Kyynikkomaisterin valitus III

Kun maisterinpapereiden lunastuksesta on kulunut siinä 3,5 vuotta, eikä palkattua oman alan työtä ole tehnyt päivääkään, on ollut kummasti aikaa miettiä, missä mättää. Yliopistossa kurssivaatimusten noudattaminen oli helppoa, kun valtaosa suoritteista oli itsenäistä lueskelua, analyysiä ja kirjoittamista. Introvertti tutkijaluonne kun on, sitä viihtyy omassa kammiossaan pohdiskelemassa ja työstämässä asioita luennoilla opitun pohjalta. Hieman rasittavammalta kurssimuodolta allekirjoittaneen mielestä tuntuivat seminaarit, joissa piti keskustella ryhmässä ja antaa rakentavaa palautetta toisille. Kaiken kaikkiaan arvosanat omassa pääaineessa kuitenkin ylsivät kiitettävistä jopa erinomaisiin. Voidaan siis todeta, että opiskellessa itseohjautuva, omat aikataulunsa laativa ja niistä neuroottisesti kiinnipitävä introvertti pärjää loistavasti. Kun päämäärä (valmistuminen) oli selvä ja sen tavoittelemiseen tarjolla rauhoitettua aikaa ja tilaa, tulosta syntyi lähes liukuhihnatahtia.

Sitten olisi pitänyt siirtyä työelämään. Ne luonneominaisuudet, jotka opiskellessa olivat etu, kääntyivätkin yllättäen haitaksi: Tämän päivän työelämä haluaa muuttuviin ympäristöihin ekstroverttejä, joustavia, multitaskaavia tiimityöntekijöitä. Minä en ole mitään näistä – haluan tehdä työni yksin, omassa huoneessa ja yksi asia kerrallaan. Opiskeluyksikössäni taitoja mittattiin kirjallisina suorituksina, mutta työnantajat tuntuvat arvostavan enemmän sosiaalisia kykyjä; parhaiten oppiaineesta vaikuttavat työllistyneen ne, jotka pyörivät oppiainejärjestössä ja loivat verkostoja, mutta joiden seminaarityöt olivat aivan levällään vielä annettuna määräpäivänä. Ne opiskelijat, jotka esittivät loppumetreille viimeistellyn kurssityön ajallaan, eivät siis tosielämässä hyödy taidoistaan mitään – tiedän itseni lisäksi toisenkin esimerkin loistavasta kirjoittajasta, joka päätyi koulutusta vastaamattomiin fyysisiin duunarinhommiin. Yliopisto ei kursseillaan opettanut sitä, mitä työelämässä halutaan. Siinä valossa koko 5-vuotinen koulutus tuntuu turhalta, vaikka juhlapuheissa aina väitetään, ettei opiskelu mene koskaan hukkaan. Olisikohan jonkun nyt kuitenkin syytä miettiä tätä opetussuunnitelmien yhteydessä?

Suvaitsevaisuudesta ja monikulttuurisuudesta puhutaan jatkuvasti, mutta missä on neuroottisen introvertin paikka sosiaalisuutta ja moniajoa arvostavassa työkulttuurissa? Vastaus: työttömyyskortistossa. Eräiden meistä kohdalla epätoivotun luonnetyypin lisäksi kokonaisuuden mukana tulee erilaisia fyysisiä rajoitteita. Jos päätyy sairaslomalle, TE-toimiston sijasta ahdistelee Kela. Toiminnan henki molemmissa laitoksissa tuntuu olevan sitä lajia, että työttömyys/sairaus on yksilön oma syy, josta pyritään heti tilaisuuden tullen rankaisemaan – ikään kuin köyhänä ja kipeänä olo ei olisi jo ansaitsematon rangaistus itsessään. Heikkoa on hauska juoksuttaa.

1,5 vuotta takaperin varasin TE-toimistolta ajan ammatinvalinnanohjaukseen. Siellä pirtsakka psykologinainen tuntui vähät välittävän taustastani ja sanomisistani. Kerroin, etten oikein pidä ihmisistä, silti minulle ehdotettiin vanhustyötä. Toinen ehdotus: ”Entäs siivoaminen?” Ei. Sitten kysyttiin, miten suhtaudun eläimiin. Sanoin pitäväni kissoista ja hoitaneeni serkun koiraa, mutta psykologi tarkoitti isoja eläimiä kuten lehmiä ja hevosia. Varsinaista ammatinvalinnanohjausta – pohjalla 400 opintopistettä yliopisto-opintoja, kaksi kandityötä ja yksi gradu, ja silti tarjotaan ainoastaan mahdollisuutta päästä siivoamaan paskaa tavalla tai toisella!

Pari kuukautta myöhemmin hakeuduin edelleen TE-toimiston puolesta kokonaisvaltaiseen työkyvyn arviointiin. Kuulostaa kattavalta, moniammatilliselta selvitykseltä. Etukäteen piti täyttää lomake, jossa kysyttiin mm. syönkö päivässä vähintään yhden lämpimän aterian ja onko minulla ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Kyselyn rivien välistä haiskahti oletus, että kaikki työttömät viettävät päivänsä yksin tv:n ääressä eläen keskioluella ja makkaravoileivillä. Varsinaisen haastattelun suoritti teollisuusalueella vastaanottoaan pitävä työttömien terveydenhoitaja, joka ei tiennyt minusta mitään: Hoitajalla ei ollut käytössä sairauskertomustietojani eikä kai edes pääsyä tietojärjestelmään, ja jouduin mainitulle ihmiselle tulkitsemaan lomakkeesta omaa käsialaani ja itse opettamaan, mikä on Raynaud´n oireyhtymä. Mainitsin, että oikeaan korvaan tuppaa välillä jäämään vettä. ”Mut kuulet sillä kuitenki ihan hyvin?” Koska vastaus oli myöntävä, hoitaja oli sitä mieltä, ettei mitään tarvitse tehdä. ”Kokonaisvaltainen työkyvyn arviointi” tarkoitti siis sitä, että tunnin verran puhuttiin, verenpaine mitattiin ja kaikki esiinnostamani ongelmakohdat sivuutettiin. Todella kokonaisvaltaista. Oli liikaa vaadittu, että korvat olisi putsattu. Vastaanottohuoneessa ei tainnut olla välineistöäkään, ja jos homman olisi halunnut terveyskeskuksessa hoidattaa, olisi joutunut maksamaan yli 40 euron hoitajavuosimaksun jo aiemmin pulitetun samansuuruisen lääkärivuosimaksun lisäksi. Noin 500 euron kuukausittaisesta työmarkkinatuesta neljäkymppiäkin on iso raha; korvat jäivät putsaamatta. Monella tulee varmasti lääkäriin hakeutumistakin viivytettyä, koska rahanmenoa haluaa estää. Sinä aikana vaiva ehtii kätevästi pahentua niin, että sen hoitaminen tulee yhteiskunnalle huomattavasti kalliimmaksi, jos enää edes onnistuu.

Ei voi ihmetellä, että työttömien terveys on työssäkäyvien vastaavaa heikompaa, kun ”työterveyshuolto” on tällä tasolla. Terveyskeskukseen lääkärinajan saaminenhan kestää lähes poikkeuksetta kuukauden. Erikoissairaanhoidon puolellakaan ei turhaa kiirettä pidetä, jos sinne sattuu joskus pääsemään, eikä nyt edes oteta puheeksi niitä poliklinikkamaksuja. Kun ei ole työnantajaa, kukaan ei tunnu välittävän, hoidetaanko vaivat vai ei ja missä aikataulussa – Kelan maksama sairauspäiväraha on sitä paitsi työmarkkinatukea pienempi, joten sen puolesta kai kannattaa ajaa mahdollisimman moni työkyvyttömäksi. Kuinkahan monta väliä, joihin voi pudota, tuli yksin tähän listattua?

Ajan virrassa ja syvissä vesissä

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 21.9.2017. Klaus Mäkelä, kapellimestari. Javier Perianes, piano. Nisula – Mozart – Schumann.

Kummallisen vähälukuisen yleisön asetuttua paikoilleen torstai-iltaisen konsertin käynnisti aikalaissäveltäjä Mikko Nisulan sinfoninen runo Vellamon neidot, jota säveltäjä itse kuvailee ”Saimaa-aiheiseksi impressioksi orkesterille”. Teoksessa viileän kuulas sointi kertookin pohjoisen kylmistä vesistä enemmän kuin trooppisista, turkoosivetisistä palmurannoista. Tummanpuhuvan veden pinta laineilee ja väreilee hieman levottomuutta herättävästi, simpukat kalahtelevat ja teoksen alkupuolella voi halutessaan kuulla eräänlaisen muunnelman Tappajahai-elokuvan tunnusomaisesta pääteemasta. Teoksesta huomaa, että säveltäjä on kuunnellut Sibeliuksen sinfonisia runoja, mutta tässä tapauksessa Kalevala-tematiikasta ammentava tyyli on viety vielä kesyttömämpään ja eksoottisempaan suuntaan. Tunnelmaltaan Vellamon neidot on eteerisen irrallinen, ja impressionistiselle musiikille tyypillisesti kokonaisuudesta on vaikea saada pitävää otetta. Loppupuolelle musiikissa tapahtuu jonkinlainen nostatus, voimaantuminen, mutta jotain jää puuttumaan – täyteen hurmokseen soiva aines ei yllä, vaan tuntuu jollain lailla tukahdutetulta ja epätyydyttävästi veltostuu jälleen hyytyäkseen sitten lopullisesti.

Seuraavaksi lavalle nousi illan solisti Javier Perianes tulkitakseen Mozartin pianokonserton nro 27, joka jäi säveltäjän viimeiseksi lajissaan. Ensimmäinen osa alkaa melko pitkällä orkesterin esittelyjaksolla, joka hillityssä tyylissään vaikuttaa hetkittäin enemmän ehkä Haydnin kuin Mozartin tekosilta. Kun päästiin pianosooloon, Perianes tarttui toimeen hyvin kevyellä kosketuksella – sävelet soljuivat ilmoille kadehdittavan pakottomasti, pehmeästi ja heleästi. Pianon ja orkesterin yhteistyöstä jäi mielikuva, että piano on kärsivällinen ja lempeä, alati positiivinen lastentarhaopettaja, joka ohjailee ja hillitsee orkesterin esittämää ajoittain riehuvaa, torailevaa, sitten taas väsähtävää ja uudelleen innostuvaa lapsilaumaa. Vasta soolokadenssissa pianolla on lupa hengähtää hetki yksinäisyydessä ja pohtia elämän vakavia, jopa ankeitakin puolia.

Toisessa osassa on enemmän aikaa miettiä syvällisiä. Musiikista tulee mieleen lämmin kesäsade – sadepisarat tipahtelevat lempeästi, linnut visertävät ja lopulta orkesterista kohoaa tuuli, joka ajaa pilvet pois. Kaiken kaikkiaan osasta välittyy kiireettömyyden tuntu. Sadepäivän hiljaisessa hämärässä ehtii haeskella mielenrauhaa elämän vastoinkäymisistä huolimatta.

Kolmannessa osassa tunnelma on alusta lähtien jotain aivan muuta kuin toisessa osassa: Koko orkesteri herää pianon mukana puuhakkaana uuteen päivään, joka on täynnä kaikenlaista tehtävää – pientä häslinkiäkin ilmenee hetkittäin. Jopa tähän asti niin pehmeä-ääninen piano löytää kadenssissa pientä aggressiota. Osan loppupuoli ei tematisoi enää mitään olennaisesti uutta, mutta teos onneksi loppuu juuri, kun ensimmäiset tympääntymisen tuntemukset nousevat mielen etualalle.

Perianes on erittäin hienovarainen pianisti, joka kuljettelee teemoja kadehdittavan vaivattoman kuuloisesti pehmeän sileällä tyylillä. Konsertoissa allekirjoittanut vannoo useimmiten orkesterikohtien nimeen, mutta tällä kertaa orkesterin ja solistin välillä oli häiritsevää epäsuhtaa; orkesteri ei täysin löytänyt solistin kevyesti soljuvaa tyyliä ja sointi kuulosti solistiosuuksiin verrattuna hetkittäin jopa väkinäiseltä, mikä on Sinfonia Lahdelle harvinaista. Perianesin esittämä encore tarjosi konserttoa syvällisempiä tunteita. Itsetutkiskeleva, encorekappaleeksi pitkänpuoleinen teos kellui ajan virran vietävänä hiljaisessa viisaudessaan.

Illan sinfonia, Schumannin neljäs, on allekirjoittaneen ehdoton suosikki, joten ennakko-odotukset ovat kovat aina, kun teosta pääsee kuulemaan. Erityisen tärkeitä ovat ensimmäiset tahdit, jotka määrittävät koko sinfoniaa – vaikeasti kuvailtava, sitkeän melankolinen teema vaatii kärsivällistä otetta, missä tahtipuikkoa heiluttava Mäkelä onnistui. Sittemmin musiikki nousee jännitteiseen, myrskyisään, täysromanttiseen kiihkoon, jota myöskään ei sovi vetää överiksi, eikä niin käynytkään. Ensimmäisestä osasta ei tylsää hetkeä löydy – musiikissa on voimakas imu, jonka luomisessa patarummuilla on huomattavan tärkeä osa.

Toisessa osassa ensimmäisen osan pääteemasta herutetaan vielä lisää melankoliaa – jo valmiiksi raskasmielisyyttä huokuva teema kuullaan nyt vieläkin pidätellympänä ja murheellisempana. Viulusooloista versoo uutta toivoa, mutta pohjalla virtaavan surumielisyyden takia jokaista onnenhetkeä varjostaa tieto sen hetkellisyydestä.

Kolmas osa tempoilee aluksi kiivasti voimaa huokuen, mutta sulaa sitten rakkaudeksi. Lempeyden hetki vaihtuu kuitenkin taas pian alun raivoon osoittaen kenties, että äskeinen onni oli vain muisto tai toive. Sitten orkesterissa tapahtuu jotain vaikeasti määriteltävää melko hiljaisessa nyanssissa, kunnes kihinästä kohoaa hitaasti ja muhkeasti jotain valtavaa, joka puhkeaa finaalitaitteeksi.

Viimeinen osa henkii riehakasta voitontunnetta, johon liittyy hävinneelle osoitettua nälvimistä. Musiikista purkautuu hetkittäin jotain ilkeämielistä, mikä allekirjoittaneelta on aiemmin jäänyt havaitsematta – vaikea sanoa, onko sävy säveltäjän vai kapellimestarin rakentama. Kuitenkin voitonhuumaa tuntuu pimentävän epäilys siitä, oliko voitto lopultakaan sen arvoinen. Nyt saavutettua etua on puolustettava työllä ja vaivalla. Iloon sisältyy paineita, mutta ulospäin on kuitenkin näyteltävä tiettyä roolia, jonka ylläpitäminen käy hetki hetkeltä stressaavammaksi. Teos päättyy jättäen kuulijan epävarmaksi siitä, oliko voitto sittenkään voitto.

Sinfonian päättyessä päällimmäinen tunne oli vau! Nuoresta iästään huolimatta Mäkelä on lahjakas kapellimestari, minkä voi päätellä jo siitä, ettei kriittisellä arvioijalla ole kummempaa moitteen sanaa annettavana lempisinfoniansa tulkinnasta; ennen kolmannen osan nostatusta tosin tapahtui jotain kummallista ja toisen osan alun teemaa olisi ehkä voinut venyttää vielä aavistuksen hitaammaksi, mutta nämähän ovat makuasioita. Orkesteri tavoitti mieltävavahduttavalla menestyksellä sinfonian hengen, jonka allekirjoittanut tiivistäisi näin: Se on katkeransuloinen muistutus kaiken katoavaisuudesta. Mäkelä luotsasi orkesteria hienosti, mutta huomiota kannattaisi ehkä kiinnittää johtamiseleiden hallintaan – tällä kertaa mies ainakin oli varsinainen tuulimylly käyttäessään koko kehoaan laajoin liikkein. Moinen huitominen ja hyppiminen menee ylenpalttisuudessaan jo naurettavuuksiin. Asiat on kuitenkin laitettava tärkeysjärjestykseen, se pitää myöntää: Musiikkia tullaan kuulemaan, ei katsomaan.

Viehkeää Elvis-retroilua

Teatteriarvio. Musikaali Love Me Tender Lahden kaupunginteatterissa kaudella 2017–2018.

Lahden kaupunginteatterin tämän kauden vetonaula lienee 2.9. ensi-iltansa saava musikaali Love Me Tender. Elviksen lauluilla ryyditetyssä kepeän koomisessa farssissa nuori kapinallinen lättähattu Chad saapuu moottoripyörällään kitara selässä tiukkojen siveyslakien alla kärvistelevään pikkukaupunkiin. Musikaali ei siis kerro Elviksestä, vaikka päähenkilön roolihahmo tyyliltään kovasti nuorta rockin kuningasta muistuttaakin. Rock and rollin kulta-ajan musiikki yhdistyy lavalla 1950-lukulaiseen retroestetiikkaan esiintyjien puvuissa ja lavastuksessa.

Love Me Tender ei ole produktiona suureellisimmasta päästä. Osasyynä pienehköön miehitykseen lienee Lahden ammattikorkeakoulun esittävien taiteiden koulutuksen alasajo. Lavalla nähdään verrattain maltillisenkokoisen näyttelijäkaartin lisäksi kahdeksanhenkinen orkesteri, mikä tekee esityskokonaisuudesta rennon ja jopa intiimin – Broadway-tyyppisissä suurmusikaaleissa orkesteri on yleensä kätketty lavan alle orkesterimonttuun. Vaikka esiintyjiä siis on takavuosina nähny lavalla enemmänkin, Love Me Tender ei jää muilta osin jälkeen suuremmistaan: Pieni orkesteri tavoittaa isoa paremmin Elviksen kappaleille ominaisen soundin ja hengen, ja liian runsaslukuisesta näyttelijäkaartista on vaikea muistaa kaikkia hahmoja, joille nyt jää tilaa tuoda luonteensa esiin. Kun kysymys on komediallisesta musikaalista, hahmot ovat väkisinkin karikatyyrejä. Kerronta rakentuu kolmiodraamoille ja ristiinpukeutuminen on kuulunut asiaan jo operettiajasta lähtien. Tanssinumeroissa tiimi on tavoittanut veikeän letkeyden.

Elviksen lauluja on musikaalissa käsitelty melko pitkälti alkuperäisille uskollisesti. Yhtään Elviksen veroista laulajaa ei kuulla, mikä tuskin on yllätys, mutta kun tarina ei Elviksestä kerro, imitointia ei ole syytä odottaakaan. Näinkin joukosta löytyy parempia ja huonompia laulajia siinä missä osuvia ja ei niin toimivia esittäjäkohtaisia valintoja kulloisenkin laulun kohdalla; esimerkiksi joillekin naisäänille sovitukset kipuavat turhan korkealle, jolloin lopputuloksena on kimeää kiekumista. Sen sijaan täytyy antaa pisteitä Natalien/Eddien esittäjälle, joka naiseksi pystyy laulamaan kunnioitettavan matalalta yllättävän hienosti. Yksi esityksen kiehtovimmista duetoista puolestaan kuullaan Chadin ja museonjohtaja Sandran välillä, kun ensinmainittu laulaa Teddy bearia ja jälkimmäinen Hound dogia – kaksi kappaletta on fuusioitu sangen oivaltavasti.

Kokonaisuutena Love Me Tender on riemukas, menneiden vuosikymmenten nostalgiaa henkivä hyvän mielen esitys. Esiintyjäkaartista huokuu peittelemätön into musikaalin tekemiseen. Elviksen lähes kaikkien tuntemat ikivihreät siivittävät hupailua hienosti. Lopussa kaikki päätyvät toki onnellisesti yhteen sopivimman kumppanin kanssa ja tiukkapipoiset siveyslait heitetään romukoppaan nuoren parin ajaessa moottoripyörillään auringonlaskuun.

Kasaria paukutellen

Konserttiarvio. Varusmiessoittokunnan Kasari-kiertue Sibeliustalossa 22.8.2017.

Sibeliustalon pääsalin penkkirivit täyttyivät ääriään myöten ja tunnelma oli tiivis myös esiintymislavalla, kun Varusmiessoittokunnan Kasari-kiertue saapui kaupunkiin ja lavalle kapusi noin 70 muusikkoa. Konsertin laulusolisteina esiintyi niin soittokunnan omia nuoria lahjakkuuksia kuin ulkopuolisiakin artisteja. Ensimmäinen puoliaika jyrähti räväkästi käyntiin Tero Haikalan johtamana varusmies Jalmari Hakaniemen kajauttaessa hienosti Rebel yellin. Toisessa kappaleessa siirryttiin huomattavasti herkempään tunneilmaisuun soul-henkisessä, Hanna Bergströmin hehkuttamassa laulussa Saving all my love for you. Bergström siirtyi konsertin loppupuolella reilusti räikeämmälle linjalle – vaikka The best vaatiikin voimallista äänenkäyttöä, tällä kertaa mentiin liiallisuuksiin ja vaikutelmasta tuli aggressiivinen volyymin ylittäessä kipurajan. Sen sijaan konsertin kolmannessa kappaleessa ensimmäistä kertaa ääneen päässyt sotilasmuusikko Klaara Koivunen teki vaikutuksen komealla, matalalla äänellään, josta löytyi tukevasti pohjaa toisin kuin 2000-luvulla niin ihannoiduilta, korkealta ja ohuella äänellä hönkiviltä naisartisteilta (esim. Jenni Vartiainen). Koivusen laulamat kappaleet kuten Self control, Kyrie eleison ja Stop eivät ole helpoimmasta päästä, mutta toteutus hipoi täydellisyyttä, mitä orkesterin autenttisen kuuloinen soitto myötäili mainiosti luoden vahvan imun musiikkiin.

Ensimmäinen puoliaika jatkui hyväntuulisella menomusiikilla, kun ilmoille pääsivät Girls just want to have fun ja Walking on sunshine – energiset laulajat ja alkuperäiskappaleita täydemmät orkesterisovitukset saivat jalan vipattamaan. Ensinmainitussa kappaleessa kuultiin soolona sähköviulua ja jälkimmäisessä vasket pääsivät reilusti esiin. Seuraavaksi siirryttiin taas romanttisempiin ympyröihin Careless whisperin myötä; laulusolisti Ilari Kaipainen tuntui hieman kiirehtivän, mutta soolosaksofonisti Ilkka Olkku malttoi herkullisesti pidätellä kautta linjan ja soittoa oli ilo kuunnella, vaikka samaa aihetta toistetaan lukuisia kertoja. Yleisö lämpeni tosissaan viimeistään seitsemännessä kappaleessa, Ilari Kaipaisen esittämässä Toton Africassa – laulutyyli oli aavistuksen honottava, mutta intoutunut asenne korvasi puutetta. Suuri orkesteri soi komeasti, marimbasoolo loi eksoottista tunnelmaa ja lopussa orkesteri teki vaikuttavan häivytyksen todistaen, että isokin kokoonpano osaa soittaa myös hiljaa. Vieläkin parempaa oli kuitenkin tulossa, kun soittokunnan oma popin kuningas Aapo Vuori osoitti kykynsä falsettilauluun ja jacksonmaiseen nikotteluun Billie Jeanissa, jonka aikana lavalla nähtiin myös moon walkia niin laulajan kuin konsertin juontajankin toimesta – jälkimmäinen tanssi taiturillisesti ja kokonaisuutena esitys oli ehkä koko konsertin parasta antia. Seuraavat kaksi kappaletta, All around the world Reeta Saranpään esittämänä ja kolmen laulun sikermä soittokunnan omien solistien toimesta, virtasivat pirteästi, mutta Africalle ja Billie Jeanille oli paha pistää enää paremmaksi, vaikka yritystä kiitettävästi löytyikin. Sikermän viimeinen kappale Wake me up sisälsi reippaan pasuunasoolon ja päätti ensimmäisen puoliajan.

Väliajan jälkeen kapellimestariksi vaihtui Tommi Suutarinen, jonka johdolla uudelle kierrokselle lähdettiin kappeleella Anyplace, Anywhere, Anytime, jossa esiin pääsivät varsinkin lyömäsoittimet. Laulun miksauksen kanssa saattoi havaita pientä häikkää, mutta balanssi löytyi melko pian. Jo mainitun Stopin (jossa jouset väräjöivät intohimoisesti) jälkeen kuultiin varsin luovasti käsitelty sovitus Madonnan Material girlistä – alkuperäisestä purkkapop-lällätyksestä tultiin varsin kauas vanhaan Hollywoodiin ja swingin kultakauteen sinfonisella orkesterisäestyksellä; vaikutelmaa täydensi Saranpään Marilyn Monroe –look. Soundillisesti takaisin 80-luvulle palattiin seuraavissa kappaleissa. Heidi Seppälä eläytyi rohkeasti tehden Heaven is a place on earthin tarttuvaksi ilman konsertissa runsaasti kuultua voimakasta rytkettä. Sitten herkistyttiin lauluun, jota kuultiin paljon ainakin Radio Novan Pehmeät suosikit –ohjelmassa vuosituhannen alkuvuosina: I want to know what love is taipui miellyttävästi Kaipaisen käsittelyssä. Autenttisen syntikkasoundin leimaaman, sanoitukseltaan mystisen The Riddlen jälkeen yleisö houkuteltiin seisomaan ja tanssimaan The look of loven ajaksi. Suureellinen hitti Died in your arms tonight kaikui jykevänä, kun taas jo mainittu The best ampui yli. Perinteisestä When the saints go marching in –laulusta teemansa ammentava Number of the beast sisälsi yllätyksen: mustaan kaapuun pukeutunut laulaja paljastui Stratovariuksen Timo Kotipelloksi ja meno oli sen mukaista. Kotipelto esitti myös käsiohjelmaan viimeiseksi painetun, jämäkän heviballadin Still loving you, josta ei voi muuta todeta kuin vau.

Varusmiessoittokunnan muusikot osoittivat konsertissa todella mahtavaa asennetta, energisyyttä ja lahjakkuutta. Soittokunnan omilla laulusolisteilla on hyvät mahdollisuudet edetä urallaan; erityishuomion ansaitsee Klaara Koivunen vaikuttavalla äänellään. Ihailtava on kuitenkin myös soittajien yhteispeliä. Akustisten orkesterisoittimien yhdistäminen bändisoittimiin luo omat haasteensa, mutta sovitukset toivat hienoa täydennystä tuttuihin pop-kappaleisiin. Hieman harmillisesti yhtään suomalaista kasarihittiä ei ohjelmaan sisältynyt. Riemukas konsertti jätti hyvälle tuulelle, mutta jopa Sibeliustalon mittakaava tuntui turhan pieneltä – volyymiä oli kautta linjan liikaa, kun korvatulpat unohtuivat kotiin, joten jälkimmäisen puoliajan lopulla pää tuntui hetkittäin lähentelevän halkeamispistettä. Koska tilaisuus vaikutti loppuunmyydyltä, Varusmiessoittokunta voisikin lanseerata seuraavan kiertueensa stadionkonsertteina eli saapua Lahdessa ensi kerralla messukeskukseen nimekkäiden rock-tähtien tyyliin.

Analyysiä Hectorin albumista Kadonneet lapset (1978), osa IV: Varovaista toivoa

Albumin avaa tunnettu raita Tuulisina öinä, jossa unettomuudesta kärsivä kertoja pohtii maailman menoa kävellessään rannalla. Perässä tulee myös kertojan rakastettu, laulun sinä-objekti, jolle tämä laulaa: ”en rakkaudettas kestä maailman lasten ikävää” viitaten myös albumin nimeen. Kappaleelle tunnusomainen jousisäestys ujeltaa öisenä tuulena väristen kiihkeästi, mutta heijastelee samalla inhimillisiä epävarmuuden tunteita. Sähkökitaran soolo puolestaan tuulettaa rohkeasti, ehkä jopa myrskyisästi, ilmoille intohimonsa ja pelkonsa. Kertojan karua kuvaa kotimaansa tilasta ilmentää jo laulun alkupään virke ”narkoosissa nukkuu jo valtakunta herätäkseen narkoosikrapulaan”, mutta todellinen vahvistus saadaan myöhemmin kohdassa: ”On sairas isänmaamme, se potkii sortaa lastaan, sen kanssa leivän jaamme, vaikkei se koskaan niitäkään.” Kertoja siis kokee, että yhteiskunta tai valtio vie kaiken ruokkiakseen omaa riippuvuuttaan (mistä?) antamatta ihmiselle mitään takaisin. Lohdullista kuitenkin on, ettei yksilö anna periksi: ”En luovu taistelusta, en vaikka hylkäisitte.” Ehkä se, että kertojalla on edes yksi läheinen ihminen, riittää antamaan voimaa kohdata raaka todellisuus. Kappale on tavallaan surumielinen kohtaus öisellä rannalla, mutta toisaalta voimaannuttava, eihän kertosäkeistössä suostuta antamaan periksi ja pettämään elämää.

Albumin viimeisen kappaleen myötä palataan Hectorin folk-rock–juurille. Neil Youngin kappaleesta Tell Me Why mukailtu Kerro vaan! jättää vastaanottajalle toivoa paremmasta; pieni, akustisen kitaran säestykseen perustuva, melodisesti helppotajuinen kappale lauletaan lämpimän armolliseen sävyyn. Säkeistöjä ja kertosäkeistöjä on kaksi ja koko kappaleen pituus jää kahteen minuuttiin. Ensimmäisen säkeistön sanoitus sisältää aavistuksen uhkaaviakin elementtejä mustine ratsuineen, mutta ydinajatuksena tuntuu olevan, että ihmissydän löytää harvoin rauhaa omilta peloiltaan. Toisen säkeistön viesti on tulkinnallisesti yksinkertaisempi – siinä oleellinen asia tiivistyy sanoihin ”vierelläs oon hetkisen”. Kertosäkeistössä laulaja rohkaisee kuulijaa: ”Kerro vaan: Mikset pysty itses kanssa sopimaan?” ja jatkaa kysymällä ensimmäisellä kerralla, onko toinen liian vanha saamaan vai nuori luopumaan, toisella kerralla liian nuori saamaan vai vanha luopumaan. Laulun sanoman voi tulkita niin, että päästäkseen sopusointuun maailman kanssa yksilön on ensimmäisenä hyväksyttävä itsensä. Usein tämän huomaamiseen tarvitaan toisen apua.

Albumina Kadonneet lapset on kiistämättä oman aikansa tuote. Ajankuva hahmottuu välähdyksinä sanoituksista: Insinöörin unissa ”Tiilikainen hiihtoa selostaa” ja ”tänään kuoli Elvis”, Postitoimistojutun ensimmäisessä säkeistössä taas ”Hector laulaa radiossa Tuu takaisin” – vuonna 1976 kuollut Pekka Tiilikainen oli Ylen pitkäaikainen, tunnettu urheiluselostaja, aikansa suurimpiin lukeutunut nuorisoidoli Elvis Presley kuoli vuonna 1977, ja Hectorin oma kappale Tuu takaisin julkaistiin Kadonneita lapsia edeltävällä Hotelli Hannikainen –albumilla vuonna 1976. Silti albumiin sisältyy vielä runsaasti ajankohtaisuutta, koska ihanneyhteiskuntaa ei ole saavutettu lähes 40 vuodessakaan. Työttömyys, vieraantuminen, masennus, kodittomuus, turhautuminen, sairaus ja epäoikeudenmukaisuus ovat harmillista kyllä tätä päivää.

Millainen albumikokonaisuus! Rikkinäinen yhteiskunta, joka tuottaa särkyneitä yksilöitä: Väsyneet ja vieraantuneet tuskailevat yksin ongelmiensa kanssa, toisten vastoinkäymisille nauretaan ja niistä pyritään hyötymään, työttömällä ei ole mitään, nainen on toisen luokan kansalainen ja koditon veteraani paleltuu hankeen. Kadonneet lapset käsittelee modernin yhteiskunnan kipukohtia erilaisista näkökulmista melko raadollisinkin sanankääntein, mutta jokaisesta albumin kappaleesta voi löytää myös inhimillistä lämpöä; musiikilla pehmennetään julmia sanoja ja vastaavasti toiset sanat antavat lohtua ja toivoa siitä, että joku vielä kuuntelee ja rakastaa. Postmodernille ominainen teknologian korostuminen tekee Hectorin 1980-luvun alun albumien (Eurooppa [1981], Hyvää yötä, Bambi [1982]) soundeista huomattavasti Kadonneita lapsia kylmempiä – ne tarjoavat vähemmän inhimillistä tarttumapintaa, jolloin vieraannuttamisefekti tehostuu. Kadonneet lapset ehkä pyrkiikin herättämään kuulijan sympatiat tarinoiden henkilöhahmoja kohtaan ja kiinnittämään huomiota sosiaalisen ympäristön ongelmiin. Mahdollisuuksia muutokseen on niin kauan kuin edes joku jaksaa taistella.

Hectorin laajaan tuotantoon on kautta linjan sisältynyt myös leppoisia, lohdullisia ja humoristisia kappaleita, mutta tämän albumin yleisilme on vakava. Syvempi analyysi olisi jo väitöskirjamittainen tuotos, mutta annettakoon jotain vielä salaliittoteoreetikoillekin: Laiva mainitaan ohimennen kolmessa eri kappaleessa – ”tuhat lokkia laivaa veti valjain” (Palellaan yhdessä), ”puisen laivan on nähty uppoavan” (Kissojen yö) ja ”yössä harhailee sydänlaivat” (Kerro vaan!). Jätän itse nyt pohtimatta, mikä symboliikka sanoihin mahdollisesti sisältyy (jos mikään). Yksi yhteiskuntakriittisen albumin ydinkysymyksistä kuullaan jo ensimmäisessä kappaleessa, ja näitä sanoja pohtimaan aion jättää lukijan tällä erää: ”Huomiselta toivotko enempää?”

Analyysiä Hectorin albumista Kadonneet lapset (1978), osa III: Surrealistisia painajaisia

Insinöörin unet alkaa räikeällä kitaran ja rummun läpitunkemalla kompilla, jonka päälle aggressiivinen kertoja karjuu tukahdutetulla äänellä – rumuuden estetiikka viittaa varhaiseen punk-rockiin. Minä-kertoja kuvailee ajanviettoaan, johon sisältyy Fortunan (Suomessa 1920-luvulla kehitetty, flipperiä muistuttava puinen pelilauta) pelaamista, itsensä koskettelua ja sen pohtimista, mitä puhutellun naisen puseron alla on. Yhtäkkiä musiikki muuttuu täysin; harvoin kontrasti A- ja B-osien tyylissä on näin voimakas. Kiukkuisen rymistelyn ja huudon korvaa jousisoitinten säestämä, lyyrinen ja lempeän rakastunut laulu, jossa kertoja haikailee Hollywood-tyyppistä rantakohtausta lemmittynsä kanssa. Rautalankakitaran soolo toimii siltana uuteen A-osaan, jossa kertoja raivoaa lyhyesti epäonnistuneesta aamusta: ”Kello kilu säälittä parahtaa. Haavoittaudun partaraudalla. Myöhästymisestä ei sais narahtaa. Virka on jo vaakalaudalla!” Seuraavan B-osan haaveilevassa tunnelmoinnissa konttoriin on sittenkin ehditty ajoissa, eikä töitäkään juuri ole tehtävänä, mutta idolin kuolema hämmentää: ”Mieleni on jotenkin tunnoton. Tänään kuoli Elvis.” Viimeisessä A-taitteessa tiivistyy jollain tavoin koko albumin sanoma pienen ihmisen kokemasta vieraantumisesta – ”sieluni ei viihdy tässä lihassa, se pelkää mennyttä ja tulevaa”. A- ja B-osien tunneilmaisun vastakohtaisuus luo ajatuksen kertojan mielen hajoamisesta, oli kyse sitten kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, skitsofreniasta tai jostain muusta. Kertoja tunnustautuu insinööriksi, joten laulun nimi selittyy. Kiinnostava on raja kertojan todellisuuden ja unelmoinnin välillä; ensimmäinen B-osa vaikuttaa selvästi kuvitelmalta tai kaukaiselta muistolta, mutta toisen kohdalla ei voi olla varma, unelmoiko mies vain ajoissa töihin ehtimisestä vai onko myöhästymisen välttäminen oikeasti unenomaisen huojentava kokemus. Laulusta kuvastuu joka tapauksessa kertojan tyytymättömyys elämäänsä.

Kappaleessa Palellaan yhdessä huomion kiinnittää omaleimainen, sähkökitarapainotteinen riffi, jossa nousevaa kulkua seuraa saman tien vastaava lasku – taivasta tavoitellessa syöksytään helvettiin (anabasis ja katabasis). Soundi on raskas ja uhkaava, leppeitä laineita ei aaltoilusta tule ajatelleeksi. Rakenteeltaan kappale noudattaa perinteistä AB-kaavaa. Muodon yksinkertaisuudelle vastakohtainen on sanoituksen sisältö surrealistisessa, postmodernissa katkelmallisuudessaan. Kertosäkeistössä toistetaan laulun nimen mukaisesti: ”Oo beibi, beibi, beibi, me vaikka palellaan, oo beibi, beibi sentään yhdessä palellaan”. Säkeistöistä taas kuvastuu kylmä, julma, absurdi todellisuus, jossa esimerkiksi väkijoukko röhkii (nauraa?), kun kertojan puhuteltava kompastuu liekehtivään mieheen. Kukaan muu kuin kertoja ei siis välitä mistään, toisten onnettomuudesta koetaan vahingoniloa. Pientä ihmistä ei auta ympäröivä massa eikä ylempi valta, koska kertoja toteaa yhden säkeistön päätteeksi ”ja tv-uutisissa joku jumala sylki vasten silmiäin”. Kaikki on irvokasta karnevaalia, kun soittokunta säestää työttömyyskortistoon liukuvaa jonoa; myös laulajan äänenkäyttö tukee karnevalismin tematiikkaa liioittelevine, hinkuvine venytyksineen. Laulun lohdullisena puolena voi pitää sitä, että kertojalla ja puhuteltavalla on sentään toisensa, joten he ehkä pystyvät hieman lämmittämään toisiaan, vaikka palelevatkin. Kertoja säilyttää inhimillisyytensä loppuun asti – laulun viimeinen säe kuuluu ”paljain käsin sisukseni tutkin, siellä sydän vielä isännöi”.

Käenpoika (Laulu fasismista) alkaa äänimaalailulla – sataa, ukkostaa, kulkukissa rääkyy. Laulu nousee hiljalleen sateen päälle ja muuttuu pääasiaksi. Kertosäkeistöttömän, erittäin läpilauletun eli niukasti väisoittoja sisältävän kappaleen käenpoika on mies, joka tavoittelee häikäilemättä omaa etuaan; käki tunnetaan lintumaailman loiseläjänä, joka munii toisten lintujen pesiin, ja kasvaessaan käenpoikanen tyrkkii muut poikaset pesästä saadakseen itse kaiken tilan ja ruuan. Laulun lapsista kasvaa näitä ”käenpoikia”, vallanhimoisia sotilaita ja kuninkaita, jotka oikeuttavat toisten sortamisen jumaluususkolla. Vaikka ”on kuollut peto suuri bunkkeriinsa” eli Adolf Hitlerin tavoittelema Kolmas valtakunta romahti, pahuus ei ole kadonnut, vaan sen alkuperää on yhä jäljitettävä jokaisesta ihmisestä: ”Se täytyy meistä polttaa, ennen kuin paiseet parantaa. Ja silloin aamu koittaa, voimme taas rakastaa.” Sanoihin sisältyy ainakin yksi selvä viite maailmankirjallisuuteen, mutta tarkemmin en kykene sitä nyt palauttamaan mieleeni. Kappale päättyy äänimaisemaan kuten alkaakin, mutta nyt pianon helähdykset kimaltavat aamuaurinkona kasteessa ja ääniraidalla pikkulinnut visertävät. Päätös jättää ilmoille toivon paremmasta huomisesta, mutta ajatuksen voi kyseenalaistaa utopiana, jos kerran lapset syntyvät jo lähtökohtaisesti vallanhimoisina; ihmisluonto on raadollinen ja käki on käki kuoriutumisensa hetkestä lähtien. Myös kertojan äänensävystä voi aistia loppua kohti kehittyvän aavistuksen ironista skeptisyyttä omia sanoja kohtaan.

Kissojen yö on Hectorin versio Al Stewartin kappaleesta Year of the Cat (”kissan vuosi”), joka julkaistiin vuonna 1976. Nimensä alkuperäiskappale sai vietnamilaisesta horoskoopista, jonka merkeistä yksi on kissa; merkki vastaa kiinalaisen horoskoopin jänistä. Jonomuotoa noudattavan alkuperäiskappaleen sanoitus on yksiselitteisempi kuin Hectorin lukuisista tuokiokuvista ja henkilöistä koostuva adaptaatio. Vaikka suomennoksen nimi viittaa yöhön, laulussa puhutaan aamusta niin alussa kuin lopussakin: Avaus kuuluu ”oli aamu jonkun Suomi-filmin, joka kulisseilta näyttää vaan” ja loppumetreillä sanotaan ”pian aamu on ja hän on jälleen kädet ristissä niin peloissaan”. Monitulkintaisista lyriikoista voi tulkita kritiikkiä kulttuurin pinnallisuutta ja ihmisten esineellistämistä kohtaan – yksilön tuska on halpaa ja vanhus tavoittelee menetettyä nuoruutta pukeutumisella, mutta lopulta jäljelle jää vain ristiriitoja ja särkyneitä illuusioita. Lopussa otetaan vielä kantaa ilmastokysymykseen ja saastumiseen paljolti samoin retorisin keinoin kuin Juice Leskisen vuonna 1981 julkaistussa kappaleessa Myrkytyksen oireet: ”Mutta myrkyt liikkuu, kun tuuli käy. Kohta alkaa täälläkin pakastaa. Voit mennä pois tai vielä hetken nukkua tai rakastaa yli kissojen yön.” 1960-luvulta lähtien teollisuuden päästöjen aiheuttamat happosateet herättivät huolta ympäristöstä, mutta tämän päivän suurimpana ongelmana Euroopassa pidetään ilmaston lämpenemiseen johtavia hiilidioksidipäästöjä. Kissojen yötä analysoidessa huomiota voi kiinnittää myös persoonapronomineihin: Minä, sinä, hän ja he, muttei koskaan me tai te, ikään kuin yksikössä jokainen jäisi aina yksin ja monikossa olisi vain kaukaisia ulkopuolisia, heitä, kasvoton massa, johon ei löydy mitään kosketuspintaa. Epävarmaa on sekin, pysyvätkö kertojaminä ja puhuteltu sinä koko ajan samoina. Kissa on petoeläin ja yksineläjä, joka metsästämisen lisäksi keskittyy lähinnä nukkumaan lämpimässä, suojaisassa paikassa, joten laulun symboliikan tulkitseminen niin, että ihminen on kissa, antaa yhteiskunnasta melko raa´an kuvan. Yö puolestaan symboloi totunnaisesti pimeyttä ja uhkaa.

Ihminen näyttäytyy edellämainituissa kappaleissa petona, jonka kaoottinen mieli voi luoda mitä erilaisimpia hirveyksiä niin itselleen kuin muillekin. Lauluissa kolmannessa persoonassa kuvatut ihmiset näyttäytyvät välinpitämättöminä ja jopa eläimellisinä nihilisteinä groteskeissa tuokiokuvissa. Yhteisöllisyys ei merkitse enää mitään koventuneiden arvojen ja kyynisen individualismin aikana. Ehyet kulttuuriset kertomukset ovat sirpaloituneet hajanaisiksi katkelmiksi, joista on vaikea koota mitään järkeenkäypää; jokainen ottaa mitä tahtoo ja käyttää hyväkseen. Laulut noudattavat pelkistettyjä muotorakenteita, mutta sanoitukset jättävät runsaasti tulkinnanvaraa. Muodon yksinkertaisuus sopii moderniin estetiikkaan, jolle ominaista on teollinen sarjatuontanto, joten musiikissa tämän voi tulkita kritiikkinä ihmisten tasapäistämiselle; suomalaisen yhteiskunnan modernisoitumisen kipukohdat alkoivat korostua juuri albumin julkaisuaikaan. Ilmoille jää esimerkiksi seuraavanlaisia kysymyksiä: Jos yksilö ei kykene rakentamaan edes ehjää identiteettiä itselleen, miten yhteiskunta voisi olla yhtenäinen kokonaisuus? Toisaalta jos yhteisöä ja kulttuurista jatkuvuutta ei ole, mistä yksilön identiteettiprosessille löytyy perustaa? Jotta albumin synkemmät sävyt eivät jäisi päällimmäisinä mieleen, käsittelen sarjan viimeisessä osassa niitä kahta laulua, joista välittyy kuulijalle eniten toivoa ja inhimillistä myötätuntoa. Nämä kappaleet toimivat albumin kehyksinä – avausraitana kuultava Tuulisina öinä ja loppurauhoitelmana Kerro vaan!