Musiikkitiedettä?

Minä olen musiikkitieteilijä – tiedeyliopiston humanistisen tiedekunnan musiikkitieteen oppiaineesta valmistunut maisteri; en siis musiikin maisteri, vaan filosofian. Musiikkitieteilijä ei (välttämättä) ole muusikko, vaan musiikin ja laajemminkin äänellisen kulttuurin tutkija. Tämän päivän musiikintutkimuksen kenttä on lähes rajaton. Musiikin lisäksi äänellistä kulttuuria edustavat esimerkiksi äänimaisemat; metropolialue kuulostaa erilaiselta kuin pystymetsä. Musiikin tulkinta puolestaan rakentuu kuulijan mielessä vallitsevassa kulttuurissa ja ajassa: Tämän päivän konserttiyleisö kuuntelee Mozartin sinfonioita aivan erilaisista lähtökohdista kuin säveltäjän aikalaiset. Soittimet ja soittotekniikat, musiikinkulutuskulttuuri ja ennen kaikkea kuulijat muuttuvat. Itse musiikin lisäksi voi siis tutkia sen tekijöitä, välineitä, menneisyyttä, nykyisyyttä ja vastaanottajia.

Kulttuurinen musiikintutkimus on kattokäsite monille eri suuntauksille ja metodeille, joilla musiikkia voidaan tarkastella. Yhteistä näille kaikille, osittain päällekkäisille menetelmille on, että ne lähestyvät musiikkia kulttuurisena käsitteenä eli aikaan, paikkaan ja yhteiskunnalliseen rakenteeseen sitoutuvana ilmiönä. Kulttuurinen musiikintutkimus siis kiistää musiikin autonomiaestetiikan, jonka mukaan musiikki on jotakin ylhäältä annettua ja ajatonta ja säveltäjä arkisesta todellisuudesta irrallinen suuri nero. Musiikki heijastelee ja kommentoi kulttuuria ja vastavuoroisesti kulttuuri-ilmapiiri synnyttää musiikin tarpeen. Ihminen on kulttuurinen olento ja musiikki lähtökohtaisesti inhimillinen ilmiö.

Ääni on fysikaalinen suure (siis jotain mitattavissa olevaa), psykologisten emootioiden ja fysiologisten reaktioiden laukaisija ja sosiokulttuurinen merkitysjärjestelmä. Musiikkia voi tutkia muutoinkin kuin soivana aineksena. Esimerkiksi musiikkisosiologia tarkastelee tuottamista, kuluttamista, käyttäytymistä ja kaikkia musiikkiin liittyviä sosiokulttuurisia ilmiöitä paitsi itse soivaa musiikkia; vaikkapa soitinrakentamisen ympäristöeettisiä näkökohtia voi punnita. Psykoanalyyttisistä lähtökohdista musiikki taas mielletään kuulijan kannalta enimmäkseen tiedostamattomana psyykkisenä prosessina.

Yksi merkittävä kulttuurisen musiikintutkimuksen osa-alue keskittyy sukupuolisuuden näkökulman korostamiseen. Esimerkiksi naisten asema populaarimusiikissa pysyi pitkään marginaalisena ja tällöinkin pyrki vahvistamaan perinteisiä käsityksiä naisista perheenäiteinä ja eräänlaisina yhteiskunnan moraalinvartijoina. Tämän aatteen hajotti oikeastaan vasta punk-rockin läpimurto. Myös klassisen musiikin parissa sukupuolittuneisuus näkyy selvästi; kanonisoidut säveltäjät ja historian suuret kapellimestarinimet ovat käytännössä kaikki miehiä. Edes soittimet eivät ole sukupuolineutraaleja – kitaraa on pidetty miehisenä instrumenttina, huilua taas naisellisena. Tämäkin tosin on ajallista, sillä menneinä vuosisatoina puhallinsoittimia pidettiin naisille säädyttöminä instrumentteina. Tänä päivänä ei ole kovin rajoja murtavaa olla naispuolinen bassopasunisti, vaikka totesipa muuan alttotorvea soittava mies kerran, etten näytä yhtään siltä, että pystyisin soittamaan bassopasuunaa siten kuin soitan.

Mitä musiikkitieteilijä sitten tekee työkseen? Se riippuu sivuainevalinnoista ja omista taipumuksista. Yliopisto ei ole ammatti(korkea)koulu, vaan laajamittaista teoriatietoa tarjoava instituutio, joka antaa valmiuksia moneen tehtävään – ainakin teoriassa. Kaikki musiikkitieteilijät eivät ole musiikinopettajia. On tutkijoita, kriitikoita, taidelaitosten ja -tapahtumien johtajia, hankekoordinaattoreita, tiedottajia, myös opettajia ja valitettavasti työttömiä. Kuitenkin musiikkitieteen maisteriopinnot suorittanut on tieteellinen asiantuntija, jota tulisi sellaisena kunnioittaa. Parhaimmillaan musiikkitieteilijä auttaa suurta yleisöä ymmärtämään kuulemaansa. Visuaalisessa kulttuurissa äänellinen puoli vain unohtuu helposti taka-alalle, vaikka korviaan ihminen ei voi sulkea samalla tavoin kuin silmiään. Arvon mekin ansaitsemme, vaikka orkesteriharjoituksissa tämä otsikko vääntyykiin muotoon Harvoin mekin ansaitsemme. Onhan se vähän niinkin.

Musiikkitieteilijä magneettikuvauksessa

Miltei jokainen on varmasti joskus nähnyt magneettikuvauslaitteen televisiossa, mutta muistaako kukaan kuulleensa? Sairaalasarjojen äänetön MRI-laite on Hollywood-myytti. Miltä se siis oikeasti kuulostaa?

Jo radiologian odotusaulassa voi hiljaisena aikana kuulla ilmastoinnin huminan lisäksi etäistä, vaikeasti määriteltävää mekaanista nirinää, joka muistuttaa hieman jonkin pikkulinnun piipitystä. Itse kuvaushuoneessa magneettikuvauslaite tykyttää rytmikkäästi – suuren koneen uumenista kuuluu jatkuva, soundiltaan oikeastaan lämmin ”um-tsah, um-tsah, um-tsah-tsah” jo ennen kuvasarjojen ottamista. Ääni syntyy magneettikentän muodostamiseen käytettävän suprajohtavan heliumin jäähdytettynä pitämisestä, joten äänetön laite on myös toimintakyvytön laite. Rytmikäs tsuputus saa lähes odottamaan melodian esiinnousua; komppi on käynnissä, vain teema puuttuu. Ensimmäisenä mieleen juolahtaa Tuomari Nurmion Kurjuuden kuninkaan alku. Toisaalta rytmi on kodikas kuin tiskikoneen loiskutus.

Varsinaisesti kuvatessaan laite on äänekäs, joten päähän laitetaan korvatulpat ja kuulokkeet. Kuvasarjoja otetaan useita ja yhden ottaminen kestää jalkaterää kuvattaessa lyhimmillään parikymmentä sekuntia, pisimmillään yli 5 minuuttia; kaikkinensa aikaa kuluu noin puoli tuntia. Kuvasarjojen välillä kuuluu vain koneen taustarytmi, mutta niiden aikana melutaso nousee remonttia vastaavaksi: Alkajaisiksi laite parkaisee varoitustuuttauksen, jonka provosoimana varsinainen jylläys käynnistyy. Jossain välissä pauke voi kuulostaa vasaroinnilta, toisella kertaa taas betoniseinän poraamiselta. Edelleen ääni muuttuu jossain sarjassa varoitussummerin morsetukseksi ja saattaa kesken sarjan muuttaa taajuuttaan. Villeimmillään pauke ja jyminä synkopoituvat hevi- tai punk-rockiksi; tietyn äänenvärin rämpytys kuulostaa hyvällä mielikuvituksella sähkökitaralta. Mieleen kohoaa myös pätkiä minimalistisesta tyylistään tunnetun säveltäjä Philip Glassin postmodernista oopperasta Einstein on the Beach.

Wikipedian mukaan magneettikuvauslaitteen kolina johtuu gradienttikelastosta, jonka tehtävä on vaihdella magneettikentän muotoa kuvauksen aikana. Ääni siis kuuluu koneen luontaiseen toimintaan ja siitä myös varoitetaan etukäteen.Toisinaan kuvausmeteli peittää laitteen lepoäänen, mutta tarkkakorvainen pystyy erottamaan lohduttavan taustatsuputuksen lähes koko ajan, jos sen vain haluaa kuulla. Äänimaisema on kaikkineen varsin omaleimainen. Voisi kuvitella olevansa pesukoneessa. Ei voi suuremmin ihmetellä, jos joku joutuu paniikkiin työnnettynä pää edellä ahtaaseen meluputkeen; siellä ei tekisi mieli herätä. Kuulokkeista saa halutessaan kuunnella radiota, mutta sekään tuskin peittää koneen pauketta täysin. Onneksi silloin, kun laitteessa on vain jalka, pää jää ulkopuolelle ja näytöstä voi tarkkailla kuinka monta sekuntia kestää ennen kuluvan sarjan päättymistä – silloin uskaltaa vetää syvään henkeä ennen seuraavan rytyytyksen alkamista.

Kulttuurisen musiikintutkimuksen harjoittajalle magneettikuvauskin voi olla kiehtova äänellisen ympäristön analyysin kohde. Äänellinen elämys on suorastaan postmoderni – teknologinen, ruumiillinen, minimalistinen, affektiivinen. Konsertin teoksilla oli sellaisia monitulkintaisia nimiä kuin 5 mm, 6 mm ja 7 mm. Putkeen meni eli YouTube.

Sinfonia Nastola

Konserttiarvio. Nastola soi sinfoniaa. Sinfonia Lahti Kukkasen koululla 31.5.2016. Tomas Djupsjöbacka, kapellimestari. Kuusisto – Nielsen – Mozart.

Lahden kaupunginorkesterin sinfoniettakokoonpano tarjosi ilmaiskonsertin nastolalaisille kesäisen illan ratoksi. Kukkasen yläasteen koivuin ja kukkasin koristeltuun saliin saapuikin varsin kiitettävän kokoinen, ehkä noin 200-henkinen, joukko eri-ikäisiä nastolalaisia musiinystäviä. Enemmänkin olisi vielä mahtunut. Konserttiyleisön toivotti tervetulleeksi orkesterin intendentti Teemu Kirjonen, minkä jälkeen kapellimestari Djupsjöbacka kirkuvanoransseissa lenkkareissaan vastasi teosten esittelyistä.

Alkusoittona kuultiin Jaakko Kuusiston alkujaan kvartetoksi säveltämä Wiima, jonka teeman esittelevät poikkeuksellisesti kakkosviulut. Teos alkaa jousien levottomalla kuhinalla, joka tuo mieleen 1900-luvun puolivälin modernin musiikin. Bassojen jyrinä erottuu vahvasti, kenties osittain akustiikasta johtuen, mutta vähitellen teema nousee esiin ja tunnelma siirtyy modernia aikaa taaemmas. Temaattinen aines muistuttaa Richard Straussin sinfonisia runoja runsaassa soinnissaan ja sankarillisuudessaan. Mukaan kuitenkin sekoittuu modernin musiikin levoton tuiverrus. Lopuksi viima vaikuttaa tyyntyvän, mutta ei sittenkään – alun jousikihinä kohoaa jälleen ja ympyrä sulkeutuu. Teos on tyylillinen sekasotku postmoderniin tapaan, mutta sellaisenaan erittäin mielenkiintoinen ja antoisa, kunhan tyyleistä tietää vähänkin.

Seuraavaksi siirryttiin tanskalaisen Carl Nielsenin kolmiosaiseen, ohjelmalliseen Pieneen sarjaan, jonka lahtelaiset olivat kaivaneet arkistoistaan esitettyään sen viimeksi vuonna 1968. Haikeassa, laahaavan kaihomielisessa preludissa meren hengettäret kärsivät elinikäistä rangaistustaan. Välissä tuska leimahtaa kirvelevämmin, kunnes rauhoittuu taas surumieliseen alistumiseen. Romanttisen tyylin mukaisesti tuskakin on katkeransuloisen kaunista. Toinen osa intermezzo puolestaan kulkee kevyemmin valssipoljennossa, joskin melko sovinnaisesti. Pienet leikkisyyden häivähdykset tasoittavat tiettyä pohjoista vakavamielisyyttä, joka kuitenkin erottuu leimallisena – tämä ei ole keski- tai eteläeurooppalaista kepeää hovivalssia, vaan pidättyväisempien pohjoismaalaisten juhlatanssi. Finaaliosa herää raskaasti ja vakavin ilmein kehittyäkseen juhlavaksi soinniksi. Djupsjöbacka kuvaili osaa ”bakkanaaliksi”, mutta musiikki ei tunnu henkivän niinkään pakanallisen viinin ja hedelmällisyyden jumala Bacchuksen hedonististen pitojen iloja kuin muodollisen arvokkaita sukujuhlia, joiden kuluessa riidellään perinnöistä ja kyräillään vanhoja kaunoja muistellen.

Konsertin lopuksi saatiin kevyttä klassista Mozartin 29. sinfonian muodossa. Ensimmäisen osan (allegro moderato) iloisen pirskahteleva teema toistaa itseään juurikaan kehittymättä. Andante-osa keinuu rauhallisesti ja sallii kuulijan unohtua ajatuksiinsa, mutta liikkuu pikkusievän kitchin rajoilla, miltä ainoastaan orkesterin taituruus ja kapellimestarin erittäin ilmeikäs johtmistapa kykenivät pelastamaan. Menuetin piristys ovat lähes humoristisesti aihettaan purskauttelevat puhaltimet. Finaali allegro con spirito jatkaa kepeää klassismin linjaa, mutta tarjoaa edeltäviä osia hieman enemmän painokkuutta ja juhlavuutta. Silti samat teemat nokittelevat toisilleen kerran toisensa jälkeen, mikä on Mozartin varhaisteoksille ja klassismille ylipäätään tavallista – temaattista sisältöä on vähän, mutta sen ympärille on kääritty runsaasti röyhelöitä, jotka kuitenkin epäonnistuvat peittämään sen, että oikeastaan toistetaan jo moneen kertaan kuultua. Toisaalta tulee muistaa, että klassismin sinfoniat olivat omana aikanaan iskelmää; myrsky ja vimma tulivat musiikkiin vasta romantiikan myötä. Orkesteri soi hienosti, mutta muuta mieleenpainuvaa Mozartin 18-vuotiaana säveltämässä sinfoniassa ei ollutkaan.

Tunnin mittainen konsertti oli miellyttävä kädenojennus Nastolalle Lahden taholta. Kukkasen koulun liikuntasalin akustiikkakin toimi yllättävän hyvin tähän tarkoitukseen, vaikka bassolinja ehkä Wiimassa korostuikin tarkoitettua enemmän. Kyynikkona tosin väkisinkin pohtii, jääkö orkesterin ensivierailu Nastolaan myös viimeiseksi. Toivottavasti ei.

Reipas, moderni, romanttinen

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 7.4.2016. Damian Iorio, kapellimestari. Pekka Kuusisto, viulu. Christoffer Sundqwist, klarinetti. Rossini – Tüür – Tsaikovski.

Sinfonia Lahden huhtikuun ensimmäinen konsertti pyörähti käyntiin kevyen klassisen musiikin kestohitillä – Rossinin Wilhelm Tell –alkusoiton huipennus lienee miltei kaikille tuttu. Teoksen alkupuoli on kuitenkin saattanut jäädä monille vieraaksi. Alun sellosoolo henkii vakavuutta, johon orkesteri yhtyy lämpimällä soinnilla. Musiikki sulaa pehmeän keinuvaksi, kunnes riveissä kehittyy kujeilevaa kuhinaa, joka paisuu komean dramaattiseksi vyöryksi; silti mukana on huumorin häivähdys. Sitten kudos harvenee ja huilun johdolla esiin avautuu Griegin Aamutunnelmaa tai Richard Straussin Alppisinfonian osia muistuttava valontäyteinen, toiveikas (mielen)maisema. Aamuinen rauha rikkoutuu, kun ratsuväki saapuu vaskien saattelemana – tätä juuri on odotettu ja tutun teeman reipas energia purkautuu ilmoille. Huipennus tulvii vauhtia, voimaa ja riemua, mutta orkesteri onnistui pitämään soinnin hienosti kasassa, jolloin vältyttiin helposti tapahtuvalta yliampumiselta. Vaikka musiikki on hauskaa, sen ei tarvitse mennä naurettavaksi räiskinnäksi, eikä niin onneksi käynytkään.

Illan konserton viran täytti virolaisen nykysäveltäjä Erkki-Sven Tüürin yksiosainen kaksoiskonsertto Noesis (2005), jonka tulkitsivat viulisti Pekka Kuusisto ja klarinetisti Christoffer Sundqwist. Ensimmäisen sanan teoksessa saa tuuba, jonka tuhauksesta musiikki lähtee vyörymään, liukumaan ja särisemään. Soundi on efektihakuinen ja sinänsä mielenkiintoinen, muttei tarjoa oikeastaan mitään uutta: 1940-luvun jälkipuoliskolla länsimainen kulttuuri havahtui natsi-Saksan keskitysleirien todellisuuden tultua julki, jolloin kauhistuneet taidepiirit sanoutuivat irti kaikesta menneestä. Musiikki irtautui totunnaisista konventioista kuten temaattisuudesta, sävellajituntumasta ja selkeästä rytmiikasta. Tüürin Noesis tuntuu jatkavan modernin perinnettä ollen outoudessaan uppouttava. Solistit suorastaan tanssivat käydessään soittimillaan intensiivistä keskustelua, jonka taustalla orkesteri myllää aiheita edestakaisin; solistien ja orkesterin musiikilliset ainekset heijastuvat toisiinsa ja toisistaan samaan tapaan kuin yksilö reflektoi maailmaa ja maailma yksilöä. Orkesterin jättäytyessä pois kuullaan solistien duetto, jonka saattaa tulkita kadenssiksi. Taidokkaasta soitosta huolimatta osion musiikillinen tenho jäi melko laimeaksi. Kadenssin jälkeen orkesteri kiipeää vielä mukaan kiivaasti synkopoiden, mutta ajan kulumista lukuunottamatta mikään ei viittaa teoksen lopun lähestymiseen. Kun loppu tulee, se tulee ilman tyydyttävää huipennusta. Ehkä siitä on elämässäkin kysymys – loppu tulee vääjäämättä, mutta usein vailla tarkoitusta ja avoimia kysymyksiä jää enemmän kuin vastauksia.

Ylimääräisenä numerona solistit esittivät unkarilaisen Bela Bartokin sovittaman perinnekappaleen Uuden vuoden laulu. Tunnelmaltaan seesteinen, mutta kansanlaulusta aavistuksen tekotaiteelliseksi vääntynyt pikkukappale päättyi ennen kuin ehti oikein mitään saavuttaa. Kun soittimet laskettiin, olisi tehnyt mieli kysyä: ”Siinäkö kaikki?!”

Väliajan jälkeen palattiin perinteisempiin tunnelmiin Tsaikovskin ensimmäisen sinfonian myötä. Ohjelmasuunnittelun kannalta sopii pohtia, miten hyvin lisänimeä Talviunelmia kantava sinfonia istuu huhtikuuhun, mutta tämä seikka jätettäköön nyt omaan arvoonsa. Ensimmäinen osa ”Talvimatkan unelmia” esittelee helpon, tarttuvan pääteeman, joka siirtyilee pitkin orkesteria ja kasvaa kohtaamatta vastarintaa. Melodiassa kuuluu viaton ilo, jonka voi helposti yhdistää tervehenkisiin, lapsenmielisiin talvihuveihin kuten mäenlaskuun ja luisteluun. Salakavalasti dramaattisuus kuitenkin lisääntyy ja ilmassa on ehkäpä ankaran lumimyrskyn tuoma uhka. Myrskyn jälkeen pääteema palaa, mutta nyt sen viattomuudesta jotain on poissa. Tilalle on tullut uhmakkuutta; ehkä lapset ovat kasvaneet murrosikään ja leikistä on tullut kilpailua.

Toisessa osassa ”Autio maa, sumun maa” kuullaan romanttisen pitkiä, herkkiä, jopa suorastaan sentimentaalisia linjoja. Melodia muistuttaa kehtolaulua ja nimenomaan slaavilaisissa ja suomalais-ugrilaisissa kulttuureissa esiintyvää kehtolauluperinnettä, jossa uneen tuudittelu rinnastuu kuolemaan. Puupuhaltimien joukossa välähtää jonkinlainen ennakkoaavistus Tsaikovskin viimeiseen eli kuudenteen ”pateettiseen” sinfoniaan. (Varhaisissa teoksissa on usein kuultavissa häilähdyksiä säveltäjänsä myöhemmästä tuotannosta – myös Sibeliuksen ensimmäisestä sinfoniasta voi löytää ennakkomakua esimerkiksi Karelia-sarjasta.) Kuitenkin vasta käyrätorvisektio nostaa musiikin seuraavalle tasolle: Hiottu soundi sai hermosyyt kihelmöimään nautinnollisella tavalla. Osan lopussa orkesteri soitti hyvin kauniisti ja hiljaa – musiikissa häilyi katkeransuloinen muistutus kaiken katoavaisuudesta.

Kolmas ja neljäs taite ovat jääneet paitsi ohjelmallisista lisänimistä. Näistä kolmas osa kiusoittelee kuulijaa tanssillisuuden pyörteissä. Finaali puolestaan vaikuttaa maanis-depressiiviseltä: Alku on synkeän raskasmielinen ja patarumpujen sooloa seuraa kenraalitauko, jonka perään bassot huokailevat alakuloisesti. Tämä toistuu, mutta yhtäkkiä tapahtuu sisuuntumista, josta kehittyy tarmokasta energiaa. Jouset vingahtelevat innokkaasti, pohjalta kumpuaa reipas tanssillinen poljento ja pitkin orkesteria kuuluu iloisia musiikin ryöpsähdyksiä. Maniajakso kuitenkin väsyttää – musiikillista hengenvetoa seuraa jälleen kenraalitauko, jonka rikkovat alistuneet huokaukset. Puupuhaltimet jakavat sympatiaa ja vähitellen sointi sitkistyy jälleen, kohoaa periksi antamatta ja löytää pursuilevan elämänilonsa. Sinfonia päättyy onnellisesti löydettyään taas voimansa. Pois ei tarvinnut lähteä pahoilla mielin.

Syklisiä aikakäsityksiä

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 10.3.2016. Okko Kamu, kapellimestari. Arto Noras, sello. Ryu – Bruckner.

Maaliskuisen konsertti-illan avasi korealaisen nykysäveltäjä Jeojoon Ryun (s. 1970) ensimmäinen sellokonsertto Arto Noraksen tulkitsemana. Heti konserton alussa on kuultavissa eräänlainen sibeliaaninen vivahde – luontomystiikkaa henkivä metsän humina, joka edustaa samaan aikaan turvaa ja uhkaa. Väräjävä soolosello esittäytyy herättäen orkesterissa myötäilevän, pehmeän aaltoliikkeen. Ryu on onnistunut hienosti synkronoimaan soolon ja orkesterin toisiinsa niin, että yhden liike-energia sulautuu saumattomasti toiseen läpi koko konserton. Muodoltaan teos muistuttaa kyllä enemmän solistista sinfonista runoa kuin konventionaalista konserttoa. Lyyrisen laulavissa sellosooloissa soi romantiikan perinne, mutta ajoittain mukaan häilähtää aavistus modernin musiikin estetiikkaa; kuitenkin vähemmän kuin voisi odottaa Krzysztof Pendereckin oppilaalta. Toistuvia temaattisia aineksia löytyy, mutta konsertossa tuntuu silti olevan kyse enemmän affekteista eli vaikutelmista.

Sellon herkkyys on sen suurin voimavara konsertossa. Noras onnistui erinomaisesti valamaan väreilevää tunnetta kautta linjan. Ryun konserton vahvuus löytyy siitä, että sävyille annetaan tilaa – vaikuttavuus ei synny hirvittävästä räiskinnästä tai mielipuolisista teknisistä keinotteluista, vaan itse musiikista. Miellyttävyydestään huolimatta noin 30 minuuttia kestävä konsertto alkaa tosin viimeisten minuuttien aikana jo hieman kyllästyttää – kuulija ehtii jo pohtia, johtaako musiikki oikeastaan minnekään, kun se yllättäen päättyykin. Loppu ei ole tuho eikä valaistuminen, se on vain loppu tai kenties paluu kotiin. Näin voi kyseenalaistaa lineaarisen aikakäsityksen; ehkä aika onkin syklinen. Kaiken kaikkiaan konsertto on lempeydessään ajattoman kaunis. Suosionosoituksillaan yleisö suorastaan kerjäsi Norakselta lisänumeroa, mutta sai jäädä ilman. Lohdutukseksi väliajalla tarjoiltiin kuohuviiniä Okko Kamun 70-vuotisjuhlan kunniaksi.

Illan toisena ohjelmanumerona kuultiin Anton Brucknerin kolmas sinfonia. Bruckneria voi sinfonioidensa perusteella hyvällä omallatunnolla sanoa suuruudenhulluksi, mutta tätä ei pidä tulkita haitaksi. Kolmas sinfonia kertoo ensitahdeistaan alkaen, mistä siinä on kysymys – nopea, pyörteilevä kulku imee mukaansa valtavalla voimalla, joka paisuu paisumistaan ja laukeaa nopeasti ensimmäiseen purkaukseensa; tämä on sinfonian pääteema. Musiikissa maailmankaikkeuden aine pakkautuu kriittiseen pisteeseen ja räjähtää laajenevaksi universumiksi, joka lopulta ajautuu väistämättömään tuhoonsa kiihtyvällä vauhdilla vain alkaakseen alusta yhä uudelleen ja uudelleen. Massiivisessa tuhon ja luomisen mahdollistavassa potentiaalienergiassa on jotain äärettömän vapauttavaa – sen vyöryessä päälle on kyvytön mihinkään ja samalla kaikkivoipa. Se tempaa mukaansa silkalla painovoimalla.

Näiden suorastaan orgastisen voimakkaiden purkaussyklien välillä kuultava aines on ehkä hieman maanläheisempää, mutta samalla kiusoittelevaa, koska tuntuu aina johdattelevan kohti pääteeman nousua ja laukeamista. Parhaiten vastapainoa tarjoaa toinen osa, joka muistuttaa inhimillisyydestä ja elämän surumielisestä kauneudesta, joka on hetkellistä tässä ja nyt. Osassa kuullaan myös suurempia kohotuksia, jotka herättävät ajatuksia elämää suuremmista tunteista, mutta rauhoittuessaan musiikki viittaa siihen, että niitäkin kokevat vain pienet ihmiset. Osan lopulla ylevöidytään jälleen kosmiseen mittakaavaan ja valmistaudutaan tulevaan. Kolmannessa osassa pääteeman sykli kiihtyy vielä ensimmäisestä osasta, kunnes muuttuu kiusoittelevan kepeäksi, klassis-romanttiseksi sinfonia-ainekseksi, joka vain härnää kuulijaa odottamaan sitä itseään – Kurt Vonnegutia lainaten voisi todeta, että ”valtaosalle meistä maailmanloppu ei tule kyllin pian”. Vaan tulee se lopulta.

Finaaliosan alussa on suuren tapahtuman tuntua. Sitten tunnelma tyyntyy taas hillitymmäksi ja keveämmäksi, mutta orkesterin riveistä kajahtaa vielä vihjeitä pääteemasta. Jonkinlaista massiivista purkausta odottaa koko ajan, jolloin musiikillisesta juupas–eipäs-kissanhännänvedosta kehittyy jotain ärsyttävällä tavalla nautinnollista. Loputtomalta tuntuvan ajojahdin jälkeen noustaan äkkiä valtavaan loppuhuipennukseen. Ehkä suurimpana yllätyksenä tulee lopun valontäyteinen autuus – mielipuolisen maailmankaikkeuden nousu ja tuho –tematiikan perusteella voisi odottaa jotain synkempää. Valittamisen varaa ei kuitenkaan ole. Kukaan ei voi olla varma siitä, etteikö maailmankaikkeuden tuhon raunioista syntyisi taas uusi. Sinfonia on järkäle ja sellaisenaan upea. Orkesteri toteutti Kamun johdolla erinomaisesti lähes kivuliaan nautinnolliset pidätykset ja valtavan pauhun vastapainona musiikki soi määrätyissä kohdissa äärimmäisen hiljaa. Tällaista tykitystä ei tule vastaan turhan usein.

70-vuotiasta Okko Kamua sai onnitella väliajalla.

Taitavaa trumpettityötä ja helppoa hissimusiikkia

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 19.2.2016. Jussi Lampela, kapellimestari. Jukka Eskola, trumpetti. Teppo Mäkynen, rummut. Ville Herrala, basso. Peter Engberg, kitara.

Brasiliassa 1950-luvulla kehittynyt jazzin ja latinorytmien fuusio bossa nova yhdistyi sinfoniaorkesterin mahdollisuuksiin mielenkiintoisella tavalla Bossa Symphonique -konsertissa. Ohjelmassa oli jo kanonisoituja bossa nova –kappaleita ja tuoreempia suomalaisia, Eskolan ja Mäkysen säveltämiä teoksia, jotka Lampela oli sovittanut sinfoniaorkesterille. Suomalaistuotannot solahtivat toimivasti perinteisten kappaleiden väliin.

Illan parasta antia kuultiin Eskolan soittimen rajoja haastavissa trumpetti- ja flyygelitorvisooloissa. Uskomattoman pehmeää soundia oli rentouttavaa kuunnella, mutta samaan aikaan sai hämmästellä teknistä taituruutta, jota vaskipuhaltajana on pakko kunnioittaa ja kadehtia. Pitkät, laulavat melodialinjat ja niiden vastapainona kuullut efektit, kuten nopeasti kielitetyt kuviot, jaksoivat yllättää. Mäkynen puolestaan tarjoili rytmisesti mukaansatempaavia rumpusooloja.

Konsertin ongelmakohdaksi muodostui sointitasapaino – sähköisesti vahvistetut kitara ja basso, solistinen trumpetti ja voimakas rumpusetti peittivät jatkuvasti sulavasointisen jousisektion alleen. Sinfoniaorkesterin tehot jäivät pitkälti hyödyntämättä, eli tässä kohtaa konseptissa, erityisesti sovituspuolella, olisi vielä kehittämisen varaa. Vaikuttavien orkestraatiopaikkojen ja kiehtovien soolojen välillä musiikki latistui välillä pitkiksikin toveiksi pelkäksi hissimusiikiksi. Bossa novasta nousevat helposti mieleen risteilyalusten yökerhot ennen menon vauhdittumista, värikkäät cocktailit ja etelänmatkojen pimeät illat. Tyyliin aiemmin perehtymättömälle suurin osa kappaleista vaikutti melko samanlaisilta, eikä tarttuvia teemoja pahemmin löytynyt. Mieleen jäivät lähinnä tunnelma ja rytmi. Bossa novan mukaan pitäisikin ehkä vain jättäytyä kellumaan, mutta jollei se onnistu, hetkestä etääntyy helposti omiin maailmoihinsa ja musiikki jää taka-alalle.

Kisaviikonlopun alusta huolimatta yleisöä oli saapunut paikalle runsaasti. Tunnelma salissa oli leppoisa kuulijoiden seuratessa uteliaina soolotaitureita ja hetkittäin upeita orkesterisävyjä. Jotain enemmän sovituksilta olisi kuitenkin vielä kaivannut, koska sinfoniaorkesterin rooli jäi lähinnä jazz-kombon lämmittelijäksi ja pohjustajaksi; hieman samaan tapaan menneiden vuosikymmenien suuret euroviisuorkesterit täydensivät rytmiryhmää. Mukavuusalueelta ei juuri poistuttu – musiikki ei haastanut kuulijaa pohtimaan syvällisiä tai tarjonnut suuria tunnekuohuja. Toisaalta: Ehkei aina tarvitsekaan. Joskus riittää, että on mukavaa ja helppoa. Tämäntyyppiset tapahtumat houkuttelevat niitäkin kuulijoita, joita ei tavalliseen sinfoniakonserttiin saisi lähtemään. Tarjonnassa monipuolisuus on hyve.

Ylitettyjä rajoja

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 11.2.2016. Eva Ollikainen, kapellimestari. Jukka Harju, käyrätorvi. Strauss – Räihälä – Tsaikovski.

Konsertin alkusoittona kuultiin Richard Straussin sinfoninen runo Don Juan. Massiivinen orkestraatio ja soundi maalailevat kuvaa machosta hamesankarista, joka rehvakkaasti kiitää kukasta kukkaan. Teoksessa kuullaan monenlaisia tapahtumakäänteitä – on romanttisen herkkätunteisia taitteita ja rehvakasta räiskintää. Noin puolivälissä kappaletta ilmoille kajahtaa käyrätorvisektion soolo, joka nyt toteutui erittäin kaunissointisena, ja jonka teema jää viehättävästi kiertämään orkesteria. Straussin omintakeinen tyyli kuuluu Don Juanissa selvästi. Hetkittäin musiikin yliampuvuus on jo hieman naurettavaa eli menee camp-estetiikan puolelle; myös neoklassismitulkintaa voi pohtia. Liioittelu on oma taiteenlajinsa, mutta joskus liika vain on liikaa. Silti mauttomuuden rajan aavistuksenomainen ylittäminen on toisinaan hyvinkin tyydyttävää ja juuri se Straussissa puree.

Osmo Tapio Räihälän käyrätorvikonserton kantaesityksen tulkitsi sen tilaaja Jukka Harju. Kolmiosaisen konserton kaksi ensimmäistä osaa sulautuvat yhteen niin tehokkaasti, että taiteraja jäi ensikuulemalta hämärän peittoon; toisen ja kolmannen osan rajapyykkinä toimii soolokadenssi. Konsertto alkaa orkesterin levottomalla kihinällä, jonka alla hyrräävä vellova aaltoliike glissandoineen aiheuttaa lievän pahoinvoinnin tunteen. Ensimmäinen osa ei ole erityisen solistinen, vaan käyrätorvi maastoutuu musiikilliseen kudokseen. Toiseen osaan tultaessa voi havaita vaivihkaista evoluutiota – soolo-osuus hahmottuu selvemmin ja nostattaa orkesterissa vastarintaa, joka hakeutuu tasapainoon, mutta jotain jää kytemään pinnan alle vaivoin pidäteltynä.

Pian saavutaankin kadenssiin, joka on ehkä konserton omintakeisinta ja kiinnostavinta antia. Harju esitteli mukaansatempaavasti soittimensa mahdollisuuksia dialektisessa, hieman jopa jakomielisessä soolotaitteessa, jossa käyrätorvelle ominaisen lyyrisen laulun lisäksi kuullaan ärhäkkää räpätystä, jalan polkemista ja huipennuksena seksikäs, kissapetomainen karjaisu.

Finaalitaitteessa orkesteri tuntuu väittelevän suunnasta – massa ei ole yksimielinen. Päämäärä on vasta hakusessa, kunnes lyömäsoittimet ottavat tilanteen hallintaansa ja lähtevät ajamaan muita eteenpäin. Tästä huolimatta musiikillinen sisältö jää pian polkemaan paikalleen saavuttamatta lopulta mitään selvää maalia. Konsertto ei (ehkä kadenssia lukuunottamatta) esittele mitään erityisesti 2010-lukuun viittaavaa. Kokonaisuus on tyyliltään jälkimoderni ja kuten tunnettua, post-ismit eivät tematisoi mitään olennaisesti uutta. Virkistävää näkökulmaa tulkintoihin voi silti löytää erityisesti käyrätorvensoitannolliselta kannalta.

Konsertti huipentui Tsaikovskin kuudenteen sinfoniaan, joka lukeutuu länsimaisen taidemusiikin kaanonin tunnetuimpiin ja rakastetuimpiin teoksiin – eikä syyttä. Sinfoniaa on musiikkitieteilijöiden keskuudessa ehditty tulkita ällistyttävän monista kulmista, mutta kaikkea tuskin on sanottu vieläkään. Lisänimeltään pateettinen sinfonia vastaa kuvaustaan – se on mahtipontinen, sentimentaalinen, vahvatunteinen järkäle. Ensimmäinen osa alkaa tummana, haikeana, raskaana ja syvänä. Pidätykset, joiden varaan osan riipaisevuus rakentuu, toteutuivat Ollikaisen käsissä vakuuttavasti samoin kuin uskomattoman hienot nyanssierot pianissimon ja fortissimon välillä. Osaan sisältyy myös tunnettu surumielinen rakkausteema, johon puiset instrumentit valoivat tällä kertaa erityistä kaihoisaa lämpöä – tähän lohdulliseen tunnelmaan synkän painostavana alkanut osa päättyy.

Toisen osan viisijakoinen rytmi lähti liikkeelle aavistuksen ontuen. Tempoa tuntui olevan hieman liikaa, jolloin musiikin sirous jäi hermostuneisuuden jalkoihin. Avausosan vaikuttavuuteen verrattuna toisen osan tulkinta tuotti pettymyksen. Onneksi kolmannessa osassa alun imu palautui musiikkiin; tyylin keveydestä huolimatta mukana oli kakkostaitetta enemmän sävyjä. Finaalissa palataan karuun todellisuuteen, jossa kaikki on menetetty. Pateettinen painokkuus löytyi jälleen ja musiikista tulvi voimattomuus väistämättömän edessä, ihmisyyden murskaava kipeys – viiltävä ja silti niin nautinnollinen. Jostain tuskan syövereistä nousee toivo, hento valo myrskypilvien välistä. Loppu on armahdus. Viimeisen sävelen haipumista seurasi pitkähkö hiljainen hetki, jonka jälkeen yleisö puhkesi suosionosoituksiin. Tavoite oli saavutettu.