Suuria venäläisiä tunteita

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 20.10.2016. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Jevgeni Sudbin, piano. Stravinski – Tsaikovski – Rimski-Korsakov.

Sibeliustalolla voidaan sanoa vietetyn venäläistä musiikki-iltaa, kun niin kapellimestari, pianosolisti kuin säveltäjätkin olivat kaikki venäläistä alkuperää. Konsertin avasi Igor Stravinskin puhallinkokoonpanolle sävelletty Puhaltimien sinfonioita (tunnettu myös nimellä Sinfonioita puhaltimille). Nimestään huolimatta lyhyehkö teos ei ole niinkään sinfonia kuin eräänlainen fantasia; joka tapauksessa varsin sopiva valinta alkusoitoksi. Musiikin sävy vaikuttaa alkuun melko paljaalta ja raa´alta, mutta puupuhallinten soolokohdassa tunnelma pehmenee ja mukautuu eräänlaiseksi omalaatuiseksi pastoraaliksi. Puu- ja vaskipuhallinten välille kehittyy kuitenkin kiistaa, jossa vaskisoittimet näyttäytyvät kiusaajina kuin teini-ikäisten mopojengin jäsenet. Erimielisyyksien selvittyä musiikin tunnelma on arastelevan vakavamielinen – soinnista kuultaa pohjoinen, slaavilainen arkaaisuus. Aivan surumarssiksi musiikki ei sentään muutu, mutta virsimäistä hartautta voi havaita. Lyhyessä ajassa Puhaltimien sinfonioissa ehditään kuulla monenlaisia tunnelmia. Stravinskin tuotannolle ominainen paikoitellen hakkaavakin rytmisyys on helppo tunnistaa.

Erikoisen, jännittävän alkusoiton jälkeen Jevgeni Sudbin asettui flyygelin ääreen ja ilmoille kajahti klassisen musiikin ikivihreisiin kuuluva Tsaikovskin 1. pianokonsertto. Ensimmäinen osa alkaa orkesterin mahtipontisen briljantilla teemalla, jonka orkesteri sai soimaan herkullisen täyteläisellä soundilla – kun kuulijan kasvoille väkisin kohoaa nautinnollisen tyytyväinen hymy, on paljonkin jo tehty oikein. Pianosooloissa Sudbin onnistui heti alusta lähtien tuomaan esille vahvaa luonnetta, suorastaan ärhäkkää temperamenttisuutta, joka tarjosi pikantin vastapainon orkesterin muhkealle täyteläisyydelle. Rohkea aksentointi korosti solistin yksilöllisyyttä orkesterin massaa vasten.

Toisessa taitteessa, jossa huilulla on tärkeä rooli, musiikki ajautuu rauhallisesta virrasta pyöreilevin kuluin hurjaan kurimukseen. Vauhdikkaassa pianosoolossa kuullaan vikkeliä juoksutuksia, jotka äkillisesti tyyntyvät impressionistiseksi kellunnaksi vain kiihtyäkseen jälleen pyörteeksi, johon orkesteri tempautuu mukaan. Tässä ristiaallokossa tilanteen ottavat haltuun pasuunat, joiden itsevarma julistus palauttaa järjestyksen. Pasuunoiden aihe siirtyy vähemmän voimakkaana käyrätorville, joiden vaikutusvalta ei yllä samalle tasolle, jolloin musiikki ajautuu jälleen vaarallisille vesille. Orkesterin aaltoillessa pianosoolo purskahtelee esiin vaahtopäisinä tyrskyinä. Kadenssissa pianon luonne paljastuu varsin maaniseksi; huomio karkailee aiheesta toiseen kuin keskittymishäiriöisellä. Kadenssin jälkeen huilu havahtuu jälleen ensimmäisenä ja herättelee orkesterin uuteen aamuun. Hetken ajan tuntuu, että orkesteri valmistautuu taisteluun, mutta jousisoitinten pizzicato (näppäily) ja huilusoolo loihtivatkin mielikuvan lempeästä kevätsateesta. Pianon tullessa mukaan ja jousisoitinten siirryttyä taas jousella soittoon aurinkokin ilmestyy pilvien takaa, joskin sen jälkeen säätila ailahtelee keväälle tyypillisesti. Pianosoolossa puro solisee iloisesti, versot kohoavat maasta jousten lähes svengatessa ja jossain vaiheessa pieni puro yhdistyy suurempaan, hitaampaan virtaan.

Finaaliosa käynnistyy vauhdikkaasti vipeltäen puhjetakseen räväkäksi slaavilaistanssiksi. Sivuteemassa puolestaan kuullaan salonkikelpoisia romanttisia linjoja. Pianosoolon tehtävänä tuntuu olevan johdatella rahvas ja sivistyneistö yhteen. Kulttuurisilta yhteentörmäyksiltä ei vältytä ja hetkittäin välähtää pelko siitä, puhkeaako tästä luokkasota. Pianon myrskyisän painokkaan palopuheen jälkeen tapahtuu kuitenkin juhlava yhteenliittyminen, onnellinen loppuhuipennus. Myrskyisät olivat myös Sudbinin saamat suosionosoitukset. Encorena kuultiin vakavailmeinen, pohdiskeleva pianokappale, joka rauhallisesta tunnelmastaan huolimatta kulki määrätietoisesti eteenpäin. Alkuperäinen karulla tavalla herkkä teema kehittyi ja kasvoi, mutta säilytti koko ajan oman luonteensa palaten aina juurilleen.

Toisella puoliajalla esitettiin Rimski-Korsakovin tunnetuin teos, väljästi Tuhannen ja yhden yön tarinoihin perustuva ohjelmallinen sarja Sheherazade. Kehyskertomuksena toimii tarina suivantuuneesta sulttaanista, joka on päättänyt teloituttaa kaikki 124 vaimoaan. Näistä yksi, Sheherazade, kuitenkin lykkää suunnitelman täytäntöönpanoa kertomalla sulttaanille tarinoita ja saa tämän lopulta luopumaan aikeestaan. Sheherazadea Rimski-Korsakovin sarjassa edustaa sooloviulun moneen kertaan toistuva väräjävän herkkä, yltiöromanttisuudessaan lähes sentimentaalinen soolo, jonka konserttimestari Maaria Leino esimerkillisen hienosti toteutti kerran toisensa jälkeen.

Sheherazadessa musiikki on suurimman osan ajasta isoa – teemat ovat mahtipontisia ja soitinnus laaja ja rohkea; säveltäjä on hyödyntänyt eri instrumenttien mahdollisuuksia taidokkaasti. Sävyt tuntuvat hetkittäin erittäinkin räikeiltä, mutta kontrastit ovat suuria; vastaavasti joillain paikoin liikutaan imelyyden rajoilla. Suuren orkesterin yhteissointia ei voi olla ihailematta, joskin jossain vaiheessa volyymi kohosi jo kipurajalle asti. Musiikista löytyy vaikutteita Lähi-idästä, mutta enimmäkseen tyyli on eurooppalaista ja slaavilaisuuskin vilahtaa paikoitellen kuuluviin – esimerkiksi kolmannen osan pitkälinjainen jousiaihe kuulostaa enemmän venäläiseltä kuin itämaiselta.

Sheherazade Sinfonia Lahden käsittelyssä oli komeaa kuultavaa. Konsertin ohjelma kokonaisuudessaan alkoi tuntua ehkä hieman liian painavalta loppua lähestyttäessä. Toki yleisö rakastaa suuria tunteita ja täyttä orkestraatiota, mutta Sudbinin hienotunteinen encore toi kaivattua hengähdystaukoa suuren mittakaavan paukuttelusta.

Rohkeita vetoja

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 13.10.2016. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Martin Grubinger, lyömäsoittimet. Corigliano – Prokofjev.

Lahden kaupunginorkesterin tuore ylikapellimestari Dima Slobodeniouk aloitti kautensa mielenkiintoisissa merkeissä. Normaalista järjestyksestä poiketen Slobodeniouk käynnisti konsertin leppoisilla avaussanoilla toivottaen yleisön tervetulleeksi, mainitsi ohjelmiston teosten saavan nyt ensiesityksensä Suomessa ja siirsi sitten puheenvuoron itävaltalaiselle lyömäsoitinsolisti Martin Grubingerille, joka puolestaan esitteli mittavaa lyömäsoitinarsenaaliaan, vitsaili ja kuvaili amerikkalaisen John Coriglianon pian esitettävän lyömäsoitinkonserton (2008) kolmea taitetta. Nimeä Conjurer kantavan konserton ensimmäinen osa on omistettu puisille lyömäsoittimille kuten marimballe ja ksylofonille, toinen taite metalli-instrumenteille kuten putkikelloille ja symbaaleille, ja kolmas kalvosoittimille eli erilaisille rummuille. Grubinger kuvaili ensimmäisen taitteen tunnelmaa afrokuubalaiseksi, toista äänimaisemiksi ja kolmatta suureksi finaaliksi.

Conjurer alkaa lyömäsoitinsoololla. Ensimmäisessä osassa on vivahteita modernista musiikista, esimerkiksi Stockhausenin tyylistä. Rytmit ja soundit tuovat mieleen sademetsän kuhinan ja jännittynyt vuoropuhelu solistin ja orkesterin välillä sopisi soundtrackiksi viidakkosotaa käsittelevään elokuvaan. Toiseen osaan siirrytään ilman taukoa – orkesterin jatkaessa soittoa solisti vain siirtyy toisen soitinryhmänsä luo ja julistaa uuden taitteen alkavan putkikellojen tuomion hetkestä tiedottavalla jylyllä. Tuhoa ja taistelua seuraa hartaus – musiikki ui hitain, herkin liikkein romantiikan ajan hengessä. Eteerinen kellunta muistuttaa Mahlerin sinfonioiden hitaita osia. Kun suvantovaihetta on kestänyt aikansa, musiikin intensiteetti alkaa nopeasti kohota paisuen jännittäväksi ajojahdiksi, joka huipentuu taisteluun. Sitten seuraa taas hiljaisuus, savu hälvenee vähitellen paljastaen poltetun maan. Orkesterin vielä maalaillessa tätä maisemaa vallan ottaa solisti ilmoittaen viimeisen osan alkaneen – komentava rummutus kertoo uuden maailmanjärjestyksen koittaneen. Orkesteri kommentoi ihmeissään kohahdellen ja vingahdellen voimakasta, hektistä ja alkukantaista paukutusta, jolloin musiikki saa Stravinskin Kevätuhrin piirteitä. Vielä koittaa vaarallinen hiljaisuus kuin lumivyöryn edellä. Sitten vyöry lähtee etenemään synnyttäen levottomuuksia ja epäjatkuvuuksia orkesterissa. Huipennus on meluisa ja kaoottinen. Lopputulos on särmikäs kuin itse historia.

Ennakko-odotukseni Conjurerin suhteen eivät olleet kovin korkealla, vaikka kriitikot ilmeisesti ottivatkin aikanaan teoksen kiittäen vastaan; säveltäjä itse on maininnut suhtautuneensa varauksella lyömäsoitinkonserton laatimiseen pitäen ajatusta lyömäsoittajasta pääosassa kamalana. Lyömäsoitinkonsertoilla onkin usein kiusallisesti tapana luvata enemmän kuin mitä ne kykenevät antamaan – mittavasta soitinkattauksesta huolimatta lopputulos saattaa latistua tyhjänpäiväiseksi, atemaattiseksi kilistelyksi ja kolisteluksi. Conjurerin kohdalla näin ei käy – reilun puolen tunnin mittaisen konserton imu säilyy ja eri ryhmiin kuuluvat lyömäsoittimet antavat kullekin taitteelle omaleimaisen sävyn. Konserton seuraaminen tarjosi yhtä lailla visuaalisen kuin auditiivisenkin elämyksen – Grubingerin ilmeikäs, suorastaan tanssillinen kehonkieli lisäsi oman tenhonsa jo muutoinkin vaikuttavaan kokonaisuuteen. Grubingerissa on selvästi show-miehen vikaa, niin loistava oli esitys. Innostunut yleisö vaati solistilta vielä encoren. Marimballa esitetty koraali soi niin pehmeän lämpimästi mieltä värisyttäen, ettei voi muuta kuin kysyä: Miksei näitä koraaleja esitetä aina marimballa?

Konsertin jälkimmäisellä puoliskolla kuultiin sarja Sergei Prokofjevin uralilaiseen kansansatuun perustuvasta baletista Kivinen kukka. Vuonna 1953 kantaesitetty baletti jäi säveltäjänsä viimeiseksi lajissaan. Prokofjev mainitaan merkittävänä balettimusiikin uudistajana, joskin on huomautettu myös, että säveltäjän baletit toimivat usein paremmin juuri konserttisarjoina, koska musiikillinen aines on niin ”tiheä, itsenäinen ja kerronnallisesti valmis”. Kivinen kukka –sarjassa voikin kuulla monenlaisia aineksia. On vakavan juhlavia kohtauksia, arkielämän draamankaaria, kiireisiä juoksutuksia ja salamyhkäistä hiiviskelyä, iloista tohinaa ja epävarmaa vaihtoehtojen pohdiskelua. Tunnekirjo vaihtelee melankoliasta riemuun. Prokofjevin neoklassinen tyyli on varsin tunnistettava ja viihdyttävä, vaikkeivät teemat helposti jääkään mieleen. Orkesteri tavoitti mainiosti juuri oikean soundin – Prokofjevin musiikki vaatii mehevän, silti kepeähkön ja rapean soinnin.

Slobodenioukin kauden avaus oli kaikkineen ihastuttavan rohkea veto – sinfoniakonsertti ilman sinfoniaa, molemmat teokset vähemmän kuin vuosisadan vanhoja. Lyömäsoitinkonsertto ohjelmistossa saattaa olla riskialtis valinta, mutta tällä kertaa yleisö ihastui itävaltalaissolistin esitykseen. Uusi ylikapellimestari on tutustunut Sinfonia Lahteen jo 15 vuotta sitten, joten uudesta tuttavuudesta ei varsinaisesti voida puhua. Yhteistyö johtajan ja orkesterin välillä tuntuu toimivan hienosti. Slobodenioukin kaudelta tekee mieli odottaa enemmänkin rohkeita, raikkaita taiteellisia valintoja – sekä orkesterin että kapellimestarin kyvyt kun tuntuvat siihen riittävän.

Lieksa-ilmiö

Suomen suurin vaskimusiikkifestivaali Lieksan vaskiviikko on ehdottomasti kokemisen arvoinen elämys. Kun kymmenen vuotta sitten 17-vuotiaana saavuin ensimmäiselle vaskiviikolleni, en oikein tiennyt, mitä odottaa. Soittotaitoa ei ollut nimeksikään, mutta intoa riitti senkin edestä. Lieksaan houkutteli pasuunan perusopetuksen kurssi, jolle ”voivat osallistua kaikki iästä ja tasosta riippumatta”. Lisäksi tarjolla oli monipuolinen kattaus erilaisia konsertteja. Parasta ensimmäisessä vaskiviikossa kuitenkin olivat ihmiset – rento tunnelma sytytti keskusteluja helposti ja jo pasuunan kantaminen riitti meriitiksi mukana häärimiseen. Pidempään soittaneet jaksoivat kannustaa; mieleen jäi erityisesti toteamus ”ei meistä kukaan oo syntyny tää torvi sylissä”. Näin siis vaskiyhteisö otti omakseen aloittelijapasunistin, jonka ensimmäinen oppitunti lähti liikkeelle matalasta B-äänestä ja kysymyksestä ”tiesitkö, että tässä on seitsemän vetoa?” En… ”Lähdetään siitä.” Ja sille tielle jäätiin. Ei sitä töräyttelyä onneksi vielä sinä kesänä joutunut kuuntelemaan kuin kaksi opettajaa. Seuraavana vuonna uskaltauduin perusopetuksen lisäksi seitsikko- ja yhtyekurssille, jonka taso ylitti kyvyt reippaasti, mutta taas kannustettiin, lohdutettiin ja annettiin roikkua mukana. Vuosi vuodelta taidot ovat petraantuneet, mutta toista, saati sitten yhdettätoista kertaa, vaskiviikolla ei taatusti olisi tullut ilman sitä innostavaa ja kannustavaa ilmapiiriä.

Millaisista kurssiformaateista sitten on kysymys? Perusopetuskursseilla opettajat ovat useimmiten suomalaisia ja tunnit yksityisiä, eli siitä on hyvä aloittaa. Soittoa opetellaan oman tason mukaisesti ilman painostusta. Ryhmämuotoisille, kansainvälisten lahjakkuuksien pitämille mestarikursseille osallistuvat jo pidemmälle ehtineet, usein ammattiopiskelijat, toistensa vertaisarvioijina ja tukena. Yhtyekurssin voi liittää edellämainittuihin, eikä suoranaisia tasovaatimuksia ole sielläkään – soittimen perusteiden hallinta ja nuotinlukutaito riittävät. Isossa porukassa soitto kaikaa komeasti, huumori kukkii ja yksittäiset virheet hukkuvat massaan. Tärkeintä on yhteishenki. Vuosien saatossa aloittelijoista kehittyy lahjakkaita soittajia, jotka kyllä muistavat jälkikäteen, millaista kohtelua aloittelijoina saivat. Kymmenennen yhtyekurssivuoden jälkeen voinette arvata, ettei alkuvuosinakaan potkittu päähän. Paljon kertoo myös se, että vuosi vuodelta kursseille palaavat samat ihmiset.

Vaskiviikon musiikkikurssit poikkeavat tyypillisistä musiikkileireistä siinä, että soittajien keski-ikä on korkeampi. Perinteiset leirit ovat niitä, joihin sisältyy täyshoito ja ohjelmaa koko päiväksi. Lieksassa majoituksen ja ruokailun saa järjestää itse, samoin valita mieleisensä konsertit. Oppilaskortilla saa tosin alennusta joistain ruokapaikoista ja konserttiliput ovat alennushintaisia. Orkesteriharjoitusten välillä jokaisen sopii tehdä mitä tahtoo – askartelutuokioita ja pallonpeluuta ei ole kirjattu lukujärjestykseen, joskin halukkaat varmasti voivat sellaistakin itselleen järjestää. Tästä johtuen vaskiviikon kurssien osallistujat ovatkin enimmäkseen täysikäisiä tai ainakin yli 15-vuotiaita. Monenkirjavaan joukkoon mahtuu niin musiikin ammattiopiskelijoita, nuoria ammattilaisia kuin aikuisia harrastajia. Nuoremmatkin toki saavat osallistua, mutta ympärivuorokautista holhousta ei vaskiviikon toimesta järjestetä. Tämä helpottaa tietyissä määrin omaa aikaa ja tilaa tarvitsevien osallistujien (ja siinä sivussa kaikkien muidenkin) elämää. Ei ketään silti oman onnensa nojaan jätetä – vaskiviikolle osallistuvat auttavat toisiaan ja pitävät huolta omistaan, olipa huolenaiheena sitten venttiiliöljyn unohtuminen, nuotinlukuvaikeus, lihaskramppi tai ongelma auton kanssa.

Kurssien lisäksi vaskikansaa houkuttelevat paikalle laadukkaat konsertit, kansainväliset kilpailut ja välitön tunnelma. Suomalaiset ja ulkomaiset huipputekijät esiintyvät viikon aikana lukuisissa konserteissa hyvinkin erityyppisin ohjelmistoin. Vaskiviikon tiimoilta paikallisille tarjotaan myös populaarimpaa musiikkia vaskiteltassa ja ilmaisia päiväsoittoja eri puolilla kaupunkia. Huippulahjakkaat kansainväliset tähdetkään eivät Lieksassa yleensä turhia elvistele – soittajat voivat väliajalla tulla yleisön sekaan jutustelemaan ja muutoinkin kulkevat kaupungilla tavallisina ihmisinä. Taiteellinen johtaja tervehtii iloisesti kylillä kulkiessaan.

Ihaillen ja ihmetellen on mainittava myös, kuinka ilahduttavasti lieksalaiset elävät mukana vaskiviikon hengessä. Muuallakin kuin vaski-infossa ja vaskiviikon toimistossa palvelu pelaa. Esimerkkinä mainittakoon, että apteekissa henkilökunta tosiaan auttaa ystävällisesti – kotiseudulla vastavaa palvelua ei välttämättä tarjota ja jos valintaansa pähkäilee hyllyn edessä yhtään pidemmän aikaa, nurkalta kyräillään pahasti selvästi epäillen varkaaksi. Osasyynä lieksalaisten palvelualttiuteen lienee vaskiviikon piristävä vaikutus kaupungin elinkeinoelämälle, mutta osansa varmasti tekee myös stereotyyppisesti iloisena ja välittömänä pidetty karjalaisluonne. Stereotyypeissä piilee usein ainakin totuuden siemen. Oletettavasti monet niistä lieksalaisista, jotka eivät festivaalihumusta perusta, jättävät asuntonsa vuokralle ja matkustavat itse toisaalle vaskiviikon ajaksi. Näin kaikki voittavat.

Lieksan vaskiviikon viehätys on monen tekijän summa. Kaupungin keskusta on verrattain pieni, joten kaikki tarpeellinen löytyy läheltä. Kaduilla, kaupoissa ja konserteissa kohtaa tuttuja ja vielä tuntemattomia samanmielisiä. Opetuksen ja konserttien taso on kova, mutta tunnelma säilyy rentona ja välittömänä. Niin vaskivieraat kuin lieksalaisetkin antautuvat täysillä festivaalihuuman vietäviksi. Kaupunki tekee voitavansa saadakseen kaikki osalliset viihtymään ja päätellen vakikävijöiden määrästä siinä myös onnistutaan. Tämä on Lieksa-ilmiö.

Varoitukset: Vaskenmielisyys on erittäin tarttuvaa. Vaikutukset kestävät päivistä kuukausiin. Vaskiviikko aiheuttaa voimakasta riippuvuutta ja euforian tunnetta. Jopa vuosikymmeniä kestäviä addiktioita on kuvattu. Vieroitusoireiden ilmetessä keskustele asiasta lähimmän vaskisoittajan kanssa. Apua tarjoavat myös muun muassa erilaiset soittokunnat ja musiikkioppilaitokset. Vaikutusten pitkittyessä yli puoli vuotta varaa paikkasi seuraavalle Lieksan vaskiviikolle.

Allekirjoittanut keskustelemassa brittiläisen Septura-yhtyeen artistien kanssa konsertin väliajalla. Kuva: Markku Lindholm.

Konserttivaikutelmia Lieksasta 2016

Terveiset Lieksan vaskiviikolta! Osallistuin festivaalihumuun yhdettätoista kertaa ja kiivaan orkesteriharjoittelun lisäksi ehdin istua yhdeksän konsertin yleisön joukossa. Seuraavassa esitän lyhyesti omia vaikutelmiani konserteista – syvempiä konserttiarvioita tarjoan luettavaksi taas syksymmällä. Nyt on tyytyminen pintaraaputteluun, koska olin Lieksassa ensisijaisesti lomalla.

Saavuttuani Lieksaan lauantaina 23.7. tutustuin Viekijärven kirkossa portugalilaiseen käyrätorvikvartettiin. Trompas Lusas tarjosi venäläisen illan hämärtyvässä kesäillassa. Neljän käyrätorven pehmeä sointi tunnelmallisessa hirsikirkossa rauhoitti miellyttävästi pitkän päivän päätteeksi. Musiikki ja miljöö siis kohtasivat toisensa. Klassinen linja soi arvokkaasti ja monipuolisin sävyin.

Sunnuntai-iltana kulttuurikeskuksen salissa soitti maamme eturivin vaskimuusikoista koostuva Solistiseitsikko Imperial, joka kaksi vuotta sitten esittäytyi vaskikansalle punaisia ja valkoisia lauluja sisältävällä levyllään. Kolmesta kornetista, tuubasta, altto-, tenori- ja baritonitorvista koostuva suomalainen seitsikko on kansainvälisesti ainutlaatuinen kokoonpano ja sellaisenaan jo kiehtova. Tässä konsertissa kuultiin otteita esikoislevyltä, mutta lisäksi saatiin nauttia Sibeliuksen seitsikkosävellyksistä, jotka Imperial myös on hiljattain levyttänyt kokonaisuudessaan. Mukaan ohjelmaan mahtui myös tuoreempaa seitsikkomateriaalia ja näyte tulossa olevalta joululevyltä. Imperialin tyyli on pukeutumista myöten perinteitä kunnioittava ja lahjakkaat solistit toimivat hienosti yhdessä – jo kulttuuriperinnön kannalta kokoonpano on merkittävä, mutta taidokasta soittoa ei käy vähätteleminen. Konsertin juonnoissa arvokkuus tosin häipyi hetkittäin huumorin tieltä, mikä on suotavaakin. Yleisöä konsertissa tosin oli harmillisen vähän. Joululevyn julkaisua jään odottamaan innolla.

Maanantaina illan kulttuurikeskuksella avasi Retuperän WBK, jonka konseptina on soittaa oikein väärin. Orkesteri toivotti itsensä tervetulleeksi ja vakavailmeinen palokuntalainen ilmoitti, että musiikin laatu on jouduttu korvaamaan määrällä, kuten näköjään yleisönkin suhteen. Musiikillinen kattaus oli hallittu kaaos – esimerkiksi Beethovenin Kuutamosonaatissa välähteli muun muassa pätkiä laulusta Moon River. Tuttujen klassisen musiikin teemojen luova yhdistely oli hetkittäin niin saumatonta, ettei teoksia tuntematon kuulija välttämättä edes tajuaisi temaattisia vitsejä. Juontojen ironinen ja sanaleikkejä hyödyntävä huumori luultavasti aukesi niillekin, jotka eivät musiikilllisen sillisalaatin hauskuutta ymmärtäneet. Orkesteria johtava Torturo Canini oli frakissaan pollean kapellimestarisuuruuden stereotyyppi Herbert von Karajanin tapaan ja Visa Haarala taituroi solistina useammallakin soittimella. Mainitsemisen arvoista on, että soittajat ovat erittäin kyvykkäitä – ”huonosti” soittaminen on taitolaji ja todellisuudessa soitto on laadukasta.

Retuperäläisten jälkeen lavalle nousi seuraavassa kattauksessa brittiläinen tuubasta, 3 trumpetista ja 3 pasuunasta koostuva seitsikko Septura, joka musisoi teemanaan seitsemän kuolemansyntiä. Esimerkiksi vanhoista oopperoista poimitut otteet avautuivat kuulijoille ehkä paremmin, kun selitettiin, mitä ne edustavat. Kulttuuri koostuu kertomuksista, joten narratiivisuus eli kerronnallisuus viehättää. Teema jaksoi kantaa läpi konsertin ja huippuunsa hiottua soittoa kuunnellessa miltei harmistui, ettei kuolemansyntejä ole enempää kuin seitsemän. Encorena syntistä teemaa tasapainotettiin viattomuudella Debussyn Pellavatukkaisen tytön sovituksen myötä. Brittiseitsikon toivoisi vielä palaavan Lieksaan.

Tiistaina jo perinteeksi muodostuneessa mestareiden illassa vaskiviikon taiteilijat esittivät niin kokeellisempaa kuin perinteistäkin musiikkia todisteina taidoistaan. Yleisön joukosta kihosi kärkeviäkin mielipiteitä joistain soittimien tekniikoita jännittävästi esittelevistä modernin tyylin kappaleista, mutta esimerkiksi Septuran pasunisti Matthew Geen esittämä pasuunateos oli niin erikoinen, että tahtoisin itsekin kokeilla. Tämänvuotinen mestareiden ilta ei ollut yhtä pitkäkestoinen kuin joinain aiempina vuosina, mikä oli enimmäkseen miellyttävä asia – joskus esiintyjien runsaus ja kappaleiden pituudet ovat luoneet paineita ehtiä ajoissa seuraavaan konserttiin.

Illan toista konserttivuoroa piti hallussaan taas Trompas Lusas, jonka ensimmäisen puoliajan ohjelmisto oli hengeltään samantyylinen kuin lauantaina Viekijärvellä. Musiikillinen kattaus saattoi suurelle yleisölle tuntua hieman yksipuoliselta, mutta nelikon hienoa yhteispeliä, soundin pehmeyttä ja nyanssointia täytyy ihailla. Väliajan jälkeen siirryttiin hieman populaarimpaan ohjelmistoon, mutta kaiken kaikkiaan yhtyeen soisi lisäävän vielä hieman monipuolisuutta valikoimiinsa. Neljän käyrätorven esitys olisi voinut olla paremmin paikallaan Mätäsvaaran avolouhoksella.

Keskiviikkona 27.7. käytiin kansainvälisen käyrätorvikilpailun finaali, jonka mittapuuna toimi Mozartin neljäs käyrätorvikonsertto. Kärkikolmikossa kisasi yksi suomalainen ja kaksi kiinalaista. Vaikka suomalainen Aleksi Mäkimattila sijoittui kolmanneksi, esitys oli oikein lupaava. Itse olisin sijoittanut Mäkimattilan toiselle sijalle ja toiseksi tulleen Xiaoxin Liun kolmanneksi kiksien takia, mutta mielipide on täysin omani. Voittaja, osallistujista nuorin Yun Zeng, tulee varmasti menestymään urallaan. Tuomariston pohtiessa päätöstään kilpailijoita säestänyt Joensuun kaupunginorkesteri soitti Felix Mendelssohnin neljännen sinfonian erittäin hienosti romanttisen täyteläisellä soundilla. Yleisesti ottaenkin tämän ja aiempien vuosien perusteella pienehkön orkesterin taso on kova.

Torstaina italialainen Gomalan Brass tarjoili yleisölle tunnettua elokuvamusiikkia muun muassa Ihmemaa Ozista, Schindlerin listasta ja Indiana Jonesista. Ennio Morriconen tuotanto tuli myös hyvin esille. Soiton välillä muusikot harjoittivat lupsakkaa, harmitonta pilailua. Kokoonpano sai aikaan rohkeita sävyjä ja runsaita tehoja, joskin loppua kohti volyymi paisui jo räikeään revittämiseen ja hyvän maun tuolle puolen – korvatulpat päässäkin teki suorastaan pahaa. Syvistä riveistä kuuluikin, että eräs trumpetisteista olisi saanut käyttää sordiinoa koko ajan. Joka tapauksessa yleisö sai mitä elokuvamusiikkikonsertilta sopi odottaakin.

Konserttikattaukseni loppuhuipennuksena toimi Power Brass Girlsien toteuttama toivekonsertti, joka veti salin täyteen vaskivieraita ja lieksalaisia. Pelkästään naisista koostuva orkesteri säteili virkeää, positiivista energiaa esittäessään keväällä valittuja yleisön toivekappaleita. Konsertissa kuultiin muun muassa tangoja, Jaakko Tepon Hilma ja Onni sekä jo viime vuodelta tuttu Bohemian Rhapsody. Sanna Sadeharju ihastutti laulusolitina parissa kappaleessa. Isohkon ja erikoisen kokoonpanon sovituksista jotkut toimivat paremmin kuin toiset – balansseissa oli paikoitellen ongelmia, mutta iloinen energisyys korvasi puutteet. Suosio oli taattu.

Kaiken kaikkiaan vaskiviikon konserttitarjonta oli jälleen oikein kattava ja tasokas. Jokainen varmasti löysi jotakin makuunsa sopivaa.

Musiikkitiedettä?

Minä olen musiikkitieteilijä – tiedeyliopiston humanistisen tiedekunnan musiikkitieteen oppiaineesta valmistunut maisteri; en siis musiikin maisteri, vaan filosofian. Musiikkitieteilijä ei (välttämättä) ole muusikko, vaan musiikin ja laajemminkin äänellisen kulttuurin tutkija. Tämän päivän musiikintutkimuksen kenttä on lähes rajaton. Musiikin lisäksi äänellistä kulttuuria edustavat esimerkiksi äänimaisemat; metropolialue kuulostaa erilaiselta kuin pystymetsä. Musiikin tulkinta puolestaan rakentuu kuulijan mielessä vallitsevassa kulttuurissa ja ajassa: Tämän päivän konserttiyleisö kuuntelee Mozartin sinfonioita aivan erilaisista lähtökohdista kuin säveltäjän aikalaiset. Soittimet ja soittotekniikat, musiikinkulutuskulttuuri ja ennen kaikkea kuulijat muuttuvat. Itse musiikin lisäksi voi siis tutkia sen tekijöitä, välineitä, menneisyyttä, nykyisyyttä ja vastaanottajia.

Kulttuurinen musiikintutkimus on kattokäsite monille eri suuntauksille ja metodeille, joilla musiikkia voidaan tarkastella. Yhteistä näille kaikille, osittain päällekkäisille menetelmille on, että ne lähestyvät musiikkia kulttuurisena käsitteenä eli aikaan, paikkaan ja yhteiskunnalliseen rakenteeseen sitoutuvana ilmiönä. Kulttuurinen musiikintutkimus siis kiistää musiikin autonomiaestetiikan, jonka mukaan musiikki on jotakin ylhäältä annettua ja ajatonta ja säveltäjä arkisesta todellisuudesta irrallinen suuri nero. Musiikki heijastelee ja kommentoi kulttuuria ja vastavuoroisesti kulttuuri-ilmapiiri synnyttää musiikin tarpeen. Ihminen on kulttuurinen olento ja musiikki lähtökohtaisesti inhimillinen ilmiö.

Ääni on fysikaalinen suure (siis jotain mitattavissa olevaa), psykologisten emootioiden ja fysiologisten reaktioiden laukaisija ja sosiokulttuurinen merkitysjärjestelmä. Musiikkia voi tutkia muutoinkin kuin soivana aineksena. Esimerkiksi musiikkisosiologia tarkastelee tuottamista, kuluttamista, käyttäytymistä ja kaikkia musiikkiin liittyviä sosiokulttuurisia ilmiöitä paitsi itse soivaa musiikkia; vaikkapa soitinrakentamisen ympäristöeettisiä näkökohtia voi punnita. Psykoanalyyttisistä lähtökohdista musiikki taas mielletään kuulijan kannalta enimmäkseen tiedostamattomana psyykkisenä prosessina.

Yksi merkittävä kulttuurisen musiikintutkimuksen osa-alue keskittyy sukupuolisuuden näkökulman korostamiseen. Esimerkiksi naisten asema populaarimusiikissa pysyi pitkään marginaalisena ja tällöinkin pyrki vahvistamaan perinteisiä käsityksiä naisista perheenäiteinä ja eräänlaisina yhteiskunnan moraalinvartijoina. Tämän aatteen hajotti oikeastaan vasta punk-rockin läpimurto. Myös klassisen musiikin parissa sukupuolittuneisuus näkyy selvästi; kanonisoidut säveltäjät ja historian suuret kapellimestarinimet ovat käytännössä kaikki miehiä. Edes soittimet eivät ole sukupuolineutraaleja – kitaraa on pidetty miehisenä instrumenttina, huilua taas naisellisena. Tämäkin tosin on ajallista, sillä menneinä vuosisatoina puhallinsoittimia pidettiin naisille säädyttöminä instrumentteina. Tänä päivänä ei ole kovin rajoja murtavaa olla naispuolinen bassopasunisti, vaikka totesipa muuan alttotorvea soittava mies kerran, etten näytä yhtään siltä, että pystyisin soittamaan bassopasuunaa siten kuin soitan.

Mitä musiikkitieteilijä sitten tekee työkseen? Se riippuu sivuainevalinnoista ja omista taipumuksista. Yliopisto ei ole ammatti(korkea)koulu, vaan laajamittaista teoriatietoa tarjoava instituutio, joka antaa valmiuksia moneen tehtävään – ainakin teoriassa. Kaikki musiikkitieteilijät eivät ole musiikinopettajia. On tutkijoita, kriitikoita, taidelaitosten ja -tapahtumien johtajia, hankekoordinaattoreita, tiedottajia, myös opettajia ja valitettavasti työttömiä. Kuitenkin musiikkitieteen maisteriopinnot suorittanut on tieteellinen asiantuntija, jota tulisi sellaisena kunnioittaa. Parhaimmillaan musiikkitieteilijä auttaa suurta yleisöä ymmärtämään kuulemaansa. Visuaalisessa kulttuurissa äänellinen puoli vain unohtuu helposti taka-alalle, vaikka korviaan ihminen ei voi sulkea samalla tavoin kuin silmiään. Arvon mekin ansaitsemme, vaikka orkesteriharjoituksissa tämä otsikko vääntyykiin muotoon Harvoin mekin ansaitsemme. Onhan se vähän niinkin.

Musiikkitieteilijä magneettikuvauksessa

Miltei jokainen on varmasti joskus nähnyt magneettikuvauslaitteen televisiossa, mutta muistaako kukaan kuulleensa? Sairaalasarjojen äänetön MRI-laite on Hollywood-myytti. Miltä se siis oikeasti kuulostaa?

Jo radiologian odotusaulassa voi hiljaisena aikana kuulla ilmastoinnin huminan lisäksi etäistä, vaikeasti määriteltävää mekaanista nirinää, joka muistuttaa hieman jonkin pikkulinnun piipitystä. Itse kuvaushuoneessa magneettikuvauslaite tykyttää rytmikkäästi – suuren koneen uumenista kuuluu jatkuva, soundiltaan oikeastaan lämmin ”um-tsah, um-tsah, um-tsah-tsah” jo ennen kuvasarjojen ottamista. Ääni syntyy magneettikentän muodostamiseen käytettävän suprajohtavan heliumin jäähdytettynä pitämisestä, joten äänetön laite on myös toimintakyvytön laite. Rytmikäs tsuputus saa lähes odottamaan melodian esiinnousua; komppi on käynnissä, vain teema puuttuu. Ensimmäisenä mieleen juolahtaa Tuomari Nurmion Kurjuuden kuninkaan alku. Toisaalta rytmi on kodikas kuin tiskikoneen loiskutus.

Varsinaisesti kuvatessaan laite on äänekäs, joten päähän laitetaan korvatulpat ja kuulokkeet. Kuvasarjoja otetaan useita ja yhden ottaminen kestää jalkaterää kuvattaessa lyhimmillään parikymmentä sekuntia, pisimmillään yli 5 minuuttia; kaikkinensa aikaa kuluu noin puoli tuntia. Kuvasarjojen välillä kuuluu vain koneen taustarytmi, mutta niiden aikana melutaso nousee remonttia vastaavaksi: Alkajaisiksi laite parkaisee varoitustuuttauksen, jonka provosoimana varsinainen jylläys käynnistyy. Jossain välissä pauke voi kuulostaa vasaroinnilta, toisella kertaa taas betoniseinän poraamiselta. Edelleen ääni muuttuu jossain sarjassa varoitussummerin morsetukseksi ja saattaa kesken sarjan muuttaa taajuuttaan. Villeimmillään pauke ja jyminä synkopoituvat hevi- tai punk-rockiksi; tietyn äänenvärin rämpytys kuulostaa hyvällä mielikuvituksella sähkökitaralta. Mieleen kohoaa myös pätkiä minimalistisesta tyylistään tunnetun säveltäjä Philip Glassin postmodernista oopperasta Einstein on the Beach.

Wikipedian mukaan magneettikuvauslaitteen kolina johtuu gradienttikelastosta, jonka tehtävä on vaihdella magneettikentän muotoa kuvauksen aikana. Ääni siis kuuluu koneen luontaiseen toimintaan ja siitä myös varoitetaan etukäteen.Toisinaan kuvausmeteli peittää laitteen lepoäänen, mutta tarkkakorvainen pystyy erottamaan lohduttavan taustatsuputuksen lähes koko ajan, jos sen vain haluaa kuulla. Äänimaisema on kaikkineen varsin omaleimainen. Voisi kuvitella olevansa pesukoneessa. Ei voi suuremmin ihmetellä, jos joku joutuu paniikkiin työnnettynä pää edellä ahtaaseen meluputkeen; siellä ei tekisi mieli herätä. Kuulokkeista saa halutessaan kuunnella radiota, mutta sekään tuskin peittää koneen pauketta täysin. Onneksi silloin, kun laitteessa on vain jalka, pää jää ulkopuolelle ja näytöstä voi tarkkailla kuinka monta sekuntia kestää ennen kuluvan sarjan päättymistä – silloin uskaltaa vetää syvään henkeä ennen seuraavan rytyytyksen alkamista.

Kulttuurisen musiikintutkimuksen harjoittajalle magneettikuvauskin voi olla kiehtova äänellisen ympäristön analyysin kohde. Äänellinen elämys on suorastaan postmoderni – teknologinen, ruumiillinen, minimalistinen, affektiivinen. Konsertin teoksilla oli sellaisia monitulkintaisia nimiä kuin 5 mm, 6 mm ja 7 mm. Putkeen meni eli YouTube.

Sinfonia Nastola

Konserttiarvio. Nastola soi sinfoniaa. Sinfonia Lahti Kukkasen koululla 31.5.2016. Tomas Djupsjöbacka, kapellimestari. Kuusisto – Nielsen – Mozart.

Lahden kaupunginorkesterin sinfoniettakokoonpano tarjosi ilmaiskonsertin nastolalaisille kesäisen illan ratoksi. Kukkasen yläasteen koivuin ja kukkasin koristeltuun saliin saapuikin varsin kiitettävän kokoinen, ehkä noin 200-henkinen, joukko eri-ikäisiä nastolalaisia musiinystäviä. Enemmänkin olisi vielä mahtunut. Konserttiyleisön toivotti tervetulleeksi orkesterin intendentti Teemu Kirjonen, minkä jälkeen kapellimestari Djupsjöbacka kirkuvanoransseissa lenkkareissaan vastasi teosten esittelyistä.

Alkusoittona kuultiin Jaakko Kuusiston alkujaan kvartetoksi säveltämä Wiima, jonka teeman esittelevät poikkeuksellisesti kakkosviulut. Teos alkaa jousien levottomalla kuhinalla, joka tuo mieleen 1900-luvun puolivälin modernin musiikin. Bassojen jyrinä erottuu vahvasti, kenties osittain akustiikasta johtuen, mutta vähitellen teema nousee esiin ja tunnelma siirtyy modernia aikaa taaemmas. Temaattinen aines muistuttaa Richard Straussin sinfonisia runoja runsaassa soinnissaan ja sankarillisuudessaan. Mukaan kuitenkin sekoittuu modernin musiikin levoton tuiverrus. Lopuksi viima vaikuttaa tyyntyvän, mutta ei sittenkään – alun jousikihinä kohoaa jälleen ja ympyrä sulkeutuu. Teos on tyylillinen sekasotku postmoderniin tapaan, mutta sellaisenaan erittäin mielenkiintoinen ja antoisa, kunhan tyyleistä tietää vähänkin.

Seuraavaksi siirryttiin tanskalaisen Carl Nielsenin kolmiosaiseen, ohjelmalliseen Pieneen sarjaan, jonka lahtelaiset olivat kaivaneet arkistoistaan esitettyään sen viimeksi vuonna 1968. Haikeassa, laahaavan kaihomielisessa preludissa meren hengettäret kärsivät elinikäistä rangaistustaan. Välissä tuska leimahtaa kirvelevämmin, kunnes rauhoittuu taas surumieliseen alistumiseen. Romanttisen tyylin mukaisesti tuskakin on katkeransuloisen kaunista. Toinen osa intermezzo puolestaan kulkee kevyemmin valssipoljennossa, joskin melko sovinnaisesti. Pienet leikkisyyden häivähdykset tasoittavat tiettyä pohjoista vakavamielisyyttä, joka kuitenkin erottuu leimallisena – tämä ei ole keski- tai eteläeurooppalaista kepeää hovivalssia, vaan pidättyväisempien pohjoismaalaisten juhlatanssi. Finaaliosa herää raskaasti ja vakavin ilmein kehittyäkseen juhlavaksi soinniksi. Djupsjöbacka kuvaili osaa ”bakkanaaliksi”, mutta musiikki ei tunnu henkivän niinkään pakanallisen viinin ja hedelmällisyyden jumala Bacchuksen hedonististen pitojen iloja kuin muodollisen arvokkaita sukujuhlia, joiden kuluessa riidellään perinnöistä ja kyräillään vanhoja kaunoja muistellen.

Konsertin lopuksi saatiin kevyttä klassista Mozartin 29. sinfonian muodossa. Ensimmäisen osan (allegro moderato) iloisen pirskahteleva teema toistaa itseään juurikaan kehittymättä. Andante-osa keinuu rauhallisesti ja sallii kuulijan unohtua ajatuksiinsa, mutta liikkuu pikkusievän kitchin rajoilla, miltä ainoastaan orkesterin taituruus ja kapellimestarin erittäin ilmeikäs johtmistapa kykenivät pelastamaan. Menuetin piristys ovat lähes humoristisesti aihettaan purskauttelevat puhaltimet. Finaali allegro con spirito jatkaa kepeää klassismin linjaa, mutta tarjoaa edeltäviä osia hieman enemmän painokkuutta ja juhlavuutta. Silti samat teemat nokittelevat toisilleen kerran toisensa jälkeen, mikä on Mozartin varhaisteoksille ja klassismille ylipäätään tavallista – temaattista sisältöä on vähän, mutta sen ympärille on kääritty runsaasti röyhelöitä, jotka kuitenkin epäonnistuvat peittämään sen, että oikeastaan toistetaan jo moneen kertaan kuultua. Toisaalta tulee muistaa, että klassismin sinfoniat olivat omana aikanaan iskelmää; myrsky ja vimma tulivat musiikkiin vasta romantiikan myötä. Orkesteri soi hienosti, mutta muuta mieleenpainuvaa Mozartin 18-vuotiaana säveltämässä sinfoniassa ei ollutkaan.

Tunnin mittainen konsertti oli miellyttävä kädenojennus Nastolalle Lahden taholta. Kukkasen koulun liikuntasalin akustiikkakin toimi yllättävän hyvin tähän tarkoitukseen, vaikka bassolinja ehkä Wiimassa korostuikin tarkoitettua enemmän. Kyynikkona tosin väkisinkin pohtii, jääkö orkesterin ensivierailu Nastolaan myös viimeiseksi. Toivottavasti ei.