanut vannoo useimmiten orkesterikohtien nimeen, mutta tällä kertaa orkesterin ja solistin välillä oli häiritsevää epäsuhtaa; orkesteri ei täysin löytänyt solistin kevyesti soljuvaa tyyliä ja sointi kuulosti solistiosuuksiin verrattuna hetkittäin jopa väkinäiseltä, mikä on Sinfonia Lahdelle harvinaista. Perianesin esittämä encore tarjosi konserttoa syvällisempiä tunteita. Itsetutkiskeleva, encorekappaleeksi pitkänpuoleinen teos kellui ajan virran vietävänä hiljaisessa viisaudessaan.

Illan sinfonia, Schumannin neljäs, on allekirjoittaneen ehdoton suosikki, joten ennakko-odotukset ovat kovat aina, kun teosta pääsee kuulemaan. Erityisen tärkeitä ovat ensimmäiset tahdit, jotka määrittävät koko sinfoniaa – vaikeasti kuvailtava, sitkeän melankolinen teema vaatii kärsivällistä otetta, missä tahtipuikkoa heiluttava Mäkelä onnistui. Sittemmin musiikki nousee jännitteiseen, myrskyisään, täysromanttiseen kiihkoon, jota myöskään ei sovi vetää överiksi, eikä niin käynytkään. Ensimmäisestä osasta ei tylsää hetkeä löydy – musiikissa on voimakas imu, jonka luomisessa patarummuilla on huomattavan tärkeä osa.

Toisessa osassa ensimmäisen osan pääteemasta herutetaan vielä lisää melankoliaa – jo valmiiksi raskasmielisyyttä huokuva teema kuullaan nyt vieläkin pidätellympänä ja murheellisempana. Viulusooloista versoo uutta toivoa, mutta pohjalla virtaavan surumielisyyden takia jokaista onnenhetkeä varjostaa tieto sen hetkellisyydestä.

Kolmas osa tempoilee aluksi kiivasti voimaa huokuen, mutta sulaa sitten rakkaudeksi. Lempeyden hetki vaihtuu kuitenkin taas pian alun raivoon osoittaen kenties, että äskeinen onni oli vain muisto tai toive. Sitten orkesterissa tapahtuu jotain vaikeasti määriteltävää melko hiljaisessa nyanssissa, kunnes kihinästä kohoaa hitaasti ja muhkeasti jotain valtavaa, joka puhkeaa finaalitaitteeksi.

Viimeinen osa henkii riehakasta voitontunnetta, johon liittyy hävinneelle osoitettua nälvimistä. Musiikista purkautuu hetkittäin jotain ilkeämielistä, mikä allekirjoittaneelta on aiemmin jäänyt havaitsematta – vaikea sanoa, onko sävy säveltäjän vai kapellimestarin rakentama. Kuitenkin voitonhuumaa tuntuu pimentävän epäilys siitä, oliko voitto lopultakaan sen arvoinen. Nyt saavutettua etua on puolustettava työllä ja vaivalla. Iloon sisältyy paineita, mutta ulospäin on kuitenkin näyteltävä tiettyä roolia, jonka ylläpitäminen käy hetki hetkeltä stressaavammaksi. Teos päättyy jättäen kuulijan epävarmaksi siitä, oliko voitto sittenkään voitto.

Sinfonian päättyessä päällimmäinen tunne oli vau! Nuoresta iästään huolimatta Mäkelä on lahjakas kapellimestari, minkä voi päätellä jo siitä, ettei kriittisellä arvioijalla ole kummempaa moitteen sanaa annettavana lempisinfoniansa tulkinnasta; ennen kolmannen osan nostatusta tosin tapahtui jotain kummallista ja toisen osan alun teemaa olisi ehkä voinut venyttää vielä aavistuksen hitaammaksi, mutta nämähän ovat makuasioita. Orkesteri tavoitti mieltävavahduttavalla menestyksellä sinfonian hengen, jonka allekirjoittanut tiivistäisi näin: Se on katkeransuloinen muistutus kaiken katoavaisuudesta. Mäkelä luotsasi orkesteria hienosti, mutta huomiota kannattaisi ehkä kiinnittää johtamiseleiden hallintaan – tällä kertaa mies ainakin oli varsinainen tuulimylly käyttäessään koko kehoaan laajoin liikkein. Moinen huitominen ja hyppiminen menee ylenpalttisuudessaan jo naurettavuuksiin. Asiat on kuitenkin laitettava tärkeysjärjestykseen, se pitää myöntää: Musiikkia tullaan kuulemaan, ei katsomaan.

Viehkeää Elvis-retroilua

Teatteriarvio. Musikaali Love Me Tender Lahden kaupunginteatterissa kaudella 2017–2018.

Lahden kaupunginteatterin tämän kauden vetonaula lienee 2.9. ensi-iltansa saava musikaali Love Me Tender. Elviksen lauluilla ryyditetyssä kepeän koomisessa farssissa nuori kapinallinen lättähattu Chad saapuu moottoripyörällään kitara selässä tiukkojen siveyslakien alla kärvistelevään pikkukaupunkiin. Musikaali ei siis kerro Elviksestä, vaikka päähenkilön roolihahmo tyyliltään kovasti nuorta rockin kuningasta muistuttaakin. Rock and rollin kulta-ajan musiikki yhdistyy lavalla 1950-lukulaiseen retroestetiikkaan esiintyjien puvuissa ja lavastuksessa.

Love Me Tender ei ole produktiona suureellisimmasta päästä. Osasyynä pienehköön miehitykseen lienee Lahden ammattikorkeakoulun esittävien taiteiden koulutuksen alasajo. Lavalla nähdään verrattain maltillisenkokoisen näyttelijäkaartin lisäksi kahdeksanhenkinen orkesteri, mikä tekee esityskokonaisuudesta rennon ja jopa intiimin – Broadway-tyyppisissä suurmusikaaleissa orkesteri on yleensä kätketty lavan alle orkesterimonttuun. Vaikka esiintyjiä siis on takavuosina nähny lavalla enemmänkin, Love Me Tender ei jää muilta osin jälkeen suuremmistaan: Pieni orkesteri tavoittaa isoa paremmin Elviksen kappaleille ominaisen soundin ja hengen, ja liian runsaslukuisesta näyttelijäkaartista on vaikea muistaa kaikkia hahmoja, joille nyt jää tilaa tuoda luonteensa esiin. Kun kysymys on komediallisesta musikaalista, hahmot ovat väkisinkin karikatyyrejä. Kerronta rakentuu kolmiodraamoille ja ristiinpukeutuminen on kuulunut asiaan jo operettiajasta lähtien. Tanssinumeroissa tiimi on tavoittanut veikeän letkeyden.

Elviksen lauluja on musikaalissa käsitelty melko pitkälti alkuperäisille uskollisesti. Yhtään Elviksen veroista laulajaa ei kuulla, mikä tuskin on yllätys, mutta kun tarina ei Elviksestä kerro, imitointia ei ole syytä odottaakaan. Näinkin joukosta löytyy parempia ja huonompia laulajia siinä missä osuvia ja ei niin toimivia esittäjäkohtaisia valintoja kulloisenkin laulun kohdalla; esimerkiksi joillekin naisäänille sovitukset kipuavat turhan korkealle, jolloin lopputuloksena on kimeää kiekumista. Sen sijaan täytyy antaa pisteitä Natalien/Eddien esittäjälle, joka naiseksi pystyy laulamaan kunnioitettavan matalalta yllättävän hienosti. Yksi esityksen kiehtovimmista duetoista puolestaan kuullaan Chadin ja museonjohtaja Sandran välillä, kun ensinmainittu laulaa Teddy bearia ja jälkimmäinen Hound dogia – kaksi kappaletta on fuusioitu sangen oivaltavasti.

Kokonaisuutena Love Me Tender on riemukas, menneiden vuosikymmenten nostalgiaa henkivä hyvän mielen esitys. Esiintyjäkaartista huokuu peittelemätön into musikaalin tekemiseen. Elviksen lähes kaikkien tuntemat ikivihreät siivittävät hupailua hienosti. Lopussa kaikki päätyvät toki onnellisesti yhteen sopivimman kumppanin kanssa ja tiukkapipoiset siveyslait heitetään romukoppaan nuoren parin ajaessa moottoripyörillään auringonlaskuun.