Keskieurooppalaista keskisuomalaisittain

Konserttiarvio. Jyväskylä Sinfonia Sibeliustalossa 26.11.2015. Ville Matvejeff, kapellimestari. Jan-Erik Gustafsson, sello. Milhaud – Tanguy – Beethoven.

Jyväskylä Sinfonia vieraili Lahdessa Ville Matvejeffin johdolla teemanaan Ranskalaisia kohtaloita.  Konsertin avasi säveltäjänimenä vieraammaksi jääneen Darius Milhaudin Ranskalainen sarja (1945), jonka viidessä lyhyessä osassa kuullaan vaikutelmia Ranskan eri maakunnista. Kahdesta kansansävelmästä ammentavassa avausosassa Normandie iloisen reipas alku johtaa varovaisen odotuksen tunnelmiin, mutta vaihtuu nopeasti hypähteleväksi, eloisaksi Disney-soundtrackmelodiaksi. Merenkulkuun liitetyn Bretagne-taitteen ilmapiiri puolestaan on kaihoisan haikea ja vellova tavalla, joka jättää ristiriitaisiin mietteisiin sen suhteen, onko musiikki miellyttävää (tai edes merellistä) vai ei. Kolmannessa osassa Ile de France kuullaan vahvoja soinnillisia ja teemallisia vaikutteita Jacques Offenbachin säveltämästä baletista Gaite Parisienne – musiikissa käy iloinen vilske. Sitä vastoin taitteessa Alsace–Lorraine on melankolisen hauras häivä. Vasket laulavat jylhästi ja vähitellen esiin kantautuu etäisiä jyrähdyksiä muistutteina maailmansodan melskeestä. Sotilasrummun pärähdellessä askeleet laahaavat musiikin kasvaessa ja ylevöityessä, saavuttaen jonkinlaisen valaistumisen. Finaaliosa Provence soi mosaiikkimaisen irrallisina pätkinä äityen hetkittäin renkutuksen puolelle; mitään mainittavaa lisäarvoa osa ei enää tuo. Kokonaisuutena sarja on kevyt, lyhyt ja helppo. Sävelkuvailu yhdistää useita aikakausia 1700-luvun maalaisromantiikasta 1900-luvun suursotaan (kumpaan, jää nykykuulijan tulkinnan varaan). Teoa on alun perin sävelletty puhallinorkesterille ja sen kuulee – hyvässä ja pahassa. Jyväskyläläiset soittivat kuitenkin mallikkaasti, mikä teki sarjasta viihdyttävän, kun se olisi voinut olla ärsyttäväkin.

Illan solistina Jan-Erik Gustafsson tulkitsi Eric Tanquyn toisen sellokonserton. Soolosello käynnistää neliosaisen konserton hienovaraisesti tunnustellen ja johdatellen. Orkesterin myötä mukaan astuu sarjalliselle musiikille tunnusomainen outouden henki, josta voi löytää niin syvän mielenrauhan kuin synkän ahdistuksenkin. Puhdasoppisen sarjallisuuden muottiin Tanquyn teos ei asetu. Temaattisista aineksista hetkittäin miltei saa otteen, mutta toisaalta musiikkiin voi vain jäädä kellumaan, kunnes jyrinä ja pauke alkaa. Musiikissa myrsky voi nousta äkkiarvaamatta – tai sitten ei. Tyylin viehätys on juuri sen ennustamattomuudessa. Ensimmäisessä osassa soolosello on selvä johtaja, jota orkesteri kaikuina seuraa.

Sen sijaan toisessa osassa ärhäkämpi ja painokkaampi rooli on orkesterilla sellon jäsennellessä ja tulkitessa omia vaikutelmiaan. Soolo-osuuden voi kuvitella muokkaavan kokemiaan voimakkaita ulkoisia ärsykkeitä mielekkäiksi reaktioiksi: Orkesterin rytinän keskellä sello hallitsee itsensä, kunnes väsyy ja vetäytyy omiin oloihinsa – orkesteri etääntyy hiljaiseksi taustakohinaksi. Sitten sello palaa takaisin orkesterikaaokseen jämäkkänä johtajana, joka kohtaa muutosvastarintaa, mutta jatkaa neuvotteluja. Tyhjentävää loppuratkaisua ei kuitenkaan kuulla.

Kolmas osa säteilee lämmintä, ajatonta valoa ja olevaisen mysteeriä. Musiikki maalailee horisonttia syvällisenä, paikoin tummasävyisenäkin olematta kuitenkaan pelottavaa. Sen olemus on kaunis abstraktilla tavalla, jossa konkreettista tarttumapintaa ei juurikaan ole. Tietyssä vähäeleisyydessään taite on ehkä konserton hienoin. Neljäs osa onkin hengeltään jotain aivan muuta: Orkesterissa käy epämääräinen kuhina, jota soolosello saapuu jäsentelemään nykien tai suorastaan agitoiden. Tunnelma on levoton ja puskee eteenpäin, joskin kompuroiden. Finaali kuulostaa rumalta, mutta se lienee sen luonne – toteutusta ei käy moittiminen. Gustafsson kaivoi sellostaan rouhean juurevan soinnin, jonka moni-ilmeisyys kantoi läpi vivahteikkaan konserton.

Mitä sanoa Beethovenin 5. sinfoniasta, jossa kohtalo kolkuttaa ovea? Ainakin sen verran, ettei saksalaissyntyistä Beethovenia voi parhaalla tahdollakaan ranskalaisena pitää, vaikka Napoleon musiikkikaupunki Wieniä valloittikin sinfonian sävellysaikaan – konsertin teema ”ranskalaisia kohtaloita” alkoi siis väliajan jälkeen ontua. Sinfonia sen sijaan jyrähti ilmoille juuri niin autenttisen mehukkaana kuin toivoa saattaa. Alun fermaatit saivat soida juuri sopivan kauan; liian lyhyt aikaa pilaa tunnelman kiireisyydellään, liian pitkä taas menee camp-estetiikan puolelle, joskin rajat ovat häilyviä. Nyt saatiin kuitenkin hekumoida nautinnollisen tulisieluisilla jännitteillä sielukkaasti perinteitä kunnioittaen.

Toinen osa soi pehmeän täyteläisenä ja eleganttina pysyen huippukohdissaankin maltillisen hillittynä. Kevyiden liikkeiden pinnan alla kuitenkin kytee muutakin kuin tyhjää ilmaa. Kolmannessa taitteessa pääteemalla leikitellään: Siitä rakentuu vakava ja ylevä, keinuvan painokas marssi, joka välillä käy kevyessä tanssillisuudessa, kunnes nämä kaksi kerrostuvat toisiinsa. Kumeat rummut johdattavat uhkaavasti kohti muutosta, joka räjähtää kuuluviin finaalina. Suuren juhlan tuntua on ilmassa, kun viimeiset taistelut pää- ja sivuteeman välillä käydään. Pääteeman voitto on väistämätön, ja sitä tuuletetaan sen mukaisesti.

Kaiken kaikkiaan pienhkön keskisuomalaisorkesterin vierailu oli positiivinen yllätys, vaikkei ranskalaisteema ehkä ihan loppuun asti kantanutkaan. Raikas ja täyteläinen sointi viehätti ja kuultavana oli monenlaisia musiikillisia aineksia. Kokemus ei jättänyt kylmäksi ja orkesterin seuraavaa saapumista odottaa innolla.

Kyynikkomaisterin valitus I

Kun menee yliopistoon, sitä kuvittelee saavansa eväät johonkin hienoon työhön. Sellaiseen, jolla tuntee olevan merkitystä, joka imee mukaansa ja jolla pystyy itsensä elättämään. Opintojen aikana jokainen yksikkö vakuuttaa, että ala työllistää – kuullaan ”tulevien kollegoiden” hehkutusta työstään ja alumnien menestystarinoita. Vaan vähänpä humanistinen suuntaus lopulta valmistaa opiskelijaansa kohtaamaan gradunjälkeistä todellisuutta näinä päivinä.

Lama-Suomessa kokemattomalle humanistisesta tiedekunnasta valmistuneelle maisterille ei ole näkyvissä loisteliasta tulevaisuutta: Muutaman kuukauden työttömyyden jälkeen ideat alkavat olla vähissä, kun avoimia paikkoja ei kerta kaikkiaan ole tai vaatimukset ovat mahdottomia. Kilpailu alalla on kovaa, kokemus ja suhteet ovat valttia. Omatoimisiin työnantajille esitettyihin kyselyihin joko vastataan kohteliaasti, ettei mitään ole valitettavasti juuri nyt tarjolla, tai ei vastata ollenkaan. Sitä päätyy kituuttamaan puolinaista elämää Kelan työmarkkinatuella samalla kun ammattikoulun käyneet ystävät ostavat asuntoja ja matkustavat kaukomaille. Lähipiirissä joko kehotetaan harkitsemaan ”oikean ammatin” hankkimista tai kannustetaan elämään toivossa, että kyllä se oma työpaikka vielä löytyy. Ei paljoa lohduta.

Opiskellessaan kukaan tuskin uskoo olevansa se, joka päätyy kortistoon. Kiitettävien arvosanojen ja 400 opintopisteen jälkeen kuvittelee ansaitsevansa jo paikkansa, mutta pahimmillaan saa itse huomata olevansa ainoa, joka tutkintoa arvostaa. Keskivertohumanisti toivoo siistiä sisätyötä, jossa saa pohtia, analysoida ja toteuttaa itseään. Onko se muka liikaa vaadittu? Kaikesta päätellen on.

TE-toimistosta soitetaan muutaman kuukauden välein ja kysytään, onko töitä jo löytynyt. Kun vastaus on kielteinen, ei ”asiantuntijalla” ole ehdottaa muuta kuin parin viikon valmennuskurssi, jonka aikana lisärahaa maksettaisiin huimat 9 euroa päivässä. Mainitunlaisten kurssien työllistämisvaikutus on tilastollisesti osoitettu olemattomaksi, joten niin kauan kuin sitä ei määrätä pakolliseksi, ei jo matkakulujen takia kannata osallistua, jollei sosiaalinen aspekti innosta. Akateeminen koulutus takaa kyllä sen, että ihminen osaa kirjoittaa oman ansioluettelonsa – kokonaan toinen ongelma on, jos siihen ei ole kirjoitettavaksi sisältöä. Luovan kirjoittamisen mahdollisuudet tyrehtyvät rehellisyyden vaatimukseen.

Jossain vaiheessa korkeakoulutetulle työttömälle voi tulla tarve niellä ylpeytensä; rahanpuute kannustaa ottamaan vastaan pätkätyötä oman alan ulkopuolelta. Silloin päätyy akavalaisena SAK-valtaiseen työyhteisöön, jossa sisätyö on vain puolisiistiä eivätkä taukokeskustelut senkään vertaa. Pyrkimättä millään tavoin halventamaan perusrehellisen oikean työn raatajia on todettava, että kootessaan kahdettasataa pahvilaatikkoa tai nostaessaan kolmattatoista pöytää keruukärryyn pölyisessä varastossa akateemikko ei välttämättä tunne kuuluvansa ympäristöön. Epämukavat, työnantajan omistamat turvakengät jalassa, huomiovärisissä vaatteissa kellokortti kaulassa on turha odottaa vastaavasti varustautuneiden työtoverien kanssa käytävää henkevää keskustelua postmodernista estetiikasta – huomiot keskittyvät lähinnä tasolle ”sumuinen keli” ja ”pahaa kahvia”. Vuoron jälkeen olo on tyhjä. Ruuan jälkeen mielessä on lähinnä uni. Omasta ruumiista on kiusallisen tietoinen, eikä mikään enää motivoi. Siinä alkaa kyseenalaistaa aiemmat saavutuksensa, koska tähän on tultu. 

Miksi käydä läpi korkeakoulu, jos työhön riittää välttävä lukutaito, kohtalainen kestävyyskunto ja 18 vuoden ikä? Jotta olisi jotain henkevää mietittävää, kun tekee sitä liukuhihnatyötä? Kaunis ajatus, mutta turha – mekaanisessa toistossa mieli tyhjentyy tehokkaasti. Jos luova ajatus välähtää yllättäen, sen on jo unohtanut kotiin päästessä; tai vaikkei olisikaan, sitä ei jaksa kehitellä. Onko korkeakoulutuksen resurssit suunnattu oikein, jos valmistuneita odottaa tällainen kohtalo? Mietipä omalle kohdalle.

Kaljanhuuruista kantria synkille suomalaisille

Keikka-arvio. Freud, Marx, Engels ja Jung Finlandia-klubilla 16.10.2015.

Tulipa tarkastettua ensimmäistä kertaa livenä klassinen suomalainen kantribändi Freud, Marx, Engels ja Jung eli tuttavallisemmin Froikkarit. Yleisöä paikalle oli saapunut yllättävän niukasti, mutta sen ansiosta klubin tunnelma oli lähes intiimi. Ensimmäisen setin avasi hitti En koskaan mene sänkyyn, jonka tunnistettava riffi soi autenttisella soundilla. Syöpähoitoja läpikäyneen solisti Pekka Myllykosken ääni on muuttunut jos mahdollista vieläkin räkäisemmäksi ja rienaavammaksi, mutta tätä ei oikeastaan tarvitse nähdä haittana – räkäisen karkea, nasaali laulutyyli istuu bändin kantrisoundiin ja kappaleiden henkeen mainiosti.

Illan kumpaankin settiin oli koottu runsaasti alkoholin käytöstä ja sen seuraamuksista kertovia lauluja. Kantrimusiikille ominaisesti hilpeän ironisissa ja rempseissä juopottelulauluissakin onvakavampi pohjavire, esimerkiksi Vanhassa kaljapummissa: ”Mutta onnea ja rahaa on harvoin ja vähiin ne jää, jos aiot asunnon säästää tai oot vanha kaljapummi niin kuin mä.” Silti vauhdikkaampien biisien räväkän poljennon ja sattuvien sanavalintojen yhdistelmälle on vaikea olla naureskelematta.

Myös hartaampia ja synkeämpiä tunnelmia kuultiin. Herkkä Lintumies herätti pohdintoja ja Särkynytsydämisissä kitara valitti juuri niin nautinnollisen kirpeästi kuin kuuluukin. Sunnuntaiaamun kaduissa sen sijaan jokin jäi puuttumaan – pohjakomppi oli menossa hieman liian rennosti eteenpäin; albumiversion tahmea, raskas askellus riipaisee syvältä, mutta nyt jalka nousi turhan kevyesti kuvatakseen melankolisen krapula-aamun tunnelmaa, joka ”vei mut takas jonnekin, jonka kauan sitten kadotin”. Kummallista oli myös katsoa, kuinka keski-iältään keski-ikää lähentelevän yleisön edustajista muutamat pariskunnat tanssivat toisiinsa nojaillen kappaleen Kipee tahdissa. Laulussa sentään kerrotaan vaivautuneen pahoittelevasti äidille, kuinka skitsofreenikon itsehillintä on pettänyt: Jonkun muun kanssa nähty ex-kumppani on uuden parinsa kanssa haudattu naapureiden pihalle, yöllä on menty siskon huoneeseen ja koira on tapettu.

Kaiken kaikkiaan keikan tunnelma oli rento. Yleisöllä vaikutti olevan enemmän ja vähemmän kokemusta lauluissa puhutusta kaljakuppiloissa kulkemisesta, mutta käyttäytyminen pysyi asiallisena. Jonkun heilutellessa sytkäriä tosin huolestutti hieman, laukeavatko sprinklerit. Varsinaisesta lavashow´sta ei voi puhua, mutta eipä tässä kyse täysmittaisesta rock-konsertista ollutkaan. Sitä paitsi kantriin niukka lavaesiintyminen sopii ja kappaleessa Danny show koko ilmiötä tölvitään leppeän parodisesti. Osa keikan kappaleista jäi unohduksiin miltei saman tien, mutta tutut, mutkattomat, rehellisen autenttiset riffit laittoivat jalan vipattamaan mukavasti. Bändin musiikki on helppoa ja ajatuksia tuulettavaa kuultavaa. ”Ehkä elämä on vain huonoa pilaa, mutta mehän hekotetaan.”

Lintujen ja sellon laulua

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 8.10.2015. Sakari Oramo, kapellimestari. Klaus Mäkelä, sello. Rautavaara – Klami – Dvorak.

Alkuperäisen ohjelman mukaan konsertin avausteoksena piti kuultaman Tapio Rautavaaran A Requiem in Our Time, mutta kapellimestarimuutoksen myötä vaihtui myös teos saman säveltäjän Cantus Arcticukseen. Tämä modernin suomalaisen orkesterimusiikin kolmiosainen klassikko on sävelletty orkesterille ja pohjoisen linnuille, joita kuullaan ääninauhalta. Ensimmäinen osa Suo alkaa itäistä eksotiikkaa henkivällä huilusoololla. Musiikin edetessä näkymättömät lintuäänet tuntuvat hetkittäin hämmentäviltä, mutta akusmaattiset äänet (joiden äänilähde ei ole nähtävissä) toimivat osana suon mystisen ilmapiirin vaikutelmaa. Musiikki maalailee ennemmin maisemaa kuin tapahtumaa – voi miltei aistia suopursun tuoksun ja mättäiden yllä leijuvan usvan.

Toinen osa Melankolia on nimensä mukainen. Kalevi Aho kutsuu jousiston mollisointuja ”etäiseksi muistumaksi Sibeliuksen Tuonelan joutsenesta”, mikä on varsin hienovarainen vihjaus, sillä valittavat henkäykset muistuttavat Sibeliuksen teosta enemmän kuin etäisesti.

Melankolia soi hitaana ja tahmealiikkeisenä, mutta finaaliosa Joutsenet muuttavat on sitä vastoin hermostuneen tempoileva; lähdön tunnelman huomaa. Levottomien kirkaisujen vielä jatkuessa matalien jousien keskuudesta nousee esiin tummempi ja melodisempi pohjateema, joka lopulta nousee päällimmäiseksi ja kohoaa lentoon. Ylväästi teos saavuttaa loppuhuipennuksensa ja etääntyy horisonttiin muuttolintujen matkassa. Vaikkei musiikissa missään vaiheessa tapahdu suurta draamaa, teos on jollain tavalla filosofinen ja istuu suomalaisen jäyhään, luonnonläheiseen luonteeseen. Illan tulkinta oli sopivasti pidätelty jättääkseen äänille tilaa soida.

Seuraavana kuultiin Uuno Klamin kuusiosainen sarja Merikuvia. Avausosa Sumuinen aamu antaa jo nimellään viitteitä tulkintaan. Jousipizzicatoissa voi kuulla laineiden liplatuksen ja jostain kantautuu sumutorven valitus. Vähitellen näkymätön voima kasvaa, jolloin voi kuvitella laivan lähestyvän usvan keskeltä. Lopulta sumu tuntuu hellittävän hieman, alus ilmestyy näkyviin ja rantautuu onnellisesti. Liekö toisen osan Capitain Scrapuchinat sitten äskeisen laivan kapteeni vai ei, musiikin sotilaallisen rummut ja vasket kertovat vahvasta luonteesta. Osa jakautuu varsin selvästi ABA-muotoon; B-taitteessa esitellään kapteenin pehmeämpi puoli, josta heijastuu tyytyväisyys, ennen kuin sotilaallinen marssifanfaari ottaa taas vallan.

Kolmannen osan Hyljätty kolmimastoinen vaikuttaa alun uhkaavien bassosointien takia aavelaivalta. Musiikki henkii menetettyä aikaa, mutta välissä nousee esiin rytmikkäämpi aihe, ehkä muisto aluksen iloisemmasta menneisyydestä, matkoista ja tärkeistä tehtävistä. Muisto kuitenkin haipuu jättäen jälkeensä vain surullisen kuvan hylätystä, rapistuvasta laivasta. Seuraavassa osassa ollaan yötunnelmissa: Nocturno eli Vahtimiehen laulu voisi kertoa yksinäisestä vahdista tähtikirkkaana pakkasyönä. Ajatus kodista kuitenkin lämmittää. Viides osa Balettikohtaus tuntuu kuvailevan vellovaa vettä, mutta ehtii loppua ennen kuin siitä saa minkäänlaista vankempaa otetta. Viimeisessä osassa 3 Bf kuullaan vahvoja vaikutteita Ravelin Bolerosta. Välillä orkesteri ottaa teemasta räväkän irtioton, palaa takaisin, kehittelee romanssin ja päätyy taas bolerorytmiin vastalauseista huolimatta. Loppuhuipennus soi miltei liioitellun suurieleisesti.

Konsertin kohokohta oli väliajan jälkeen ilmoille kajautettu Antonin Dvorakin järkälemäinen sellokonsertto, jonka solistina toimi 19-vuotias Klaus Mäkelä. Konserton hyvin tunnistettava alku paisuu nopeasti jyhkeäsoundiseksi orkesterijuhlaksi, joka sisältää herkullisia pidäkkeitä. Sitten kuullaan käyrätorvisoolo, joka tuntuu tulleen jostain toisesta maailmasta – ylevä, vapaa, eteerinen. Pian sen jälkeen on soolosellon vuoro. Mäkelän hyppysissä sello raivasi heti oman paikkansa itsevarmalla otteella. Piano-kohdat soivat todella hiljaa ja tunteita heruteltiin antaumuksellisella kiihkolla. Ensimmäinen soolo-osuus on luonnostaan hyvin melodinen ja lähes pateettisen tunteellinen ailahtelevaisuudessaan. Konserton pitkähkö avausosa sisältää runsaasti elämyksellisyyttä ja tarttuvia teemoja. Orkesterin soundi asettui kaikin puolin kohdilleen tehden musiikista rouheaa, muhevaa ja suorastaan syntisen nautinnollista kuultavaa.

Hidasta osaa leimaa valoisan, jollain tavoin pakanallisen hartauden tunne. Aluksi puupuhallinten parissa tapahtui jotain pientä kompurointia, mutta se unohtui melko nopeasti sellon ottaessa taas paikkansa. Soolo valaa ensin rakastavaa lämpöä, mutta sitten taivaalle ilmestyy pilviä ja pian orkesteri julistaa ankarana synnin palkkaa. Sello kuitenkin lohduttaa lempeydellään ja toisenkin tuomionluvun jälkeen rauha leviää taas ympäristöön. Lopuksi saavutetaan osan alkua syvempi hartaus, jotain jo menetettyä saadaan takaisin ja ilmassa on jälleen tyyntä, lämmintä valoa.

Finaaliosassa saadaankin taas jotain ihan muuta, kun musiikki suorastaan räjähtää käyntiin henkien suuren urheilujuhlan tai sotaanlähdön tuntua. Soolosello nostattaa itsevarmasti orkesterin taistelutahtoa, jota kyllä löytyykin. Sello toimii eräänlaisena juonikkaana, mutta hyväntahtoisena kenraalina, joka laatii strategioita orkesterin toimeenpantaviksi. Mistä ikinä osassa taisteltiinkaan, mittelö päätyy voittoon – onnistumisen hurma huokuu koko musiikin kudoksesta, aurinko paistaa ja puut kukkivat. Ensimmäisen osan teema nousee orkesterista sellon vielä hehkuttaessa yhteisiä saavutuksia, kunnes on viimeisen sanan aika. Konsertto, joka käynnistyy mahtavalla rytinällä, myös päättyy sillä. Aplodeista ei meinannut tulla loppua, mutta valitettavasti encorea ei saatu. Mäkelällä on nuoresta iästään huolimatta hallussa jo niin tekniikka kuin tulkintakin, joten häneltä voidaan vielä odottaa paljon.

Suhtauduin kapellimestarimuutokseen aluksi epäluuloisesti. Ensikosketukseni Sakari Oramon johtamiseen tapahtui Finlandia-talossa 9 vuotta sitten, jolloin ohjelmassa oli Beethovenin 5. sinfonia, joka lähti Oramon käsissä liikkeelle niin vaisusti, että koko elämys oli jo siinä vaiheessa pilalla. Jokainen ansaitsee kuitenkin toisen tilaisuuden ja tässä tapauksessa se kannatti antaa – illan esityksessä ei ollut mitään vaisua. Dvorakin sellokonserton pilaaminen nysväämisellä olisikin ollut anteeksiantamaton synti, mutta tämä tulkinta jätti hyvälle tuulelle (lukuunottamatta harrastelijan avointa kateutta sellistin taitoa kohtaan). Nyt on menneet annettu anteeksi. Tällaista ohjelmaa kaipaisi enemmänkin – herkkiä hetkiä ja mahtavaa pauhua, värejä ja tunteita, tekniikkaa ja tulkintaa yllin kyllin yhdelle illalle.

Groteskia ja romantiikkaa

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 24.9.2015. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Bram van Sambeek, fagotti. Haydn – Aho – Berlioz – Stravinski.

Normaalista klassisen musiikin konserttijärjestyksestä (alkusoitto, konsertto, sinfonia) poikettiin raikkaalla tavalla, kun avauskappaleena kuultiin Haydnin sinfonia nro 22, lisänimeltään ”Filosofi”. Klassinen sinfonia pyörähti käyntiin lämpimällä barokkisoundilla. Tempomerkintänä hidas adagio tuntui käytännössä enemmänkin leppoisalta andantelta. Continuo-kuvion saattoi kuvitella aivorattaiden raksutteluksi rennon kotoisissa tunnelmissa. Toisessa osassa (presto) taas tuntui syntyneen ahaa-elämys: innostunut ja vauhdikas aiheen pyörittely tempasi mukaansa. Minuetto-osassa hidastettiin punnitsemaan analyyttisemmin äskeistä heureka-hetkeä. Finaalissa harkinta ilmeisesti johti toivottuihin tuloksiin, koska toisen osan into purskahti jälleen esiin. Pieniä varmisteluita ja epäluulon hetkiä lukuunottamatta huipennus oli täynnä positiivista pöhinää. Kokonaisuutena lämminhenkinen sinfonia oli helppoa ja miellyttävää kuultavaa.

Kalevi Ahon neliosainen fagottikonsertto vuodelta 2004 alkoi eksoottista Kaukoitää henkivissä tunnelmissa. Tyyni andante-tempo sävelmaalaili ehkä sumuista aamua vuoristossa. Fagotin soolossa kuultiin soittimelle ominaista mehevää narinaa, jota orkesteri seuraili tunnelman kehittyessä villimmäksi ja dramaattisemmaksi. Musiikin kudos kehittyi pitkin kaarin koko ajan raskaammaksi ja ehti saavuttaa melkoisen sointimassan osan loppua lähestyttäessä. Kuitenkin itse loppu oli leijuva ja osittain avoin.

Toisessa osassa (vivace) pysyttiin eksoottisissa kuvioissa, mutta vuorilta laskeuduttiin ehkä sademetsään – vipeltävä, kihisevä orkesterisatsi nostatti mielikuvan siitä, mitä löytää, kun kääntää ison kiven ympäri. Taite ilmensi kehittyessään viidakon lakia kiivaalla ryskeellä – luonto on arvaamaton ja armoton. Musiikki muistutti luonnossa ikuisesti jatkuvasta taistelusta siitä, kuka saa elää. Jokainen hetki on jollekin viimeinen.

Kolmannessa osassa pitkät linjat olivat tyyniä, mutta pinnan alla piili voimakkaita, kasvavia jännitteitä – isot kalat kutevat syvällä. Aallot nousivat vähitellen uhkaaviin mittoihin, mutta sitten saavuttiin fagotin soolokadenssiin, jossa kuultiin tummia sävyjä ja loppua kohti äkäisiä, blues-tyyppisiä piirteitä, joiden myötä ajatukset siirtyivät sademetsästä mustanpuhuvaan asfalttiviidakkoon saavuttaessa finaaliosaan. Orkesterin ryminä toi mieleen suurkaupungin kaaoksen, liikenteen ja vieraantumisen. Lopulta kakofoninen tunnelma kuitenkin tyyntyi, mutta tulkinnan varaan jäi, oliko kyseinen tyyneys lopulta löydetty sisäinen rauha vai välinpitämätön turtumus. Niin tai näin, orkesterin tehokas moottori kiihdytti vielä huimaan kooodaan, joka päättyi miltei seinään. Konsertto oli vaikuttava, eksoottinen ja arkaainen elämys, johon fagotin erikoinen, milloin lintumainen, toisinaan saksofonia muistuttava sointi istui täydellisesti.

Väliajan jälkeen päästiin romanttisiin tunnelmiin, kun orkesteri tarttui herkällä otteella Berliozin Romeo ja Julia –sinfonian Rakkauskohtaukseen. Näytelmähistorian kliseisintä öistä parvekekohtausta maalaileva osa soi ujon varovaisena ja lempeänä. Musiikissa nuori rakkaus iti ja versoi arasti puhjetakseen kukkaan sukujen kielloista huolimatta. Pitkittyessään teos alkoi kuitenkin maistua jo turhan imelältä, eikä vaaleanpunainen rakkausunelma oikeastaan jäänyt erityisemmin mieleen; Berliozin ohjelmamusiikista puhuttaessa Fantastinen sinfonia on ehdottomasti toista vaikuttavuusluokkaa.

Viimeisenä ohjelmanumerona siirryttiin vielä erilaiseen tyyliin Stravinskin Tulilintu-sarjan myötä. Hyvin monivivahteinen sarja alkoi matalalta möyrien. Mukaan hiipivät vaivihkaa isot vasket, kunnes sohaistiin herhiläispesään jousten äkäisen surinan siivittämänä. Sarjan edetessä kuultiin idyllistä pastoraalia, sitten jotain ihan muuta: Kevätuhrista tuttu hakkaava rytmiikka, vaihtuvat tahtilajit, vaskipuhallinten ja rumpujen voimakkaat pamaukset ja suorastaan härski soittotapa ovat Stravinskin neoklassismia omimmillaan. Suvantovaiheessa katseltiin tumman veden pyörteisiin tuulen tuiverruksessa, minkä jälkeen herkkä käyrätorvisoolo houkutteli orkesterin mukaansa kohti lopun fanfaaria. Tulilintu-sarjan finaali oli suurta, juhlavaa, säihkyvän briljanttia tykitystä viimeiseen sointuun asti.

Konsertin ohjelma oli kokonaisuutena ihastuttavan monitahoinen. Musiikin skaala vaihteli leppoisasta pohdiskelusta groteskiin eloonjäämistaisteluun romantiikkaa ja eksotiikkaa unohtamatta. Tulevan ylikapellimestarin ja orkesterin yhteistyö toimi mallikkaasti, joten vastaavaa musiikin riemua voi odottaa jatkossakin.

Vaskiseikkailu 2015

Tulipa kotiuduttua Lieksan Vaskiviikolta kymmenettä kertaa. Suomen suurin vaskimusiikkifestivaali järjestettiin Pohjois-Karjalan perukoilla jo 36. kerran. Vaan mikä vetää tuhansia kävijöitä pieneen kaupunkiin vuoden toisensa perään? Monipuolinen kurssi- ja konserttitarjonta, kansainvälisyys, oheistapahtumat ja eksotiikka lienevät ainakin osasyitä, mutta ehkä vahvin vetovoimatekijä on vaskisoiton henki. Kulttuurin sirpaloitumisen ja sähköistymisen aikakaudella välittömyys, spontaanius ja aidot kohtaamiset samanhenkisten ihmisten kanssa tuovat tervetullutta vaihtelua tietokoneruudun tuijottamiselle ja fyysisille etäisyyksille.

Vaskiviikon aikana on soveliasta ja jopa suotavaa avata keskustelu tuntemattoman kanssa. Sitä saattaa löytää itsensä esimerkiksi kahvittelemasta katuteltassa kaupunginjohtajan kanssa, töräyttämästä huipputrumpetistin soitinta öisissä jameissa tai komentamasta kapellimestaria nostamaan takamustaan, koska oma eväsrinkeli jäi alle. Pikkukaupungin kaduilla tulee vuosi vuodelta yhä enemmän vanhoja tuttuja vastaan ja jokaisen vaskiviikon lopulla tuntemattomia on taas monta vähemmän.

Ikä, taidot, sosioekonominen asema, kansallisuus, sukupuoli ja monet muut arkielämän hierarkiaa määrittävät tekijät menettävät merkityksensä vaskikansan keskuudessa – innostunut asenne vaskisoittoa kohtaan ratkaisee, olipa sitten kuulija tai soittaja. Kynnys on matalalla, sillä joukkoon pääsemiseksi tarvitaan vain soitin – oli se sitten oma tai lainattu – ja halu oppia sitä soittamaan. Muu opetetaan kyllä. Uudet tulokkaat toivotetaan tervetulleiksi ja konkarit jakavat tietojaan mahdollisuuksiensa rajoissa. Virheistä ei rangaista. Komeaa soundia tavoitellaan, mutta sitä ei tehdä hauskuuden kustannuksella. Tärkeintä on nauttia musiikista yhdessä.

Aikuisiällä aloittaneita harrastajia on vaskipiireissä paljon, joten ikä ja kokemus eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Tämä on pikemmin rikkaus kuin puute: Sukupolvien välille ei muodostu kuilua samalla tavoin kuin monella muulla elämänalueella, koska kaikki lähtevät samalta viivalta aloitusiästä huolimatta. Koskaan ei ole liian vanha vaskisoittajaksi, jos soitin vain pysyy käsissä ja naamalihakset ja etuhampaat kestävät. Se, mikä ihmisen alkujaan saa haluamaan ”totiseksi torvensoittajaksi”, on arvoitus erityisesti myöhemmällä iällä aloittaneiden suhteen. Toiset vaskimuusikot ja puhdas sattuma lienevät merkittävimpiä syitä. Vaski-ihmisten aitous, ystävällisyys ja huumorintaju puolestaan takaavat, että harrastuksen vetovoima säilyy halki vuosien ja elämäntilanteiden muutosten.

Jokin messingistä tehdyn instrumentin soittamisessa siis yhdistää. Vaskihenki ei ole myytti tai salaisuus, mutta arvoitus se pohjimmiltaan on. Sitä ei voi selittää, se täytyy kokea. Onneksi sen kokeminen on mahdollista kaikille avomielisille. Vaskisoittajien yhteishengessä ei ole kyse edes saman soittimen haltijoiden muodostamista blokeista, vaan yhteisössä trumpetistit kaveeraavat tuubistien kanssa siinä missä käyrätorvistit pasunistien. Porukassa musiikkia tehdään toisinaan vakavallakin otteella, mutta markkinoilla ei anneta toisten itkeä: Hätätilanteessa musiikki-ihmiset auttavat toisiaan pyyteettömästi missä vain kykenevät. Samaan suuntaan menevän kyytiin pääsee, muualta tulleille tarjotaan yösija, illaksi löytyy lapsenvahti ja ujostelevalle aloittelijalle annetaan opastusta vaikka kädestä pitäen. Länsimaisessa nykykulttuurissa vastaavaa yhteisöllisyyttä saa hakea. Tahtoo se usein vuoden mittaan unohtua allekirjoittaneeltakin. Silti ison vaskiporukan kokoontuessa musiikin äärelle jaksaa jälleen uskoa ihmisiin. Jos maailmassa olisi enemmän vaskisoittajia, kukaan ei lähtisi soitellen sotaan, soittaisi vain.

Kiinnostuitko? Ota yhteyttä lähimpään soittokuntaan, musiikkiopistoon tai vaskisoittajaan! Mukaan mahtuu aina uusia musiikinystäviä. Käsite ”totinen torvensoittaja” on useimpien kohdalla paradoksi (vrt. esim. puuton metsä, raitis juoppo). Valitse torvesi (niitä voi myös vuokrata) ja liity porukkaan, jossa musisoidaan suut messingillä!

Folkkaa kalojen kanssa

Levyarvio. Kalakaverit: Kalastuslauluja. Akusti Turtonen, sävellys, sanoitus, banjo ja laulu. Mikko Hellström, kontrabasso, laulu. Genre: folk.

Toukokuun lopulla julkaistiin Kalakaverit-duon esikoisalbumi Kalastuslauluja, joka nimensä mukaisesti sisältää pelkästään kala-aiheisia kappaleita. Albumin 11 laulua on järjestelty pitkälti niin, että noin joka toinen laulu on iloisen reipas ja joka toinen haikeampi tai muuten seesteisempi. Räväkämmissä kappaleissa huoleton banjonrämpytys muistuttaa hetkittäin tv:ssä 2000-luvun alkuvuosina pyörineen satiirisen Itse valtiaat –piirretyn tunnusmusiikkia. Toisaalta soundista nousee mieleen stereotyyppinen kuva Yhdysvaltain maaseudun iltamista hillbilly-tyyliin. Laulussa Pyyntö ahdille puolestaan on hyödynnetty kalevalaista runonlauluperinnettä alkusointuineen kaikkineen.

Osassa kappaleista voi sanoitusten lempeän tölvimisen ja leppoisan säestyksen ansiosta havaita yhtymäkohtia suomirockin merkkiyhtye Leevi and the Leavingsiin – lupauksia rikotaan ja mokia sattuu, mutta kaikella on tapana järjestyä tai ainakaan suuremmin ei jäädä murehtimaan asioita, joille ei mitään voi. Albumi onkin eräänlainen kalastajan Raparperitaivas ajoittaisessa lempeässä ironiassaan. Erityisesti haikeassa Huokaan muistellen –kappaleessa on tulkinnanvaraa. Yksinkertaistaen se on ylistys toivotulle kalansaaliille, toisaalta sanojen perusteella laulua voi ajatella hieman kaksimielisenä balladina, kun kertoja kaipaa vapansa taivuttelijaa.

Sanoituksista kuvastuu todellinen intohimo kalojen narraamista kohtaan. Parisuhteet kärsivät ja työpaikka voi mennä, mutta tärkeintä on päästä kalaan. Suomessa on totuttu lauluihin, joissa viinan takia menetetään kaikki, mutta Kalastuslaulujen perusteella myös kalastusriippuvuus voi olla alkoholismin veroinen tauti. Humoristisen kesähitin aineksia löytyy erityisesti kappaleesta Taas kalassa, joka rempseän koomisesti kuvailee kalahullun edesottamuksia – lapsen syntymäpäiväjuhlien ongintanumerossakin kertoja varastaa shown.

Albumi on rento, mutta moniulotteinen kuunteluelämys. Kalastusharrastuksesta on kahden muusikon voimin saatu yllättävän paljon sävyjä irti. Tämä levy kuuluu jokaisen kalaintoilijan valikoimaan, mutta rehellinen ja raikas, täysakustinen kalafolk sopii muillekin leppoisissa lomatunnelmissa elelijöille.