Groteskia ja romantiikkaa

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 24.9.2015. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Bram van Sambeek, fagotti. Haydn – Aho – Berlioz – Stravinski.

Normaalista klassisen musiikin konserttijärjestyksestä (alkusoitto, konsertto, sinfonia) poikettiin raikkaalla tavalla, kun avauskappaleena kuultiin Haydnin sinfonia nro 22, lisänimeltään ”Filosofi”. Klassinen sinfonia pyörähti käyntiin lämpimällä barokkisoundilla. Tempomerkintänä hidas adagio tuntui käytännössä enemmänkin leppoisalta andantelta. Continuo-kuvion saattoi kuvitella aivorattaiden raksutteluksi rennon kotoisissa tunnelmissa. Toisessa osassa (presto) taas tuntui syntyneen ahaa-elämys: innostunut ja vauhdikas aiheen pyörittely tempasi mukaansa. Minuetto-osassa hidastettiin punnitsemaan analyyttisemmin äskeistä heureka-hetkeä. Finaalissa harkinta ilmeisesti johti toivottuihin tuloksiin, koska toisen osan into purskahti jälleen esiin. Pieniä varmisteluita ja epäluulon hetkiä lukuunottamatta huipennus oli täynnä positiivista pöhinää. Kokonaisuutena lämminhenkinen sinfonia oli helppoa ja miellyttävää kuultavaa.

Kalevi Ahon neliosainen fagottikonsertto vuodelta 2004 alkoi eksoottista Kaukoitää henkivissä tunnelmissa. Tyyni andante-tempo sävelmaalaili ehkä sumuista aamua vuoristossa. Fagotin soolossa kuultiin soittimelle ominaista mehevää narinaa, jota orkesteri seuraili tunnelman kehittyessä villimmäksi ja dramaattisemmaksi. Musiikin kudos kehittyi pitkin kaarin koko ajan raskaammaksi ja ehti saavuttaa melkoisen sointimassan osan loppua lähestyttäessä. Kuitenkin itse loppu oli leijuva ja osittain avoin.

Toisessa osassa (vivace) pysyttiin eksoottisissa kuvioissa, mutta vuorilta laskeuduttiin ehkä sademetsään – vipeltävä, kihisevä orkesterisatsi nostatti mielikuvan siitä, mitä löytää, kun kääntää ison kiven ympäri. Taite ilmensi kehittyessään viidakon lakia kiivaalla ryskeellä – luonto on arvaamaton ja armoton. Musiikki muistutti luonnossa ikuisesti jatkuvasta taistelusta siitä, kuka saa elää. Jokainen hetki on jollekin viimeinen.

Kolmannessa osassa pitkät linjat olivat tyyniä, mutta pinnan alla piili voimakkaita, kasvavia jännitteitä – isot kalat kutevat syvällä. Aallot nousivat vähitellen uhkaaviin mittoihin, mutta sitten saavuttiin fagotin soolokadenssiin, jossa kuultiin tummia sävyjä ja loppua kohti äkäisiä, blues-tyyppisiä piirteitä, joiden myötä ajatukset siirtyivät sademetsästä mustanpuhuvaan asfalttiviidakkoon saavuttaessa finaaliosaan. Orkesterin ryminä toi mieleen suurkaupungin kaaoksen, liikenteen ja vieraantumisen. Lopulta kakofoninen tunnelma kuitenkin tyyntyi, mutta tulkinnan varaan jäi, oliko kyseinen tyyneys lopulta löydetty sisäinen rauha vai välinpitämätön turtumus. Niin tai näin, orkesterin tehokas moottori kiihdytti vielä huimaan kooodaan, joka päättyi miltei seinään. Konsertto oli vaikuttava, eksoottinen ja arkaainen elämys, johon fagotin erikoinen, milloin lintumainen, toisinaan saksofonia muistuttava sointi istui täydellisesti.

Väliajan jälkeen päästiin romanttisiin tunnelmiin, kun orkesteri tarttui herkällä otteella Berliozin Romeo ja Julia –sinfonian Rakkauskohtaukseen. Näytelmähistorian kliseisintä öistä parvekekohtausta maalaileva osa soi ujon varovaisena ja lempeänä. Musiikissa nuori rakkaus iti ja versoi arasti puhjetakseen kukkaan sukujen kielloista huolimatta. Pitkittyessään teos alkoi kuitenkin maistua jo turhan imelältä, eikä vaaleanpunainen rakkausunelma oikeastaan jäänyt erityisemmin mieleen; Berliozin ohjelmamusiikista puhuttaessa Fantastinen sinfonia on ehdottomasti toista vaikuttavuusluokkaa.

Viimeisenä ohjelmanumerona siirryttiin vielä erilaiseen tyyliin Stravinskin Tulilintu-sarjan myötä. Hyvin monivivahteinen sarja alkoi matalalta möyrien. Mukaan hiipivät vaivihkaa isot vasket, kunnes sohaistiin herhiläispesään jousten äkäisen surinan siivittämänä. Sarjan edetessä kuultiin idyllistä pastoraalia, sitten jotain ihan muuta: Kevätuhrista tuttu hakkaava rytmiikka, vaihtuvat tahtilajit, vaskipuhallinten ja rumpujen voimakkaat pamaukset ja suorastaan härski soittotapa ovat Stravinskin neoklassismia omimmillaan. Suvantovaiheessa katseltiin tumman veden pyörteisiin tuulen tuiverruksessa, minkä jälkeen herkkä käyrätorvisoolo houkutteli orkesterin mukaansa kohti lopun fanfaaria. Tulilintu-sarjan finaali oli suurta, juhlavaa, säihkyvän briljanttia tykitystä viimeiseen sointuun asti.

Konsertin ohjelma oli kokonaisuutena ihastuttavan monitahoinen. Musiikin skaala vaihteli leppoisasta pohdiskelusta groteskiin eloonjäämistaisteluun romantiikkaa ja eksotiikkaa unohtamatta. Tulevan ylikapellimestarin ja orkesterin yhteistyö toimi mallikkaasti, joten vastaavaa musiikin riemua voi odottaa jatkossakin.

Vaskiseikkailu 2015

Tulipa kotiuduttua Lieksan Vaskiviikolta kymmenettä kertaa. Suomen suurin vaskimusiikkifestivaali järjestettiin Pohjois-Karjalan perukoilla jo 36. kerran. Vaan mikä vetää tuhansia kävijöitä pieneen kaupunkiin vuoden toisensa perään? Monipuolinen kurssi- ja konserttitarjonta, kansainvälisyys, oheistapahtumat ja eksotiikka lienevät ainakin osasyitä, mutta ehkä vahvin vetovoimatekijä on vaskisoiton henki. Kulttuurin sirpaloitumisen ja sähköistymisen aikakaudella välittömyys, spontaanius ja aidot kohtaamiset samanhenkisten ihmisten kanssa tuovat tervetullutta vaihtelua tietokoneruudun tuijottamiselle ja fyysisille etäisyyksille.

Vaskiviikon aikana on soveliasta ja jopa suotavaa avata keskustelu tuntemattoman kanssa. Sitä saattaa löytää itsensä esimerkiksi kahvittelemasta katuteltassa kaupunginjohtajan kanssa, töräyttämästä huipputrumpetistin soitinta öisissä jameissa tai komentamasta kapellimestaria nostamaan takamustaan, koska oma eväsrinkeli jäi alle. Pikkukaupungin kaduilla tulee vuosi vuodelta yhä enemmän vanhoja tuttuja vastaan ja jokaisen vaskiviikon lopulla tuntemattomia on taas monta vähemmän.

Ikä, taidot, sosioekonominen asema, kansallisuus, sukupuoli ja monet muut arkielämän hierarkiaa määrittävät tekijät menettävät merkityksensä vaskikansan keskuudessa – innostunut asenne vaskisoittoa kohtaan ratkaisee, olipa sitten kuulija tai soittaja. Kynnys on matalalla, sillä joukkoon pääsemiseksi tarvitaan vain soitin – oli se sitten oma tai lainattu – ja halu oppia sitä soittamaan. Muu opetetaan kyllä. Uudet tulokkaat toivotetaan tervetulleiksi ja konkarit jakavat tietojaan mahdollisuuksiensa rajoissa. Virheistä ei rangaista. Komeaa soundia tavoitellaan, mutta sitä ei tehdä hauskuuden kustannuksella. Tärkeintä on nauttia musiikista yhdessä.

Aikuisiällä aloittaneita harrastajia on vaskipiireissä paljon, joten ikä ja kokemus eivät välttämättä kulje käsi kädessä. Tämä on pikemmin rikkaus kuin puute: Sukupolvien välille ei muodostu kuilua samalla tavoin kuin monella muulla elämänalueella, koska kaikki lähtevät samalta viivalta aloitusiästä huolimatta. Koskaan ei ole liian vanha vaskisoittajaksi, jos soitin vain pysyy käsissä ja naamalihakset ja etuhampaat kestävät. Se, mikä ihmisen alkujaan saa haluamaan ”totiseksi torvensoittajaksi”, on arvoitus erityisesti myöhemmällä iällä aloittaneiden suhteen. Toiset vaskimuusikot ja puhdas sattuma lienevät merkittävimpiä syitä. Vaski-ihmisten aitous, ystävällisyys ja huumorintaju puolestaan takaavat, että harrastuksen vetovoima säilyy halki vuosien ja elämäntilanteiden muutosten.

Jokin messingistä tehdyn instrumentin soittamisessa siis yhdistää. Vaskihenki ei ole myytti tai salaisuus, mutta arvoitus se pohjimmiltaan on. Sitä ei voi selittää, se täytyy kokea. Onneksi sen kokeminen on mahdollista kaikille avomielisille. Vaskisoittajien yhteishengessä ei ole kyse edes saman soittimen haltijoiden muodostamista blokeista, vaan yhteisössä trumpetistit kaveeraavat tuubistien kanssa siinä missä käyrätorvistit pasunistien. Porukassa musiikkia tehdään toisinaan vakavallakin otteella, mutta markkinoilla ei anneta toisten itkeä: Hätätilanteessa musiikki-ihmiset auttavat toisiaan pyyteettömästi missä vain kykenevät. Samaan suuntaan menevän kyytiin pääsee, muualta tulleille tarjotaan yösija, illaksi löytyy lapsenvahti ja ujostelevalle aloittelijalle annetaan opastusta vaikka kädestä pitäen. Länsimaisessa nykykulttuurissa vastaavaa yhteisöllisyyttä saa hakea. Tahtoo se usein vuoden mittaan unohtua allekirjoittaneeltakin. Silti ison vaskiporukan kokoontuessa musiikin äärelle jaksaa jälleen uskoa ihmisiin. Jos maailmassa olisi enemmän vaskisoittajia, kukaan ei lähtisi soitellen sotaan, soittaisi vain.

Kiinnostuitko? Ota yhteyttä lähimpään soittokuntaan, musiikkiopistoon tai vaskisoittajaan! Mukaan mahtuu aina uusia musiikinystäviä. Käsite ”totinen torvensoittaja” on useimpien kohdalla paradoksi (vrt. esim. puuton metsä, raitis juoppo). Valitse torvesi (niitä voi myös vuokrata) ja liity porukkaan, jossa musisoidaan suut messingillä!

Folkkaa kalojen kanssa

Levyarvio. Kalakaverit: Kalastuslauluja. Akusti Turtonen, sävellys, sanoitus, banjo ja laulu. Mikko Hellström, kontrabasso, laulu. Genre: folk.

Toukokuun lopulla julkaistiin Kalakaverit-duon esikoisalbumi Kalastuslauluja, joka nimensä mukaisesti sisältää pelkästään kala-aiheisia kappaleita. Albumin 11 laulua on järjestelty pitkälti niin, että noin joka toinen laulu on iloisen reipas ja joka toinen haikeampi tai muuten seesteisempi. Räväkämmissä kappaleissa huoleton banjonrämpytys muistuttaa hetkittäin tv:ssä 2000-luvun alkuvuosina pyörineen satiirisen Itse valtiaat –piirretyn tunnusmusiikkia. Toisaalta soundista nousee mieleen stereotyyppinen kuva Yhdysvaltain maaseudun iltamista hillbilly-tyyliin. Laulussa Pyyntö ahdille puolestaan on hyödynnetty kalevalaista runonlauluperinnettä alkusointuineen kaikkineen.

Osassa kappaleista voi sanoitusten lempeän tölvimisen ja leppoisan säestyksen ansiosta havaita yhtymäkohtia suomirockin merkkiyhtye Leevi and the Leavingsiin – lupauksia rikotaan ja mokia sattuu, mutta kaikella on tapana järjestyä tai ainakaan suuremmin ei jäädä murehtimaan asioita, joille ei mitään voi. Albumi onkin eräänlainen kalastajan Raparperitaivas ajoittaisessa lempeässä ironiassaan. Erityisesti haikeassa Huokaan muistellen –kappaleessa on tulkinnanvaraa. Yksinkertaistaen se on ylistys toivotulle kalansaaliille, toisaalta sanojen perusteella laulua voi ajatella hieman kaksimielisenä balladina, kun kertoja kaipaa vapansa taivuttelijaa.

Sanoituksista kuvastuu todellinen intohimo kalojen narraamista kohtaan. Parisuhteet kärsivät ja työpaikka voi mennä, mutta tärkeintä on päästä kalaan. Suomessa on totuttu lauluihin, joissa viinan takia menetetään kaikki, mutta Kalastuslaulujen perusteella myös kalastusriippuvuus voi olla alkoholismin veroinen tauti. Humoristisen kesähitin aineksia löytyy erityisesti kappaleesta Taas kalassa, joka rempseän koomisesti kuvailee kalahullun edesottamuksia – lapsen syntymäpäiväjuhlien ongintanumerossakin kertoja varastaa shown.

Albumi on rento, mutta moniulotteinen kuunteluelämys. Kalastusharrastuksesta on kahden muusikon voimin saatu yllättävän paljon sävyjä irti. Tämä levy kuuluu jokaisen kalaintoilijan valikoimaan, mutta rehellinen ja raikas, täysakustinen kalafolk sopii muillekin leppoisissa lomatunnelmissa elelijöille.

Hectorin kesäbiisit

Kesä koittaa, aurinko helottaa ja herkkänahkaiset jurottavat sisällä. On siis taas kepeän kesämusiikin aika. Suomessa kesäbiisit värittävät monien lomakokemusta ja suurin osa populaarimusiikkiartisteista on tempaissut ainakin jonkinlaisen kesärallatuksen siinä missä joululaulunkin. Kesäbiisien maailma on yleensä lomailijan paratiisi, jossa kaikilla on mukavaa ja lempi kukoistaa.  Tällä kertaa päätin tarkastella Hectorin laajasta tuotannosta kumpuavaa kesätematiikkaa.

Hectorin varhaisimpiin kesälauluihin kuuluu vuoden 1972 Nostalgia-albumilta löytyvä Heinäpellolla. Folk-genreen luokiteltavan kappaleen mielenkiintoisimman koukun luo populaarimusiikissa harvemmin kuultu putputtava fagotti aaltoilevilla välikuvioillaan. Lyriikaltaan laulu on melko tavanomainen, joskin enemmän vihjaileva kuin suorapuheinen kesäromanssin kuvaus rattoisasti D-duurissa ja säkeistö–kertosäkeistö-muodossa. Toisaalta pitänee huomioida, ettei kesäbiiseissäkään ehkä ollut soveliasta puhua seksistä yli 40 vuotta sitten yhtä suoraan kuin 2000-luvulla (vrt. esim. Neljä ruusua – Missä vaan [2001]).

 Vuoden 1976 Hotelli Hannikainen –albumilla puolestaan kuullaan ruotsalaista käännösiskelmää Snadi kundi stadista, jossa kaupunkilaispoika lähtee maalle lomailemaan. Kesää ei korosteta, mutta onkiminen, sahdin juominen ja koivun alla istuminen viittaavat kyllä lämpimään vuodenaikaan. Simppeli AB-muoto tässäkin kappaleessa tekee siitä soveliaan kesäbiisin, kun aiheenakin on pako kaupungista ja rutiineista. Hieman irvailun makua tematiikkaan kuitenkin tuo lopun musiikillisen aineksen tiivistyminen ja koventuminen, jonka päälle laulaja karjuu ”menen kaivoon”. Eskapismiajatuksen huipentuminen kaivoon hyppäämiseen herättää kysymyksiä syy-yhteydestä – onko ajatus loman loppumisesta niin rankka vai alkaako maalaiselo jo tympiä?

Niin ikään vuoden 1976 singlessä Lola kertoja ihastuu eksoottiseen naiseen jäätelökioskilla. Kertosäkeistössäkin lauletaan: ”sä oot kielletty omppuni vaan, na-na-na-naa. Lola, mä koska pääsen sua maistelemaan, oh-la-la-laa.” Kesäbiiseille tyypillisesti hyväntuulinen ja epämääräisesti kaksimielinen lallatus ei kärsi edes siitä, ettei himokkaan yli-innokas kertoja pääse saatille – Lola pysyy etäisen tavoittamattomana jäätelöpuikkoineen, mutta kertoja jaksaa haikailla kiellettyä hedelmää. Kiehtovasti Hectorin kappale yhdistyy The Kinks –yhtyeen samannimiseen listahittiin (1970), jossa nimeä Lola lauletaan samaan tyyliin nasaalisti keikistellen. Kinksin tarinassa kertoja tapaa baarissa Lolan, joka sitten osoittautuukin mieheksi. Suhteessa tähän Hectorin kappaleen humoristisuus avautuu vieläkin monitulkintaisemmaksi laulun näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta. Sukupuolisia merkityksiä sopii pohtia.

Kaikki ei ole siltä miltä näyttää myöskään vuoden 1980 Linnut, linnut –albumin kappaleessa Kesäyllätys. Herkkä, akustinen musiikki säestää pääsääntöisesti E-duurissa kertomusta kesäisestä rantaidyllistä rakastetun kanssa. B-taite luo kuitenkin konfliktin – räkäinen nauru johtaa kiivaampaan vuodatukseen: ”En siltikään sua saa-, sua saa-, sua saanut, vaikka tiesin tään: olet monen, monen muun kanssa maannut.” Ensimmäisen B-taitteen lopuksi A-taitteiden seesteisyys palaa kevyin askelin, kun rakastettu juoksee nauraen kaupunkiin. Toisessa A-taitteessa kertoja vaeltelee turmion teillä, kunnes kohtaa rakkaansa jälleen ja he palaavat idylliinsä osoittamaan rakkauttaan rannalla. Vaan kuinka ollakaan, toinen B-taite kertoo, ettei kertoja nytkään saa pitää rakastettuaan; sen sijaan hän huomaa sukupuolenvaihdosleikkausarvet. Kolmas B-taite, johon toisesta jatketaan suoraan, päättyy samoin kuin ensimmäinenkin, mistä voi tulkita, että kertoja joka tapauksessa olisi halunnut jatkaa yhdessä petolliseksi osoittautuneen ihastuksena kanssa. Todellinen kesäyllätys kuitenkin! Laulun herkkä kaipaus ja lopulta paljastunut totuus ovat ironisessa ristiriidassa, joten kappaletta voi pitää tyypillisen kesäbiisin parodiaversiona.

Toinen Linnut, linnut –albumilta löytyvä laulu ei välttämättä ole varsinainen kesäbiisi, vaikkakin ”on päivä heinäkuinen” – Vaunu vailla kuljettajaa kertoo ironisen huolettomasti siitä, kuinka kaikki on menetetty: ”Ja kaikki horjuvat kaiteet, et tukea saa kun tarvitset, sä kaadut, kaadut.” Musiikissa komppi muistuttaa kiskojen lonksutusta junan alla eli se voidaan tulkita rautatie-topokseksi (musiikin vakioaihe) huuliharppuineen kaikkineen. Kesä ei siis ole ilon aikaa jokaiselle, vaan lomalaisen huolettomuus on toisen kohdalla rappiollinen hälläväliä-asenne: ”Ei huolta eilisestä, on huominenkin mennyt, en luovu enkä estä, mä liene pessimisti en nyt.”

Singlessä Kesäyö (1989) on kaikki kesäbiisin temaattiset ainekset: yksinkertaisuus, tarttuvuus, rannalla loikoilu, alkoholi ja yhden illan juttu. Tropiikilta, kookokselta ja rakkaudelta tuoksuva nainen viettää päivän rannalla yläosattomissa, menee illalla terassille, iskee miehen yöksi ja hätistää tämän aamulla ulos lähtiessään itse taas rannalle. Rantapäivien ja terassi-iltojen päätteeksi koittaa aina tuoksuva, kiihkeä, viileä ja niin pitkä kesäyö. Välisoitossa kuullaan latinorytmejä ja muutenkin musiikillista materiaalia leimaa rentous ja vapaus. Laulun naista voi pitää kevytkenkäisenä, mutta suomalaisille kesäbiiseille ominaisesti tätä ei pidetä paheksuttavana – onhan kesä vapauden aikaa sukupuolisestikin. Hectorin kesäkappaleista tämä lienee heteronormatiivisin ja vähiten moniselitteinen.

Hectorin laajasta tuotannosta löytyy siis muutama ”kesäbiisi”, vaikkeivät ne Kesäyötä lukuunottamatta tyypillisimmästä päästä olekaan. Kappaleet haastavat pohtimaan kesäromansseja useammalta kannalta – kiimainen kesälomailija voikin tulla torjutuksi tai huomata erehtyneensä. Hectorin ote kesäbiiseihin on varsin parodinen, mutta suosittujen kesäbiisien tyhjänpäiväisyyden huomioiden irvailuun on varaakin. Kesä kaikilla, onni yksillä!

Muistoja ala-asteen musiikkielämästä

Kouluvuosi lähenee loppuaan, joten on taas aika kurtistella kulmia Suvivirren puolesta ja vastaan. Toisaalta niihin aikoihin, kun allekirjoittanut ala-astetta kävi Nastolan Kirkonkylän koulussa 1990-luvun jälkipuolella, ainakin 50 prosenttia koulun musiikista oli uskonnollisesti värittynyttä: Kirkossa käytiin neljä kertaa vuodessa ja joka kerralle oli omat laulut. Keväällä ohjelmaa oli erityisen paljon, koska kirkon lisäksi oli vielä kevätjuhla ja molemmissa laulettiin. Niitä renkutuksia harjoiteltiin antaumuksella koko koulun voimin pianosäestyksellä, sanat piirtoheitinkalvolta seinälle heijastettuina. Kuten arvata saattaa, jotain oli pakko vähän irviä – aika monella aurinko sulatti jään sijasta pään, mutta joka tapauksessa Jeesusta kiitettiin siitä hyvästä. Ja tämä kuului niihin kirkkolauluihin.

Kevätjuhlan loppuvaiheilla hyvästeltiin viimeinen luokka ehkä tarpeettomankin haikealla sävelmällä, jolla toivotettiin turvallista matkaa elämän aalloilla. Tämäkin Jeesus-maininnan sisältävä kappale säilyi ohjelmistossa vielä läpi yläasteen, vaikka kirkkokäynnit karsiutuivatkin kouluasteen vaihtuessa yhteen vuodessa (joulu), joten enimmät kevätlaulut jäivät siinä vaiheessa historiaan. Myös aamuhartaudet ja niiden myötä virrenveisuu vähenivät. Vaan olipa ala-asteen ensimmäisinä vuosina luokassa urkuharmooni, jolla vanhan koulukunnan opettaja yritti epätoivoisesti säestää aamuvirsiä. Ihan todella, vielä vuonna 1995.

Koululla oli myös satunnaisesti toimiva vapaaehtoinen musiikkikerho, toisin sanoen kuoro. Sen ohjelmistoon kuului isänmaallisia ja uskonnollisia lauluja, mutta myös kevyempää musiikkia kuten laulut Simo Siilistä ja mummon kaappikellosta. Joskus oli jopa keikkoja – mieleen on jäänyt ainakin esiintyminen terveyskeskuksen vuodeosastolla. Siitä palkittiin jäätelöllä ja mukavaahan se oli.

Kaiken kaikkiaan alaluokilla sai siis laulaa runsaasti. Soittimet sen sijaan jäivät vieraammiksi – vasta kuudennella luokalla kuunneltiin nauhalta ja katsottiin kuvista eri orkesterisoittimia, joita sitten kokeessa piti tunnistaman. Ei ollut nykymuotoisia soitinesittelytilaisuuksia, joissa pääsee kokeilemaan erilaisia instrumentteja. Soundin perusteella yritettiin muistella, oliko tämä nyt käyrempi vai suorempi, joku torvi kuitenkin. Urkuharmoonien ja pianojen lisäksi koululta löytyi rummut, sähköbasso ja joitain perkussiosoittimia (esim. tamburiini). Siinäpä se valikoima melkolailla olikin. Paitsi, että kaikkein pahin on vielä mainitsematta: nokkahuilu. Kolmannesta luokasta eteenpäin jokaisen luokkamme 30 oppilaasta odotettiin soittavan (toisin sanoen raiskaavan) Yamahan muovisella pillillä muun muassa populaarimusiikin klassikoita. Ei voi olla kaunista kuultavaa, kun kolmekymmentä kakaraa tapailee Edelweissia tai Love me Tenderiä yhtä aikaa. Soittokokeitakin järjestettiin, joten pilliä piti luritella myös kotona vanhempien kauhuksi.

Nöyryyttävin tapaus ala-asteen musiikinhistoriassa lienee vuoden 1998 kevätjuhla, jossa luokkamme lauloi typerän rallatuksen ja esitti välisoiton nokkahuiluilla – unisonoa haettiin, saatiin kakofonia. Kipaleen sanoitus puolestaan oli harvinaisen nolo jopa kolmasluokkalaisen mielestä: ”Skidiman-dinkke-dinkke-dinkke, skidiman-dinkke-duu, I love you!” hoilotettiin kertosäkeistössä. Valtaosa luokasta koki siinä iässä lähinnä vastenmielisyyttä vastakkaista sukupuolta kohtaan, joten nuoresta lemmestä laulaminen ei oikein kolahtanut. Toinen nolostuttava esitys oli se, kun suurin piirtein kaikki kunnan ala-asteelaiset laitettiin tanssimaan Macarenaa urheilukeskuksen kentälle jonkin toimintapäivän yhteydessä (tapahtui ollessani 1. tai 2. luokalla). Sitäkin piti treenata viikkotolkulla etukäteen.

Nämä ovat vain muistikuvia yhden koulun musiikkielämästä vuosina 1995-2001. Musiikinopetuksessa on luultavasti tapahtunut paljon sen jälkeen. Sanottakoon kuitenkin, että 30 lasta ”soittamassa” nokkahuilua pakon edessä on musiikin häpäisyä. Joskushan sanotaan, että ”tullut musikaaliseksi nokkahuilun soitosta huolimatta” – ihan aiheesta! Toisaalta nolot esitykset kasvattavat luonnetta. Eikä sentään ollut enää niitä suurten ikäluokkien kammoamia laulukokeita. Niin hyvät eväät kuitenkin saatiin, että seitsemännen luokan musiikinkokeessa parhaan tuloksen sai allekirjoittanut, ja se oli 8 – .

Suomalaista orkesterijuhlaa

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 23.4.2015. Okko Kamu, kapellimestari. Reka Szilvay, viulu. Marko Ylönen, sello. Heini Kärkkäinen, piano. Aho – Beethoven – Sibelius – Ahmas – Kokkonen.

Suomen sinfoniaorkesterit ry:n 50-vuotisjuhlakonsertti tarjosi Okko Kamun johdolla oikean tyylien runsaudensarven. Alkupalana nautittiin Sinfonia Lahden nimikkosäveltäjä Kalevi Ahon (sattumoisin myös Suomen sinfoniaorkesterit ry:n puheenjohtaja) teos Hiljaisuus. Lyhyehkö kappale perustuu löyhästi Otto Mannisen samannimiseen runoon. Siinä missä runon perussävel on varsin rauhaisa, Ahon musiikki kumpuaa hiljalleen esiin henkien määrittämätöntä, alkukantaista uhkaa. Mielikuvaa vahvisti Sibeliustalon kaikukammioista soittava näkymätön vaskiryhmä. Teoksen nimen ja orkesterin miehityksen suhde on aavistuksen verran ironinen – hiljaisuuden tunnelmaa oli luomassa valtava kokoonpano harppua ja urkuja myöten. Tyyli on moderni ja muistuttaa välähdyksenomaisesti jopa Pendereckin Trenodiaa Hiroshiman uhreille. Ahon Hiljaisuuden perustunnelma on synkkä, mutta hiljaisuudenhan voi mieltää monin tavoin.

Toisenlaisiin tunnelmiin päästiin Beethovenin Kolmoiskonserton myötä. Nimen mukaisesti solisteja on yhden sijasta kolme – piano, viulu ja sello. Ensimmäinen osa Allegro käynnistyy melko pitkällä orkesteriosuudella, joka kohoaa hieman jännittävänä, mutta lämpimän mehevänä kuin leipätaikina. Alkutahtien jännite purkautuu ja vapautuu ilmoille eloisasti hyristen. Esittelyvaiheen jälkeen solistisen osuuden avaa sello melodisella teemalla, jota viulu seuraa hetken kuluttua. Viimeisenä mukaan astuu piano, jonka rooli koko konsertossa on olla enemmän oman tiensä kulkija. Pianon soundi ehkä erottuu paremmin joukosta, koska se ei kuulu orkesterin vakiokalustoon samalla tavoin kuin sello ja viulu.

Ainakin tässä esityksessä soolosoitinten välillä saattoi havaita kolmiodraaman, jossa sello pysyi pääsääntöisesti rauhallisena sovittelijana, viulu soi kiihkeämpänä ja neuroottisempana kentien uhitellen itsevarmalle, hetkittäin ehkä jopa hieman leuhkallekin pianolle. Toisessa osassa (Largo) sello esitteli pitkän, tunteellisen ja lämpöä hehkuvan, elämänmakuisen soolon, jota seurasi pianon kiivaampi kadenssimainen välike, jonka jälkeen viulu palautti sellon luoman tunnelman. Finaaliosassa solistien vuoropuhelu yltyi vähitellen räväkäksi väittelyksi, jossa kaikki nokittelivat toisilleen kuin poliittisessa paneelikeskustelussa orkesterin yllyttäessä väittelijöitä taustajoukkona. Orkesterin rooli onkin kautta teoksen merkittävä, eikä sen voi sanoa jäävän kolmen solistin jalkoihin; muhevan briljantti orkesterisointi määrittelee pitkälti myös soolojen tunnelmaa. Beethovenin kolmoiskonsertto on kiehtova, eloisa ja lämminhenkinen teos, jonka sielun Sinfonia Lahti ja solistitrio toivat loistavasti esiin.

Väliajan jälkeisen puoliskon avasi Sibeliuksen Festivo, joka päättää Historiallisia kuvia nro 1 –sarjan. Juhana-herttuan hovia kuvaileva musiikki kumpuili juhlavana, mutta yhtä kaikki ilmavana ja raikkaana. Festivon tunnelma henkii suuren ulkoilmajuhlan tuntua enemmän kuin jäykän muodollisia seremonioita ummehtuneissa juhlasaleissa. Sinfonia Lahden varmoilla otteilla musiikki virtasi miellyttävän tuoreen tuntuisena.

Sibeliuksesta edettiin tuoreempaan suomalaiseen musiikkiin eli orkesterin fagotistina toimivan Harri Ahmaksen Lux Arctica –teoksen kantaesitykseen. Säveltäjän mukaan ”jokaisen subjektiiviset tunnereaktiot teoksen sävelkielestä voidaan niin halutessa yhdistää valon eri sävyihin” eli tulkintavastuuta annetaan kuulijalle. Ahmaksen arktinen valo ei ainakaan ensikuulemalta ole napapiirin kaamoksen valjua hehkua tai kesäyön pehmeää loistetta – alun hektinen, helisevä ja Stravinskin Kevätuhrin hakkaavaa rytmiikkaa muistuttava sävelkieli tuntuu varoittavan tuomiopäivän polttavasta valosta, joka tuhoutuneen otsonikerroksen läpi kärventää kaiken elävän. Sitten tulevat myrskypilvet ja niillä leikittelevä hämärä, kunnes raaka, tappava valo tunkee jälleen esiin – valtava äänimassa heijastelee maailmanlopun henkeä, kunnes tasoittuu vellovaksi pimeydeksi, jota tähtien terävät tuikahdukset ja revontulien tanssi valaisevat välähdyksinä. Valo nousee vielä voimallisena, mutta lopulta musiikki rauhoittuu päivän viimeiseen haipuvaan valonsäteeseen, joka kuitenkin jättää jälkeensä pimeän pelon. Vähitellen soitto katoaa hiljaiseen hämärään, ehkä uneen, ennen kuin uusi raaka päivänkoitto ehtii repiä sen, mikä selvisi yöhön asti.

Päätösnumerona kuultiin Joonas Kokkosen viimeiseksi jäänyt 4. sinfonia. Sinfonian perinteisestä neliosaisesta muodosta poiketen teos on kolmiosainen ja temaattisesti varsin haastava, vaikka sitä Kokkosen sinfonioista helppotajuisimpana pidetäänkin. Kokonaisuuden tunnelma on outo – soundit ovat räikeitä ja kaikkiin kolmeen taitteeseen sisältyy niin kauniita kuin kauheitakin hetkiä. Ensimmäinen osa kihisee äkäisenä ja ristiriitaisena, mutta vakuuttavan painokkaana. Toinen osa kilahtelee ja kalahtelee, värisee ja hyppelehtii äkkipikaisesti eikä aina kovin hyvän maun mukaisesti. Osan voisi kuvitella ääniraidaksi skorpioniaiheiseen luontodokumenttiin. Viimeisen osan alussa voi halutessaan kuulla vaikutteita Sibeliuksesta vahvasti ironisoituina, hidastettuina ja järeällä bassolla ryyditettyinä, kunnes sävelkieli siirtyy enemmän Sostakovitsin suuntaan. Modernin epäsovinnainen sinfonia muistuttaa, ettei melodinen kauneus ole kaikki kaikessa.

Orkesterien yhdistyksen juhlakonsertin ohjelma oli mallikkaasti koottu katsaus suomalaiseen musiikkiin. Vastapainona toimi Beethovenin konsertto, joka toki edustaa totunnaista sinfoniaorkesteriperinnettä. Konsertissa kuultiin tyylejä ja tunnelmia laidasta laitaan 200 vuoden ajalta. Ilahduttavaa on, että sinfoniaksi oli valikoitunut jotain tavallisesta poikkeavaa ja että mukaan oli saatu myös aivan tuoretta orkesterimateriaalia.

Romanttisia tunnelmia

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 16.4.2015. Julian Rachlin, kapellimestari ja sooloviulu. Mozart – Mendelssohn – Beethoven.

Illan ohjelma oli hyvin perinteinen eli klassis-romanttinen. Mainoksissa hehkutettu viulusolisti Julian Rachlin toimi samalla konsertin kapellimestarina, eikä valinta suinkaan ollut huono. Huomautettakoon tosin, että Mendelssohnin viulukonserton aikana kaksoisrooli johti melko teatraalisiin eleisiin, mutta onneksi ne rajoittuivat teoksen musiikillisestikin vauhdikkaimpiin kohtiin. Ennen konserttoa kuultiin Mozartin Figaron häät –alkusoitto, jonka kuvaus käsiohjelmassa osui naulan kantaan: ”Eloisa, raikas ja loistelias alkusoitto luo kotoisen touhun ilmapiirin.” Lyhyehkö, helppotajuisen klassisen musiikin ikihitteihin lukeutuva kepeä alkusoitto oli vauhdikkaassa elämänilossaan lähes operettimainen. Keveästä tyylistä ja melko yksinkertaisesta soitinnuksesta huolimatta orkesterin soundi kantoi muhkean tuttavallisena.

Felix Mendelssohnin viulukonsertto edustaa varhaista romantiikkaa parhaimmillaan. Ensimmäisen osan alussa sooloviulu soi kaipuutaan suorastaan slaavilaisella tai ehkä mustalaisviulua henkivällä soundilla. Tunnelma huokui herkkyyttä miltei pateettisuuden rajoille niitä kuitenkaan ylittämättä. Soolossa saatiin kuulla ärhäkämpääkin värinää, minkä jälkeen musiikkia luonnehti vahva eteenpäin menemisen vaikutelma. Toinen osa, johon kolmas osa saumattomasti sitoutui, toimi suvantovaiheena – kiireetön, nostalginen musiikki herätti mielikuvan tyynestä kesäillasta järven rannalla. Sitten syntyi uutta, intomielistä säpinää, joka yltyi lähes maaniseksi. Kokonaisuus oli erittäin miellyttävä ja ymmärrettävä. Jopa soolo-osuus kuulosti aidolta musiikilta; harmillisen usein viulukonserttojen soolokohdat muistuttavat etydeitä eli harjoituskappaleita teemattomassa teknisyydessään. Mendelssohnin konserton tulkinta upposi yleisöön, joka osoitti suosiotaan seisten vaatien solistilta vielä encoren. Lisänumerona kuultiin verkkainen, mietteliäs ja seesteinen pikkukappale.

Väliajan jälkeen nautittiin vielä annos varhaisromantiikkaa Beethovenin seitsemännen sinfonian muodossa. Ensimmäinen osa (Poco sostenuto – Vivace) toimi kuin suuri moottori – sen käynnistymistä kylmiltään edeltää muutama yskäisy, mutta kerran käynnistyttyään se hyrrää tasaisesti ja ottaa kierroksia vaivatta. Näitä käynnistyksiä tuli osan aikana useampikin, ja yleensä hetken kaupunkiajosukkulointia seurasi kiihdytys avoimelle moottoritielle vapauden hurmassa. Musiikissa oli kaikkineen havaittavissa hyvä neliveto. Sinfonian toinen osa lienee sen tunnetuin. Esitysmerkinnästä Allegretto (”kevyesti”) huolimatta yksinkertaisessa, pidätellyn vähäeleisessä teemassa on surumielistä painokkuutta. Alun surumarssin jälkeen seuraa perussävyltään optimistisempi, kirkkaampi ja leijuvampi taite, jonka jälkeen paluu alkuperäiseen teemaankaan ei tunnu yhtä raskaalta – musiikin kudokseen on tullut toivoa, että elämä voittaa. Kolmannen osan scherzo tuntuukin juhlistavan elämää iloisessa riehakkuudessaan, joka hieman rauhoittuu trioon tultaessa, mutta pysyy edelleen hyväntuulisena. Finaaliosassa meno kiihtyy huimaksi ikiliikkujamaiseksi ilotulitukseksi. Käyrätorvet kajauttelevat iloisia jahtikutsujaan ja uskomaton flow kantaa viimeiseen ääneen asti. Tämän esityksen jälkeen orkesteriltakin saatiin kuulla encore, jonka jouset pizzicatona eli näppäillen loihtivat ilmoille. Kaiken kaikkiaan konsertti jätti hyvälle mielelle – sopivan kevyt ja ajaton ohjelmisto istui hienosti huhtikuiseen iltaan.