Musiikin vastarannoilla

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 23.3.2017. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Jean-Guihen Queyras, sello. Ligeti – Haydn – Bartok.

Sibeliustalolla vietettiin musiikin merkeissä unkarilasta iltaa: Säveltäjät György Ligeti ja Bela Bartok olivat unkarilaissyntyisä, kun taas itävaltalaistaustainen Joseph Haydn teki merkittävän osan työurastaan Unkarissa. Konsertin alkajaisiksi orkesterin puhallinviisikko esitti Ligetin Kuusi bagatellia puhallinkvintetille. Aluksi tuntui oudolta kuulla niin pientä kokoonpanoa suuressa salissa, mutta melko pian korva sopeutui tähänkin. Sarjan ensimmäinen osa on hyvin kiivas ja lyhyt, mutta sen aikanakin ehtii huomata, kuinka hauskasti fagotti pääsee tällaisessa kokoonpanossa esiin. Toisessa osassa sävelkieli henkii kansallisromantiikkaa tuoden tummilla sävyillään mieleen Sibeliuksen Tuonelan joutsenen. Kolmas osa soi pirteämmin kuin uutta elämää keväällä versoen. Neljäs osa puolestaan voisi olla videopelin soundtrack – musiikki selvästi pyrkii eteenpäin selvä tavoite mielessään. Viidennen osan hidas, vakava alku kuulostaa aluksi hautajaismarssilta, mutta kehittyy sitten joksikin muuksi; tuntuu kuin epäsymmetrinen kappale hakisi tasapainotilaansa arvaamattomasti keikkuen. Sarjan viimeisessä osassa straviskimaisilta vaikutteilta ei ole vältytty rytmin käsittelyssä ja paukkuaksenteissa. Juuri kun musiikin luulee jo loppuneen, käyrätorvi luikauttaa muutaman äänen ja loppuhuipennus kuuluu: ””Pröt!” Kokonaisuutena kamarimusiikillinen sarja tarjoaa kiehtovia sävyjä. Ligetin maine kokeellisena modernistina ei tässä kuulla juurikaan läpi.

Seuraavaksi siirryttiin niihin tuttuihin klassisempiin tunnelmiin, kun Jean-Guihen Queyras saapui tulkitsemaan kauan kadoksissa ollutta, nykyisin lajissaan paljonkin soitettua Haydnin sellokonserttoa (C-duuri). Avausosassa solisti seurailee orkesteria jo ennen varsinaista soolo-osuutta – rajanveto solistin ja orkesterin välillä ei siis ole yhtä selvä kuin useimmissa romantiikan ajan konsertoissa. Musiikin tunnelma on mukava soolosellon toimiessa enemmän orkesterin keulakuvana kuin sen kilpailijana. Osan edetessä vastaan tulee myös intensiivisempi kohta, jossa Queyras kaivoi sellostaan juurevaa soundia runsaalla jousenkäytöllä. Jousitekniikka vaikuttikin toimivan erinomaisesti, sillä solisti löysi tarvittaessa niin purevuutta kuin keveyttäkin. Kadenssi sisältää monipuolisia aineksia, joissa solisti pääsee hieman irrottelemaan, joskaan mitään ei erityisesti jäänyt mieleen. Sen jälkeen orkesteri kertaa nopeasti pääteeman käärien osan siten tyydyttävästi pakettiin.

Konserton toinen osa on hidas, esitysmerkinnältääkin adagio. Musiikki virtaa seesteisen rauhallisesti. Monenlaisia asioita pohditaan ja käännellään, mutta päätöstä ei tarvitse tehdä juuri nyt. Mieleen muistuvat menneet päivät, jolloin edes lähikaupat eivät olleet auki sunnuntaisin ja ajan virtaan sai vain jäädä kellumaan. Toisen osan tyyneydelle vastapainon tarjoaa vauhdikkaasti tikuttava finaali, jonka aiheet kimpoilevat orkesterissa sinne tänne. Pohjalla säilyy koko ajan metronomimainen nakutus, josta tulee ajatelleeksi jonkinlaista mekaanista laitetta. Ikiliikkuja on kuitenkin käsitteenä mahdoton, mikä tulee tässäkin tapauksessa ilmi – konsertto loppuu kuin seinään.

Väliajan jälkeen jatkettiin sikäli samoilla linjoilla, että ohjelmassa oli toinen sellokonsertto ja lisää Ligetiä – siispä Ligetin ensimmäinen sellokonsertto. Tyylillisesti Ligetin konsertto eroaa Haydenista kuin yö päivästä esitellessään Ligetin modernistisempaa, äänikenttiin enemmän kuin melodioihin keskittyvää puolta. Konsertto alkaa soolosellistin jousen hivellessä kieliä niin hienovaraisesti, ettei hetkeen kuulu mitään. Sitten korviin alkaa kantautua hyvin hiljaista pitkää ääntä, joka miltei huomaamatta siirtyy orkesterille. Johonkin jää aina soimaan urkupiste, kun päälle rakentuu varovasti muuta ainesta. Sointi tuntuu uhkaavalta yliluonnollisella tavalla – hiljainen kauhu hiipii lähes huomaamatta sisimpään. Ääni huojuu ja välillä voimistuu lähestyen kuulijaa, sitten taas hiljenee kuin loitontuen – Doppler-efekti on saavutettu. Jos jonkinlaista pääteemaa hakee, täytyy tyytyä hallitsevaan pitkään ääneen. Jotain tuntuu selvästi kytevän hiljaisuudessa ja yhtäkkiä orkesterissa leimahtaa hetkellisesti. Pian hiillos hiipuu ja sammuu. Hiljaisuus. Sitten musiikki saavuttaa evoluution seuraavan pykälän: Orkesterin alkumeressä kiehuu, alkeelliset elämänmuodot törmäilevät toisiinsa ja jakautuvat uusiksi yksilöiksi näennäisen sattumanvaraisesti. Musiikissa havaitaan nyt enemmän liikkuvia ääniä, rohkeampia nyansseja ja kuhina vain vilkastuu. Soolosellistin käsi vipeltää edestakaisin pitkin otelautaa kuin nopealiikkeinen rapu. Orkesteri jättäytyy pois solistin jatkaessa edestakaista liikettään, joka sekin pian loppuu päättäen konserton. Ligetin sellokonsertto ei ole leppoisaa taustamusiikkia. Sitä kuunnellessa on hyvä tietää, että modernin ajan kokeellisuus sai lähtölaukauksensa, kun toisen maailmansodan lopulla keskitysleirien kauhut paljastuivat maailmalle ja ihmiskuntaa häpeävät taiteilijat päättivät sanoutua irti kaikesta siihen asti tehdystä. Konsertto vaatii tiettyä uppoutumista, keskittymistä ääneen itseensä. Kokemus voi olla rankka, mutta myös tyydyttävä.

Yleisön suosionosoitukset vaativat Queyrasilta vielä lisää, joten tämä esitti kaksi unkarilaisen György Kurtagin miniatyyriä. Ensimmäisessä soittaja vaikuttaa epäilevältä – lyhyiden epäilevien argumenttien jälkeen jousi tempaistaan teatraalisesti pois kieliltä ennen seuraavaa kommenttia. Toisessa taas haetaan sävyä, joka muistuttaa pulloon puhaltamista. Voi ajatella myös, että ääni tulee veden alta. Mielenkiintoisia lyhyitä tutkielmia.

Konsertin päätökseksi soi Bartokin pieni orkesterisarja Romanialaisia kansantansseja. Alussa tunnelma on jylhän arvokas ja sointi muhkeaa. Sitten kuullaan leikillisyyttä, jota kuitenkin värittää itäinen mystiikka, jollaista kuullaan myöhemminkin piccolohuilua pastoraaliaiheen ohella. Sittemmin mustalaisviulu valittaa kertoen suurista tunteista. Loppupuolella vietetään riehakasta kansanjuhlaa, ehkä häitä tai sadonkorjuujuhlaa. Niin lyhyitä ovat Bartokin lainaamat ja muokkaamat kansantanssit, että lisääkin olisi saanut olla. Toisaalta taiteilija tietää onnistuneensa, kun yleisö jää kaipaamaan lisää. Sarja kevensi Ligetin mahdollisesti jättämää epävarmuutta. Kaikkineen konsertti oli koostettu erittäin kiehtovasti; tyylillisesti ohjelma oli monitahoinen kattaus klassismista modernismiin. Miltei jokaiselle löytyi luultavasti jotakin.

Kaiken loppu?

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 9.3.2017. Giordano Bellincampi, kapellimestari. Thomas E. Bauer, baritoni. Schubert – Mahler.

Vaihtelun vuoksi maaliskuisen konsertti-illan avasi sinfonia, vaikka normaalisti sinfonian paikka on illan lopussa. Nyt kuultiin Schubertin kolmas. Ensimmäisen osan avaa painokas sointu, jota kuitenkin seuraa kevyempi aihe, jonka pohjavireenä vakavuus silti muistuttaa itsestään. Osan aikana toistuvat puupuhallinten viehättävät kujerrukset, joissa voi aistia jotain klassismin kepeydestä ilman sille tyypillistä imelyyttä – Schubertin ilossa on häivähdys elämän karvautta ja kohtalokkuutta, sitä romanttisen estetiikan paloa. Toisessa osassa kuullaan vielä ensimmäistä enemmän klassismin hilpeyttä, joka kuitenkin ajoittain notkahtaa epäröimään, ennen kuin saa taas kohennettua kulissinsa pystyyn. Kolmannen osan pääteema puolestaan on hyvinkin tomera kuin puuhakas ja ankarakin taloudenhoitajatar. Ero laiskempaan, haaveilevaan sivuteemaan on päivänselvästi havaittavissa. Lyhyehkö osa noudattaa perusrehellista ABA-muotoa, jossa sivuteema sijoittuu kahden pääteeman esiintymisen väliin. Finaalitaitteen teema hypähtelee kiireissään – aikataulu on jo pettänyt ja tavaratkin jääneet pakkaamatta. Touhu rauhoittuu hetkittäin ajatukseen ”kyllä tässä hyvin ehditään”, mutta kellon katsomisen jälkeen sama tohina jatkuu. Sinfonian osista tämä sisältää eniten tarpeetonta toistoa, mutta lopulta laukku on pakattu ja junaan ehditään sittenkin.

Schubertin kolmas sinfonia toimi erittäin miellyttävänä avauksena. Lyhyehkö sinfonia ei ehdi kuluttaa aiheitaan puhki. Elämänmakuinen valon ja varjon vaihtelu sykähdyttää. Sinfonian orkestraatio ei ole kovin iso, mutta musiikki soi hyvinkin komeasti. Teoksen päätteeksi Bellincampi osoitti kunnianosoitukset orkesterille täysin ansaitusti.

Illan solistinen osuus jakaantui tällä kertaa väliajan molemmin puolin. Alkajaisiksi saksalaisbaritoni Thomas E. Bauer tulkitsi orkesterin säestyksellä Mahlerin säveltämän ja sanoittaman neliosaisen sarjan Vaeltavan kisällin lauluja, joka heijastelee häviölle jääneen kosijan katkeruudentunteita. Ensimmäisessä osassa laulaja kertoo menetetystä rakkaudestaan – rakastetun viettäessä häitään kertoja sulkeutuu kammioonsa suremaan. A-taitteessa orkesterista kuullaan iloista helinää ilmeisesti rakastetun häitä juhlistaen, mutta laulajan sävy on surullinen. B-taitteessa tätä ristiriitaa ei havaita, vaan orkesteri seurailee kertojan haikeaa toivetta rakkaan onnesta. Toinen A-taite puolestaan tuo jälleen orkesterihelinän haastamaan kertojaa, joka kieltää kevään ajatellessaan vain tuskaansa. Lopulta orkesterikin ymmärtää kärsimyksen – laulu päättyy huilujen viimeiseen haipuvaan säveleen.

Toisessa laulussa kertoja kulkee aamuisella kedolla, missä iloinen peipponen ja lystikäs sinikello ylistävät hienoa maailmaa. Musiikista välittyy värikylläinen maisema, joskin hieman ironiaa tulkintaan loi Bauerin melkoinen loppukarjaisu hänen esittäessään peipposta. Niin sievältä kuin maailma laulussa vaikuttaakin, lopuksi kertoja kyseenalaistaa kaiken väittäen, ettei hänen onnensa enää koskaan voi kukoistaa. Tämä tunne ei juurikaan välity orkesteriosuudesta ja laulua voikin pitää jonomuotoisena.

Kolmannen osan täräyttävät käyntiin vasket. A-taitteessa huokuu niin musiikista kuin laulustakin viha ja tulenpalava katkeruus. B-taitteeseen musiikki kuitenkin rauhoittuu ja laulaja tyyntyy lauhkeampaan kaipuuseen, kunnes jälleen herää muistoistaan nykyisyyteen eli toiseen A-taitteeseen. Kertoja kuulee rakkaansa naurun vielä mielessään, mutta sitten orkesteri repeää lähes apokalypsiin ja kertoja paljastaa synkän toiveensa, että olisi jo kuollut. Orkesteri kuittaa tämän tummilla bassosoinnuilla.

Viimeisessä laulussa viha on vaihtunut alistumiseen. Vähäeleinen, jousipainotteinen säestys seurailee yössä yksin harhailevaa kertojaa kukkivan lehmuksen alle. Hetkellisesti hän tuntee kaiken olevan taas hyvin, mutta orkesterin viimeiset henkäykset kyseenalaistavat lopputuloksen. Jatkuuko elämä sittenkään?

Bauerin ääni ja tulkita tekivät vaikutuksen yleisöön. Ylärekisteri tosin jäi paikoitellen hieman ohueksi. Mahler on säveltänyt sarjansa isolle orkesterille, mutta sen tehot jäivät orkestroinnissa enimmäkseen hyödyntämättä. Väliajan jälkeen palattiin lied-tunnelmiin, tällä kertaa Schubertin säveltämien laulujen orkesterisovitusten merkeissä. Ensimmäisenä kuultiin Kyynelsade, jonka lempeässä idyllissä laulun kertoja istuu rakastettunsa kanssa puron äärellä. Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, mutta lopussa kertoja purskahtaa itkuun ja rakastettu lähtee pois. Ilman asiantuntevampaa lyriikan analyysia on vaikea sanoa, miksi näin tapahtuu. Toisen liedin Tienviitta tunnelma ei ole sen iloisempi – orkesteri huokailee ja nyyhkyttää aluksi melodisen, mutta tarinan edetessä väsyneemmäksi tai kiukkuisemmaksi muuttuvan laulun taustalla, kun päähenkilö vaeltaa tielle, jolta ei ole paluuta. Lopussa musiikki on niin synkeää, että pohdittavaksi jää, onko kertoja matkalla omaan kuolemaansa vai aikeissa murhata jonkun muun.

Laulussa Kronos-kuskille koetaan symbolisesti koko ihmiselo nousuineen ja laskuineen matkalla Manalaan. Hämmentävästi vaikuttaa siltä, että kertojasta on mukava ajatus päästä perille. Kuolemankaipuussa kieriskellään myös kappaleessa Memnon, joka musiikillisesti kuitenkin soi hempeänä pastoraalina. Tästä päästään liediin Musiikille, jossa tuska sulaa rakkaudeksi ihanaan taiteeseen; elämä ei ole pelkkää kuolemaa, on myös musiikkia. Tämän voi allekirjoittaa. Omituista kyllä laulussa puhutaan harpusta, mutta kaivattuja harpun helähdyksiä ei orkesterista kuulla.

Lauluista viimeinen lienee myös tunnetuin. Keijujen kuningas pakottaa esittäjänsä moneen rooliin: Hän on kertoja, joka kuvailee lähtötilanteen eli kuinka öisessä myrskyssä ratsastaa isä sairasta poikaansa lääkäriin vieden. Hän on poika, jota keijujen kuningas houkuttelee valtakuntaansa. Hän on itse keijujen kuningas. Kappaleessa pianolta orkesterille siirretty aihe on kiihkeä, pelottava ja hyvin tunnistettava. Musiikista voi oikeastaan jo päätellä tarinan huipennuksen – se on tragedia. Kun isä pääsee perille, ”jo lapsi sylissä kuollut on”. Laulu on kauhuromanttinen, järisyttävyydessään mieleenpainuva.

Konsertin päätös vapautti täyteen miehitykseensä kasvaneen orkesterin laulusäestyksessä vaadituista pidättelyistään. Mahlerin sinfoninen runo Totenfeier eli hautajaismenot jyräytti ilmoille maailmanlopun. Alussa pohjan luo matalien jousien synkän uhkaava, rytmikäs teema, jonka päälle muuta soivaa ainesta rakennetaan; puupuhaltimet aloittavat, sitten kuullaan viuluilta pidempää linjaa. Kun vasket ja rummut yhtyvät soittoon, käy viimeistään selvästi, että merkittävistä hautajaisista on kysymys. Viulut aloittavat jotain muuta, lohdullisempaa, joka kuitenkin muuttuu tuskaksi, jota vasket ja matalat jouset vahvistavat. Välissä kuullaan kaunista muistelua, josta voisi kuvitella versovan uutta toivoa, mutta musiikin taipuessa taas tummaksi surumarssiksi käy ilmi, että herkkyys oli vain menneen loiston muistumaa. Kauneus on tuomittu tuhoon. Kaikki ei siltikään pääty bassopasuunan matalaan mörinään, kuten voisi kuvitella. Tämä ei jää teoksen ainoaksi valelopuksi. Viulujen äärettömän hiljaisesta kihinästä nousee mahtipontinen, suuruudenhullu mekkala, jota vain jatkuu ja jatkuu kuulijan jähmettyessä paikalleen silmät levällään. Rytinän tauotessa taivaspaikka tuntuu hetken ajan olevan avoinna – viulut, huilut ja harppu houkuttelevat kohoamaan ylös. Näky kuitenkin katoaa ja elävät saavat jatkaa taivallustaan raskain mielin. Kaikki kiertyy kuitenkin aina lopulta viimeiseen tuomioon.

Jos Mahlerin hautajaismenojen apokalyptisyys ei tyydytä suuruudenhullun orkesterimusiikin ystävää, ei kai sitten mikään. Orkesteri taatusti antoi ainakin 95 prosenttia tehoistaan tähän huipennukseen ja juuri niin Mahlerin sinfonista materiaalia tuleekin soittaa. Mahler ja Bruckner vaativat sekä yleisöltä että orkesterilta viehtymystä överiksi vetämiseen. Joskus näinkin synkeä konserttiohjelma tarjoaa vapauden tunteen – elämä on usein vaikeaa ja siihen tunteeseen on yleismaailmallinen oikeus. Ehkä kevät koittaa, ehkä ei. Ehkä tulee uusi konsertti.

Sellon hurmaa ja latteaa sinfoniaa

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 16.2.2016. Osmo Vänskä, kapellimestari. Jonathan Roozeman, sello. Brahms – Vieuxtemps – Nielsen.

Kun entinen pitkäaikainen ylikapellimestari Osmo Vänskä astuu Sinfonia Lahden eteen, sali täyttyy tehokkaasti innokkaista kuulijoista. Helmikuisen illan alkajaisiksi tunnelmoitiin Brahmsin Haydn-muunnelmilla. Yhdeksänosaisen sarjan aloittaa lempeän harmoninen  koraaliteema, jossa voi havaita barokkiaineksia, mutta orkesterin soundi tuo musiikin ehdottomasti klassismin läpi aina romantiikan puolelle. Hartaan teeman esittelyn jälkeen ilmoille puhkeaa kiihkeämpi, konfliktiin viittaava taite, jota seuraa dramaattinen, muhkeita sointuja jyräyttelevä osuus. Seuraavassa hetkessä keinutaan mainingeilla kohtalaisessa puhurissa, kun taas uuden osan alussa melodian katkelma tuo mieleen tutun joululaulun Varpunen jouluaamuna. Tunteellinen musiikki pitkine jousilinjoineen henkii sydänromantiikkaa ja voisikin olla nimeltään romanssi. Sitten kuullaan vauhdikkaampaa touhuilua kipittävin askelin ja pian puhaltimet nousevat esiin hauskoine putputuksineen. Huvi kuitenkin vakavoituu ja muuttuu kohtalonkysymykseksi, mutta vaikeiden ratkaisujen sijaan saadaankin tyynnyttelevää liekutusta, jolla lähes päästään kosmiseen tasapainoon. Finaalin kihelmöivät jännitteet muistuttavat tyylillisesti Beethovenia, joka olikin Brahmsille Haydn´n tavoin tärkeä esikuva. Hetkellisesti jännitys herpaantuu, mutta nousee jälleen kasvattaen voimaansa, poimii mukaansa kiihkeästi kilisevän triangelin ja saavuttaa täydentymisen. Valheellisen hiipumisen perään pamahtaa loppukohotus.

Haydn-muunnelmat ovat kokonaisuutena enimmäkseen lämmittävää, helppoa kuunneltavaa, klassista romanttisella vivahteella tai päinvastoin; romantiikan myrsky ja kiihko –ajatus ei nouse päällimmäiseksi. Teos toimi miellyttävänä sylin avauksena illan konserttiyleisölle. Vänskä on ilmeikäs johtaja, jonka rikas elekieli on näyttävää, muttei teatraalista. Orkesteri ja kapellimestari pystyivät selvästi lähes saumattomaan yhteistyöhön, joka tekee kokemuksesta kuulijalle helpon.

Ohjelman konsertto-osuuden valtasi tällä kertaa 1800-luvulla eläneen belgialaisen Henri Vieuxtempsin ensimmäinen sellokonsertto, jonka tulkitsijaksi astui nuori sellistilupaus Jonathan Roozeman. Ensimmäinen osa käynnistyy kiihkeän tempoilevasti ja pian värisevän soolonsa aloittava sello on kuin haavanlehti syystuulessa. Soolo soi aluksi kauniin melodisena, käy sitten läpi teknisen juoksutteluvaiheen ja palaa melodiaan. Aluksi myrskyisän orkesterin osoitettua rauhoittumista ja kirkastumista soolosta puolestaan välittyy uhkaa, joka tosin vaihtuu nopeasti iloksi; alun syksyisestä tunnelmasta piittaamatta voi kuulla kimalaisten vielä pörräävän auringossa. Tuuli kuitenkin nousee jälleen ja sello vaipuu mietteisiin, joita huilu matkijanärhenä jäljittelee. Sitten viima yltyy orkesterissa jo myrskyksi, mutta soolo viipyy kesän muistoissa havahtuakseen todellisuuteen vain hetkittäin. Yhtäkkiä kaikki pysähtyy – on kadenssin aika. Roozeman osasi ottaa aikansa soolokadenssissa, antoi sen hengittää rauhassa ja tuumailla varttuneen professorin hajamielisyydellä, kunnes mietteet ajautuvat tummempiin syövereihin. Kadenssin tunnelman synkentyessä orkesteri hiipii miltei huomaamatta mukaan ja nousee voimalla osan päätökseen.

Toisessa osassa sello esittelee pitkän, lyyrisen rauhallisen melodian, joka tuo mieleen sateiset pyhäpäivät keinutuolissa tai viipyilevät ajatukset nukahtamisen rajoilla. Musiikista välittyy elämän kauneus arkisessa tyvenessä iloineen ja suruineen – se on haurasta, mutta ihmeen sitkeää. Orkesterin ja solistin yhteissoittoa ei voinut kuin ihailla. Rauha särkyy nopeasti finaaliosan alkuun, kun orkesteri lähtee vyöryttämään maailmanlopun enteitä parhaassa Bruckner-hengessä. Soolosellolla tulee kiire, mutta tämä saa orkesterin rauhoittumaan; sointi on edelleen isoa, muttei aivan yhtä dramaattista. Finaalin soolot ovat vauhdikkaan teknisiä ja solisti luovii orkesterin suuruudenhulluudessa kuin kiireinen tuottaja ison festivaalin yhteydessä - kaikki langat täytyy pitää käsissä ja stressin keskelläkin on muistettava olla diplomaattinen ja välillä pysähtyä rauhoittelemaan tilannetta. Lopputulos voisi olla katastrofi, mutta hirveästä kiireestä huolimatta kaikki päättyy voittoisaan ilosta riehaantumiseen. Musiikki onnistuu tavoitteessaan ja niin onnistui myös tulkinta: Yleisö rakastui taiturilliseen Roozemaniin niin, ettei väliajan sallittu alkaa ilman encorea. Kunniaksi encore-kappaleen valinnassa laskettakoon jo se, että esittää jotain muuta kuin otteita Bachin soolosellosarjoista. Nyt kuultu kappale oli tunnelmaltaan slaavilaisen mystinen, hitaan arkaainen. Viehätystä lisäsivät pizzicato-kohdat. Johdatuksen jälkeen musiikki räjähti villiksi tanssiksi, joka eteni omiksi muunnelmikseen. Käsittely oli suorastaan virtuoosista. Keväällä vielä muissakin konserteissa esiintyvä Roozeman vetää varmasti yleisöä paikalle tämänkertaisen ulosantinsa perusteella.

Väliajan jälkeen kuultiin tanskalaisen Carl Nielsenin ensimmäinen sinfonia. Avausosa menee väkevästi suoraan asiaan ilman turhia johdatteluja. Hetken kuluttua julistus laantuu, mutta pian jysähtää taas. Tunnelma on vuoristoratamainen – työläitä nousuja seuraa vertahyytävä syöksy. Ääripäiden havaittavista eroista huolimatta osa jää temaattisesti melko mitäänsanomattomaksi; ainut asia, joka painui mieleen, oli pasuunoiden rehvakas soolo osan keskipaikkeilla ja lopussa. Pääteema unohtui heti, jos sitä yleensä löytyikään.

Toisen osan esitysmerkintä andante tarkoittaa käyden, mutta kyse on silti sinfonian hitaasta osasta. Elämänmakuinen, tunteikas ja lämmin musiikki kasvaa suurten tunteiden mittoihin äitymättä kuitenkaan pateettiseksi. Sitkeä sointi kietoo lohtuunsa ja loputtuaan jättää kaipuun – joko se päättyi? Jos ensimmäinen osa jättikin kylmäksi, toinen herätti pehmeät tunteet ja asetti odotuksia lopputeoksen suhteen. Nopeampi kolmas osa ei harmillista kyllä kyennyt täyttämään odotuksia: Musiikista kuvastuu omituinen päättämättömyys. Fraasit tuntuvat jäävät jotenkin keskeneräisiksi aivan kuin erilaiset aiheet tuuppisivat toisiaan pyrkiessään etuilemaan. Laajemmalla aikavälillä kinastelusta tosin hahmottuu suurempia kaaria. Yhtäkkiä tilanne rauhoittuu – uudenlainen temaattinen aines nostattaa luonnonläheisiä mielikuvia kumpuilevista pilvistä ja tipahtelevista vesipisaroista. Juuri kun tyyneen luontohetkeen alkaa tottua ja mieltyäkin, orkesteri palaa takaisin tuuppivaan jahkailuunsa, jota tosin ei kestä yhtä kauan kuin taitteen aluksi.

Finaalissa ajatukset palautuvat ensimmäisen osan tunnelmiin: Temaattinen aines ei säväytä, joten soittajien laadukkaasta orkesterityöstä huolimatta tulinen loppuhuipennus (esitysmerkintä allegro con fuoco) latistuu tyhjänpäiväiseksi soutamiseksi ja huopaamiseksi. Tuuban puutteessa matalien vaskien vetovastuu on pasuunoilla, jotka tällä kertaa tarjosivatkin osan omaleimaisinta antia vakuuttavalla röhinällään. Sinfonian loppuryskytyksessä korvaa viiltää kranaatinsirpaleena huilujen kiljunta, joka kyllä painuu muistiin, muttei millään tavoin miellyttävänä. Kokonaisuutena Nielsenin ensimmäinen sinfonia ei ainakaan ensikuulemalta viehättänyt edes vannoutunutta sinfonioiden ystävää – päällimäiseksi tuntumaksi jäi ajatus turhanaikaisesta vetkuttelusta, joka ei oikeastaan johda mihinkään toista osaa lukuunottamatta. Ehkä Nielsenin teemoista otteen saaminen vaatii ankarampaa keskittymistä.

Omassa orkesterissa

Olen viettänyt nyt puolitoista vuotta Lahden Veteraanisoittokunnan bassopasunistina. Kun siirtyy musiikkiopiston Junioripuhaltajista Veteraanisoittokuntaan, voi pohtia, jäikö jokin vaihe väliin, vaan mitäpä tuosta. Sitä paitsi ennen Junioripuhaltajia tuli soitettua opiskeluaikana niin Porin VPK:n soittokunnassa, Porin Nuorisosoittokunnassa kuin Turun yliopiston sinfoniettakokoonpanossakin. Torvisoitolla eli korrektimmin ilmaistuna puhallinmusiikilla on Suomessa kunniakkaat perinteet – vajaa vuosisata sitten lähes joka kylällä ja tehtaalla oli vähintään oma vaskiseitsikko. Nykyään puhallinyhtyeet ovat harvemmassa, mutta uhanalaisesta ilmiöstä ei sentään voi puhua.

Jokainen orkesteri ilmentää sille ominaisia piirteitä, jotka kumpuavat mahdollisesti muun muassa taustaorganisaatiosta (oli se sitten oppilaitos, kyläyhdistys tai muu järjestö), paikallisuudesta, aatteesta sekä soittajien taustoista ja iästä. Opiskelijaorkestereissa vaihtuvuus on tiuhaa, kun taas aikuisten harrastusporukoissa ydinjoukko voi säilyä samana vuosikymmeniä. Perinteikkäiden soittokuntien toimintaan iskostuu usein ajan mittaan sen lajin hiljaista tietoa, joka uudelle tulokkaalle valkenee vähitellen ja joskus kantapään kautta; esimerkiksi silloin, kun kokelaan ensimmäisellä keikalla selviää, että vaikka harjoituspaikalla on nuottitelineet, keikoille pitää ottaa oma mukaan. Kertomatta jättäminen ei ole konkarien ilkeämielisyyttä, vaan automaatioksi tallentunut tapa, josta kukaan ei ole muistanut mainita etukäteen. Lohdullista kyllä tulokasta ei rangaista tietämättömyydestä. Tapakulttuurin omaksuminen ottaa aikansa jo varastosta kaiveltujen nuottimappien järjestelyn suhteen, mutta tämän vaiheen voi mieltää kulttuuriseksi initiaatioriitiksi, jossa yhteisöön hyväksytään uusi jäsen. Kannustavassa ilmapiirissä tulokas kasvaa nopeasti täysivaltaiseksi jäseneksi.

Viime vuonna 40-vuotista taivaltaan juhlistanut Veteraanisoittokunta on Suomen ainut sotaveteraanijärjestöjen alaisuudessa toimiva puhallinorkesteri. Soittokunta viihdyttää musiikillaan niin veteraaneja kuin muitakin halukkaita kuulijoita, eikä soittajan tarvitse olla sotaveteraani. Mainittakoon tosin, että jonkun kerran sain keikalla kuulla yleisön edustajan taholta irvailua aiheella ”sähän se varsinainen veteraani oletkin”. Itse asiassa yhtään veteraania ei enää ole mukana, mutta ihmekös tuo, kun sotiemme veteraanien keski-ikä alkaa olla 92 vuotta. Soittokunnan nimi puoltaa yhä paikkaansa, koska esiintymisistä huomattava osa toteutuu alueen veteraanitilaisuuksissa. Orkesteri on pienehkö, noin 20 soittajan muodostama joukko, jossa jokainen yksittäinen muusikko huomataan ja tunnetaan.

Veteraanisoittokunnan riveistä satunnaisotannalla poimittu muusikko on melko todennäköisesti yli 70-vuotias mies. Ylemmyydentuntoisesta herrakerhosta ei suinkaan ole kysymys, sillä mukana on myös naisia eikä ikärajoja aseteta. Itse päädyin soittokuntaan jättämällä sosiaalisen median puhallinorkesterisivulle ilmoituksen ”nastolalainen bassopasunisti etsii Lahden alueelta mielellään jo aikuisempaa soittoporukkaa” – ja sitähän saa, mitä tilaa. Junioripuhaltajissa olo oli alkanut tuntua vanhalta, kun orkesterin seuraavaksi vanhin soittajakin oli useita vuosia nuorempi kuin allekirjoittaneen auto. Lisäksi tuli paineita hyvän esimerkin näyttämisestä. Veteraanisoittokunnassa poistui se stressi; vastuu oikeasti aikuisen mallista on muilla, eikä sanojaan tarvitse varoa – huumori on (yli)kypsynyt jo sille tasolle, että mahdolliset huonot vaikutteet on omaksuttu aikoja sitten. Ikä ei ole puhallinsoittajien piireissä yleensäkään erityisen oleellinen tekijä. Ainakaan monet vaskipuhaltajat eivät kai koskaan kasva täysin aikuisiksi. Se kuuluu homman luonteeseen.

Oma orkesteri merkitsee puhallinsoittajalle paljon. Mielenkiintoinen ohjelmisto, innostava kapellimestari ja monipuoliset keikkamahdollisuudet ovat toki huomionarvoisia motivaatiotekijöitä, mutta nostaisin kaikkein tärkeimmäksi muuttujaksi yhteishengen: Oma orkesteri on se, jossa saa kokea olevansa tärkeä. Siellä kannustetaan. Siellä kaivataan silloin, kun on poissa. Siellä saa olla oma itsensä myös huonona päivänä. Joskus hyväksyntä on tärkeämpää kuin musiikilliset haasteet. Jälkimmäisiä voi itse tehdä itselleen, mutta joukkoon kuulumiseen tarvitaan se joukko. Aikuisten harrastuspiirissä itsetarkoitus ei liene uralla eteneminen, vaan mielekäs tekeminen mukavassa porukassa.

Lapinlahden lintujen kappaleessa Miksi surisin lauletaan: ”Vaan miksi surisin? Aina kun nään meidän orkesterin, tiedän voi käydä vielä huonommin, kauhean paljon huonommin.” Laulun idea on varsin ironinen, mutta edellämainitun pätkän voi tulkita lempeämminkin – jos muusikolla yleensä on orkesteri, johon kuulua, asiat voisivat olla huomattavasti kehnomminkin. Ainahan on kyse siitä, mihin vertaa. Jos orkesteri tuntuu omalta, ei jää yksin. Ihmisellä on perustava tarve kuulua johonkin ja kokea olevansa tärkeä. Muun muassa siksi Suomi tarvitsee harrastajasoittokuntiaan.

Yksilön kärsimys, yhteiskunnan sairaus Hectorin kappaleessa Kadonneet lapset (1978)

Vuonna 1978 ilmestynyt Hectorin seitsemäs pitkäsoittoalbumi Kadonneet lapset heijastelee oman aikansa Suomen yhteiskunnallisia kipukohtia. Kaupungistuminen, yhtenäiskulttuurin sirpaloituminen, kylmä sota ja pahimmillaan kahdeksaan prosenttiin kohonnut työttömyysaste jättivät jälkensä 1970-luvun lopun henkiseen ilmapiiriin. Tätä toivat musiikissaan esiin monet suomirock-genren artistit. Onko Kadonneet lapset –albumilla kosketuspintaa tähän päivään, kun julkaisusta on kulunut lähes 40 vuotta? Tätä pohdin analysoimalla albumin nimikkokappaletta, joka kuullaan albumin toisena raitana.

Suomen työttömyysaste oli vuoden 2016 joulukuussa  7,9 prosenttia eli työttömänä on maamme työvoimasta näinä aikoina yhtä suuri osa kuin vuonna 1978. Julkinen talous on ollut kuralla jo useita vuosia, köyhimpien kansalaisten toimeentulo näyttää päivä päivältä epävarmemmalta ja erityisesti nuorten ja vanhusten syrjäytymistä käsitellään mediassa yhtenään. Huoltosuhde eli työssäkäyvien suhde työssäkäymättömiin (esim. eläkeläisiin) heikkenee jatkuvasti. Jyrkimmät kriitikot puhuvat hyvinvointivaltion alasajosta. Oman maan rajojen ulkopuolisista ilmiöstä huolta herättävät Venäjän presidentti Vladimir Putinin pyrkimykset laajentaa elintilaansa ja USA:n tuoreen päämiehen Donald Trumpin kukkoilu. Muun muassa näitä asioita sopii pohtia hiljattain 50-vuotistaiteilijajuhlaansa viettäneen Hectorin musiikkia kuunnellessa.

Kadonneet lapset –kappale on italialaisesta alkuteoksesta Io me ne Andrei Hectorin suomenkieliseksi muokkaama. Rakenteeltaan se noudattaa pelkistetysti säkeistö-kertosäkeistö–kaavaa. Laulun kertojaminä aloittaa ensimmäisen säkeistön kuvaillen omaa olinpaikkaansa, joka paljastuu jonkinlaiseksi laitokseksi; huoneessa on vuode ja ovelta katsoo hoitaja. Kertoja pohtii, miten yleensä on sinne joutunut. Hän toteaa, ettei löytänyt itseään tai ketään muutakaan ja lähti kotoa: ”Niin kuin hautajaissaattona lähdettiin ja kaikki juuremme katkottiin. Nykyaikainen on tämä tie evakon, se johtaa kylästä kaupunkiin.” Sota-aikana rajan taakse jääneestä Karjalasta evakuoitiin noin 420 000 suomalaista, jotka sijoitettiin ympäri maata. Laulun nykyaikainen (eli vuoden 1978) evakkoretki taas tuntuu viittaavan maaseudun autioitumiseen, kun työpaikat siirtyivät kaupunkeihin ja ihmiset kolhoihin betonilähiöihin kauas kotikonnuiltaan. Lähtivätpä monet suomalaiset paremman toimeentulon perässä Ruotsiin rakentamaan Volvoja.

Siirtymä ei kuitenkaan osoittautunut kivuttomaksi, koska laulun kertosäkeistön kantava teema kuuluu ”me eksyttiin”. 1970-luvun lopun korkea työttömyys paljastuu sanoista ”koulutuksen saimme, töitä haimme, mutta aina meille kerrottiin, ei tänään, ei tänään” kunnes lopulta ”ei näy huomispäivää”. Kertoja tiivistää kohtalonsa (ja monien muidenkin) laulamalla ”mä tulin kaupunkiin ja koitin löytää suhteen uusiin ihmisiin. Ja joku särkyi, jota varjeltiin. Me niin eksyttiin, me itkettiin, me seottiin. Niin jouduin näihin laitoksiin maan uumeniin”. Laulun ihmiset siis lähtivät kotiseuduiltaan sankoin joukoin paremman elämän toivossa, mutta jokainen jäi lopulta yksin ja yhteisöllisen kosketuspinnan kadotessa hukkasi myös oman identiteettinsä. Tämä teesi saa vahvistusta laulun toisessa säkeistössä, jossa kertoja kaipailee kauas jääneitä juuriaan ja toteaa, että ”lapsi liian varhain vieroitettiin”; peilistä tuijottaa vieras mies, jolla on ”suu joka selittää”. Jatkossa Suomen kielen moniulotteisuuden takia ei voi olla täysin varma, halutaanko sanoa ”joka selittää, kenen syytä on kohtalo evakon, se edustaa tätä järjestelmää” vai ”joka selittää. Kenen syytä on kohtalo evakon? Se edustaa tätä järjestelmää.” Osaako peilin vieras mies siis selittää, kenen syytä evakkokohtalo on, vai selittääkö suu vain yleisesti jotain ja kertoja kysyy, kenen syy on? Tulkinnan kannalta ero on lähinnä vivahteessa, mutta asiaa sopii tahollaan pohtia.

Laulun aihe on kriittinen, mutta käsittelytapa humaani. Kertoja ei vaikuta niinkään vihaiselta kuin surulliselta. Yhteiskuntaa syytetään epäsuorasti, mutta päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää avunhuuto. Pateettista hipova, viiltävän herkkä jousisäestys myötäilee laulajan melankolista, huippukohdissa tuskaisaa ilmaisua. Tyyli on kaukana punk-rockin ronskista rumuusestetiikasta ja suorasta Haistakaa paska koko valtiovalta –rillumareista. Kadonneet lapset sopii ilmiasultaan balladiksi.

Laulun identiteettinsä kadottanutta kertojaa voi pitää modernisaation uhrina. Kehitys etenee vauhdilla, jossa ihminen ei pysy perässä. Yhteiskunta tarjoaa laitospaikan, muttei valoisampaa tulevaisuutta – laulu päättyy toista kertosäkeistöä seuraavaan lyhyeen koodaan, jossa kertoja pyytää hoitajalta jonkinlaista ruisketta. Hän haluaa siis paeta todellisuutta sanoessaan lääkkeen olevan ”minun huomistain. Hoitaja pimentää muun puolestain.” Tulevaisuususkon kadottua ainoaksi ratkaisuksi osoittautuu eskapismi, yksinäisyyden medikalisoiminen. Laulussa kasvottomaksi jäävä hoitaja tuntuu olevan pikemminkin osa järjestelmän hammasrattaistoa kuin läsnäoleva kanssaihminen.

Entäpä nyt? Tänä päivänä kaupungistuminen ilmiönä on jo vakiintunut. Kuntaliitosten ja sote-uudistuksen takia syrjäseuduilla elää aiheellinenkin huoli palvelujen siirtymisestä kasvukeskuksiin. Opiskellakseen, työllistyäkseen ja tarpeellisia palveluita hankkiakseen ihmisen on usein lähdettävä tutusta elinpiiristään. Kyläkouluja lakkautetaan, suuret kauppaketjut vievät pienyrittäjien toimintaedellytykset pienemmissä taajamissa ja maakuntiin hajautettujen korkeakoulukampusten kohtaloista kiistellään. Työpaikat ja tekijät eivät taantumassa kohtaa toivotulla tavalla joko alan tai sijainnin takia, joten syrjäytyminen, väliinputoaminen ja riittämättömyyden tunteet johtavat edelleen sosiaali- ja (mielen)terveyspalveluiden kasvavaan kysyntään – yhä useampi jää työelämän ulkopuolelle. Koulutus ei vieläkään takaa työllistymistä.

Internet on omalla tavallaan tehnyt maailmasta pienemmän, toisaalta harventanut kasvotusten tapahtuvia kohtaamisia ihmisten välillä. Kadonneiden lasten ilmestyessä 1970-luvun lopulla yhtenäiskulttuuri oli jo alkanut hajota, mutta ehkä vasta mediakentän lopullinen sirpaloituminen 2000-luvulla yli kymmeneen ilmais-tv-kanavaan, maailmanlaajuiseen some-viidakkoon ja faktoja muunteleviin klikkiotsikoihin vei viimeisetkin mahdollisuudet koota koko kansa yhteisen viestin ääreen. 2010-luvun lapset voivat kadota kyberavaruuden syövereihin jo ennen astumistaan koulutielle. Alati kiihtyvä teknologinen edistys jättää armotta jälkeensä ne, jotka eivät pysy jatkuvasti ajan hermolla. Tänäkin päivänä eksyminen on helppoa – ehkä jopa helpompaa kuin 1970-luvulla. Älylaitteen navigaattorista ei ole hyötyä, ellei tiedä, mihin on matkalla. Nykypäivän ihminen saattaa joutua tekemään monta evakkoretkeä identiteettiprojektista toiseen, mutta toivoahan aina sopii, että uudet yhteisöllisyyden tavat tarjoavat riittävästi pitoa liukkaalla kaistalla. Kenties Suomen 100-vuotisjuhlallisuudet myötävaikuttavat kansalliseen identiteettiprojektiin – isänmaa yhdistäköön erilaiset suomalaiset, vaikka sitten talvisodan hengessä.

Albumina Hectorin Kadonneet lapset maalaa karua kuvaa aikansa Suomesta. Albumin 11 kappaletta käsittelevät rankkoja aiheita Hectorille ominaisella inhimillisellä otteella. Koska jo nimikkoraidasta riittää tulkittavaa, säästän albumin muiden kappaleiden analyysin tuleviin aikoihin. Joka tapauksessa vieraantuminen nousee tärkeäksi teemaksi, jonka ajankohtaisuus ei valitettavasti ole latistunut 39 vuoden kuluessa. Syrjäytyminen on yksilön kärsimys, mutta yhteiskunnan sairaus.

Suomi soi juhlavasti

Konserttiarvio. Itsenäisyyspäivän matinea veteraaneille. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 5.12.2016. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Klami – Sibelius.

Yksi Lahden Veteraanisoittokuntaan kuulumisen eduista on, että itsenäisyyspäivän aattona pääsee kutsuvieraslipulla nauttimaan Sinfonia Lahden veteraaneille tarjoamasta jokavuotisesta matineasta. Ohjelma on varsinaisena juhlapäivänä esitettävän konsertin lyhennetty versio. Suomen itsenäisyyden 99-vuotisen taipaleen kunniaksi matineassa soi Uuno Klamin Kalevala-sarja ja perinteikäs Sibeliuksen Finlandia; kuudennen päivän konsertin avaa Joonas Kokkosen ensimmäinen sinfonia, jota ei siis matineassa kuultu.

Suomalaisista ensimmäisen sukupolven modernisteiksi luokitelluista säveltäjistä vakaimman aseman saavuttanut Uuno Klami oli sitä mieltä, että suomalaiskansallisia aihepiirejä käsittelevä musiikki oli ankeaa, ”harmaata ja mielenkiinnotonta”.  Kapellimestari Robert Kajanus ehdotti Klamille Kalevala-aiheeseen tarttumista, minkä tämä sitten tekikin, joskin sarja saavutti lopullisen 5-osaisen muotonsa vasta kymmenen vuotta ensiversion kantaesityksen jälkeen. Musiikintutkijoita kiehtova huomio on, että Kalevala-sarjan yksikään osa ei kuvaa kansalliseepoksen henkilöhahmoja.

Sarjan ensimmäinen osa Maan luominen alkaa orkesterin vellovalla aaltoilulla, jonka pohjalla jouset kihisevät vilkkaasti. Kalevalan mukaan maailma syntyi sotkanmunasta, mutta Klamin musiikissa voi kuulla evoluutioteoriaan pohjautuen alkumeren kuohunnan, jossa orgaaniset yhdisteet kehittyvät ensimmäisiksi elollisiksi organismeiksi; puupuhallinten mielenkiintoiset, kokeilevat sävyt kuvastavat jonkin aivan uuden kehkeytymistä. Pian orkesterin kihinä puhkeaa täyteen käymistilaan, jossa alkueliöt jakaantuvat kiivaasti, mantereet hakevat paikkojaan ja tulivuoret purkautuvat. Musiikki kasvaa koko ajan suuremmaksi. Lyömäsoittimet tahdittavat paisuvaa massaa marssityyppisellä rytmiikalla. Juuri kun paine alkaa käydä sietämättömäksi, musiikillinen kudos harvenee äkkiä ja rauhoittuu liukuen suoraan toiseen osaan Kevään oras.  Siirtymä on katkeamaton, mutta hyvin pian huomaa musiikin muuttuneen täysin; tunnelma muistuttaa osia Rchard Straussin Alppisinfoniasta. Käyrätorvet maalailevat pastoraalista aamuidylliä varsin romanttiseen tyyliin ja puupuhaltimet yhdessä harpun kanssa helähtelevät laulamaan pikkulintuina. Jousien äänimatto heijastelee auringon lämmittämää muhevaa maaperää, josta kevään ensimmäiset versot puhkeavat. Kokonaisvaikutelmaksi jää seesteinen elämänmyönteisyys.

Kolmas osa Terhenniemi mielletään sarjan scherzovaiheeksi; nimi lienee mukaelma ”terhenisestä” eli utuisesta niemestä. Musiikki ei kuitenkaan vaikuta sumuiselta: Vilkas, eloisa meno kertoo jännittyneestä kiireestä, jonka pohjavire vaikuttaa kuitenkin myönteiseltä. Suuremmat linjat kasvavat vähitellen pienimuotoisemman puuhastelun päälle kuin kyse olisi tärkeiden juhlien valmistelusta. Sävyt kuulostavat raikkailta pysyen kuitenkin maltillisella tasolla – stravinskimaisista neoklassisista irtiotoista ei voi juuri puhua. Musiikin monitasoinen, hyväntuulinen hoppu muistuttaa hetkittäin epäilyttävästi Disney-piirroselokuvan ääniraitaa. Sitä vastoin neljännen osan (Kehtolaulu Lemminkäiselle) tunnelma on raskas ja murheellinen. Musiikin hitaasta keinunnasta kumpuavat elämän ristiriitaiset abstraktiot – herkkä kauneus ja kirvelevä katkeruus, syntymä ja kuolema, lempeä rakkaus ja polttava viha. Suomalais-ugrilaiseen, mollivoittoiseen kehtolauluperinteeseen kuuluu lapsen tuutiminen kuoleman uneen. Tällä on juurensa aikaan, jolloin lapsi ei välttämättä ollut toivottu ja lapsikuolleisuus yleensäkin oli suurta; kuolemaan nukuttaminen toimi henkisenä varaventtiilinä väsyneelle äidille tai muulle hoitajalle. Klamin säveltämässä Lemminkäisen kehtolaulussakin voi kuulla Tuonelan tumman virran vetovoiman. Osan päätös on hyvin mietteliäs – ennen hidasliikkeistä loppukaneettia orkesteri ikään kuin huokaa taakseen katsoen ennen yhteenvetoa.

Sarjan finaaliosassa syntyy Kalevalan myyttinen taikamylly, omistajalleen rikkauksia tyhjästä tuottava Sampo. Sammon taonnan tunnelma on aluksi jännittyneen odottava, mutta pian liekit jo kohoavat ahjosta ja musiikin kiivastumisesta voi päätellä jotain suurta olevan tekeillä. Kontrabassojen humisevan pizzicaton voi kuulla tulen loimotuksena; ahjon saavuttaessa riittävän hohteen alkaa varsinainen takominen, jossa lyömäsoittimilla on merkittävä rooli. Sointi kasvaa prosessin edetessä ja pian Sampo jo kimaltaa kuulijan mielikuvituksessa. Teoksen loppu on lähes koominen kliseisessä mahtipontisuudessaan: orkesterin muhkea loppusointu tuntuu suorastaan huutavan ”ta-daa!” Kokonaisuutena Klamin Kalevala-sarja on erittäin hieno valinta isänmaalliseen konserttiohjelmaan – sitä voi pitää raikkaana, muttei räikeänä, ja eepoksen henkilönpalvonnan unohtaminen antaa Kalevalaan uutta näkökulmaa. Sarjan väitetään poikkeavan merkittävästi aikansa kansallisromanttisesta valtavirrasta, mutta nykypäivän kuulija voi havaita selvän jatkumon. Klamin Kalevala-sarjassa soi suomalaisuus siinä kuin Sibeliuksessakin.

Pitäähän itsenäisyyspäiväkonsertissa Sibeliustakin olla ainakin Finlandian verran. Alkuvuosinaan hyvinkin monella nimellä kulkenut sinfoninen runo on tähän päivään mennessä juurruttanut paikkansa kuvauksena suomalaisten sisusta ylivoimaisen vastustajan edessä; tulkintaa lienee turha enää yrittää latistaa sillä tosiasialla, että Sibelius itse ajatteli säveltäessään teoksen kuvaavan ”vain” yleisesti edistystä. Sotien seurauksena Finlandia kuitenkin vakiinnutti sekä nimensä että tulkintansa ja siinä sivussa vielä paikkansa länsimaisen taidemusiikin kaanonissa. Sinfonia Lahden väkevää esitystä kuunnellessa ei ihmetytä miksi. Orkesteri lienee soittanut Finlandian jo erinnäisiä satoja (ellei tuhansia) kertoja, mutta elävälle musiikille ominaisesti jokainen esitys on uusi. Tuore ylikapellimestari Dima Slobodeniouk osaa selvästi hyödyntää orkesterinsa kokemusta ainakin tämän teoksen kohdalla, joskin matineassa Finlandian hymniosio jäi ehkä aavistuksen liian kepeäksi. Lopussa Slobodeniouk kuitenkin kaivoi orkesterista täydet tehot irti, eli loppu hyvin, kaikki hyvin ja Suomi on meidän. Yleisö esitti kiitoksensa ja Maamme-laulu kajautettiin komeasti orkesterisäestyksellä.

Puoli vuosisataa Hectorockia

Konserttiarvio. Hector Juhlakiertue ”Muisti” Lahti Hallissa 19.11.2016.

Puolivuosisataista taitelijajuhlaansa viettävä Hector tempaisi Lahti Hallin konserttinsa käyntiin osuvasti laululla, jonka avaussanat kuuluvat: ”On tämä talo täynnä ihmisiä”. Monenkirjavaa yleisöä todella riitti tungokseen asti (ja parkkipaikat loppuivat auttamatta kesken), joten kappale ”Kaikki tahtoo rakastaa” osui asian ytimeen. Alkulaulun jälkeen taiteilija toivotti kuulijansa vielä sanallisesti tervetulleeksi huomauttaen, ettei luku 50 kiertueen nimen täsmennyksessä ole valitettavasti hänen ikänsä. Teini-ikäisenä uransa aloittanut artisti näyttää kuitenkin energiseltä ja meno pysyi reippaana läpi illan.

Konsertissa muisteltiin Hectorin esikuvia: Beatlesin ”In My Life” soi tunnelmallisesti, alkuvuodesta menehtyneestä David Bowiesta muistutti Herra Mirandos –albumin nimikkokappale Esa Kotilaisen autenttisine syntikkasoundeineen ja Hectorin suomennos hiljattain poistuneen Leonard Cohenin hitistä ”Hallelujah” kirpaisi mieltä lohdun ja ironian rajoilla tasapainoillen. Nuoruusaikojen laulajakollegansa Anki Lindqvistin kanssa kuplavolkkarilla tehdystä Euroopan-matkasta Hector puhui lämpimällä huumorilla johdatellen siten matkan varrelta tarttuneeseen lauluun ”Kuningatar”, jonka sanoitus tuntuu muuttavan hieman muotoaan jokaisella esityskerralla.

”Kuningatar” on yksi niistä monista hiteistä, joita Hector säilyttää konserttiohjelmistoissaan läpi vuosikymmenten. Muihin kestosuosikkeihin lukeutuvat esimerkiksi itseoikeutetusti läpimurtohitti ”Palkkasoturi”, nuoruusmuistelmallinen ”Ake, Make, Pera ja mä” sekä kulttuurikriittiset ”Asfalttiprinssi” ja ”Kissojen yö”. Yöllisiä pohdintoja tarjosivat myös ”Olen nielaissut kuun” ja ”Tuulisina öinä”. Yhteislauluna suosionsa säilyttää sympaattinen  ”Mandoliinimies”, jossa päästään myös nauttimaan mandoliinin helinästä. Laulaja-lauluntekijän huumorintajusta osoittavat ainakin kappaleet ”Laura (sua kaipaan)” ja ”Mulla ei oo rahaa”.

”Herra Mirandoksen” lisäksi kuultiin muitakin Hector-albumeiden nimikkoraitoja. ”Eurooppa” päivittyi ajankohtaiseksi Syyrian tilanteella ja ”Linnut, linnut” on niin monitulkintainen, että sopii tähänkin päivään. Vain elämää –tv-sarjan inspiroimana esityslistalle on ilmestynyt myös Eurooppa-albumiin sisältyvä, romantiikan ajan tragedianäytelmään pohjautuva ”Woyzeck”, jonka Mikko Kuustonen televisiossa tulkitsi.

Toisaalta, kun kiertueen nimikin on ”Muisti”, voi tiivistää näinkin: ”Yhtenä iltana” ”Nostalgia”. Yli 20 albumista moni tosin jäi kokonaan unohdukseen eikä niiltä kuultu mitään. Erityisen rohkeita tai kokeellisia poimintoja tuotannosta ei nyt nostettu esiin, mutta kunniamaininnan ansaitsee ”Vanhan kirkon puisto”, jossa bändi pääsee revittämään progressiivisen rockin hengessä. Erityisesti flyygelitorvi soi hyvin kauniisti. Hector itse ei enää ilmeisesti jaksa kiljaista laulun kertosäkeistössä ”ei vooiii”, mutta asia on väistetty tahdikkaasti bändin laulajien ottaessa vastuun suuresta hypystä ylöspäin.

Orkesterin riveistä esiin nousi erityisesti viulisti-laulaja Aili Ikonen, joka lauloi yksin Hectorin tuoreen sanoituksen, ja herkkänä duettona maestron kanssa ”Jos sä tahdot niin”. Enempää duettoja ei kuultu, vaikka esimerkiksi ”Vanhat polkupyörät” albumilta Kultaiset lehdet olisi varmasti toiminut. Hectoria yleisö kuitenkin oli tullut katsomaan ja kuulemaan, joten Hectoria se myös sai ja sillä rahoilleen vastinetta.

Ohjelmistovalinnoilla pyrittiin ehkä tietoiseen irtiottoon kahden vuoden takaisesta Hauras-levynjulkaisukiertueesta, sillä tuoreimmalta albumilta ei nyt kuultu ensimmäistäkään kappaletta ja ainut 2000-luvulla tehty laulu oli ”Kuunnellaan vaan taivasta” albumilta Ei selityksiä. Pääpaino ohjelmistossa olikin Hectorin tuotteliaimmalta kaudelta 1972–1982, jolloin julkaistiin uusi Hector-albumi vuosittain. Ajanjakso 1990-luvun alusta tähän päivään kuitattiin kahdella Hectorin itsensä esittämällä kappaleella (kokonaisuudessa huomioitakoon myös Aili Ikosen esittämä tuore sanoitus). Toisaalta valtaosa yleisön edustajista oli niitä, jotka viettivät nuoruutensa 1970-luvulla, joten kyseisen vuosikymmenen hittien painottamisen voi tulkita niin, että annetaan yleisölle mitä se haluaa. Juice Leskisen laulua lainaten: ”Hyvin pärjää, jos pokkana vanhoja hittejä kelaa.” Hectorin asemassa olevalla artistilla olisi kyllä jo varaa ottaa esiin myös vähemmän kuin platinaa myyneitä lohkaisujaan.

”Muisti”-kiertue tuntuu lähteneen käyntiin hyvällä groovella. On ilo, että bändissä on vielä mukana Hectorin kanssa pitkään yhteistyötä tehneitä muusikoita kuten itsekin säveltävä Esa Kotilainen syntetisaattoreineen ja haitareineen ja rumpali ja tuottaja Okko Laru. Konsertti-ilta Lahti Hallissa oli voimaannuttava ja perusvireeltään iloinen elämys. Vuoden 2014 Hauras-kiertueen yleissävy oli aavistuksen verran tummempi, mutta ”Muisti” pyrkii selvästi olemaan riemukas kansanjuhla. 50-vuotiskiertue tuskin jää jäähyväiskiertueeksi – näin ainakin sopii toivoa!

Erityisesti Eurooppa-albumista kiinnostuneille, mutta myös muille Hector-faneille lisää gradussani: http://www.doria.fi/handle/10024/102237