Suomalaista orkesterijuhlaa

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 23.4.2015. Okko Kamu, kapellimestari. Reka Szilvay, viulu. Marko Ylönen, sello. Heini Kärkkäinen, piano. Aho – Beethoven – Sibelius – Ahmas – Kokkonen.

Suomen sinfoniaorkesterit ry:n 50-vuotisjuhlakonsertti tarjosi Okko Kamun johdolla oikean tyylien runsaudensarven. Alkupalana nautittiin Sinfonia Lahden nimikkosäveltäjä Kalevi Ahon (sattumoisin myös Suomen sinfoniaorkesterit ry:n puheenjohtaja) teos Hiljaisuus. Lyhyehkö kappale perustuu löyhästi Otto Mannisen samannimiseen runoon. Siinä missä runon perussävel on varsin rauhaisa, Ahon musiikki kumpuaa hiljalleen esiin henkien määrittämätöntä, alkukantaista uhkaa. Mielikuvaa vahvisti Sibeliustalon kaikukammioista soittava näkymätön vaskiryhmä. Teoksen nimen ja orkesterin miehityksen suhde on aavistuksen verran ironinen – hiljaisuuden tunnelmaa oli luomassa valtava kokoonpano harppua ja urkuja myöten. Tyyli on moderni ja muistuttaa välähdyksenomaisesti jopa Pendereckin Trenodiaa Hiroshiman uhreille. Ahon Hiljaisuuden perustunnelma on synkkä, mutta hiljaisuudenhan voi mieltää monin tavoin.

Toisenlaisiin tunnelmiin päästiin Beethovenin Kolmoiskonserton myötä. Nimen mukaisesti solisteja on yhden sijasta kolme – piano, viulu ja sello. Ensimmäinen osa Allegro käynnistyy melko pitkällä orkesteriosuudella, joka kohoaa hieman jännittävänä, mutta lämpimän mehevänä kuin leipätaikina. Alkutahtien jännite purkautuu ja vapautuu ilmoille eloisasti hyristen. Esittelyvaiheen jälkeen solistisen osuuden avaa sello melodisella teemalla, jota viulu seuraa hetken kuluttua. Viimeisenä mukaan astuu piano, jonka rooli koko konsertossa on olla enemmän oman tiensä kulkija. Pianon soundi ehkä erottuu paremmin joukosta, koska se ei kuulu orkesterin vakiokalustoon samalla tavoin kuin sello ja viulu.

Ainakin tässä esityksessä soolosoitinten välillä saattoi havaita kolmiodraaman, jossa sello pysyi pääsääntöisesti rauhallisena sovittelijana, viulu soi kiihkeämpänä ja neuroottisempana kentien uhitellen itsevarmalle, hetkittäin ehkä jopa hieman leuhkallekin pianolle. Toisessa osassa (Largo) sello esitteli pitkän, tunteellisen ja lämpöä hehkuvan, elämänmakuisen soolon, jota seurasi pianon kiivaampi kadenssimainen välike, jonka jälkeen viulu palautti sellon luoman tunnelman. Finaaliosassa solistien vuoropuhelu yltyi vähitellen räväkäksi väittelyksi, jossa kaikki nokittelivat toisilleen kuin poliittisessa paneelikeskustelussa orkesterin yllyttäessä väittelijöitä taustajoukkona. Orkesterin rooli onkin kautta teoksen merkittävä, eikä sen voi sanoa jäävän kolmen solistin jalkoihin; muhevan briljantti orkesterisointi määrittelee pitkälti myös soolojen tunnelmaa. Beethovenin kolmoiskonsertto on kiehtova, eloisa ja lämminhenkinen teos, jonka sielun Sinfonia Lahti ja solistitrio toivat loistavasti esiin.

Väliajan jälkeisen puoliskon avasi Sibeliuksen Festivo, joka päättää Historiallisia kuvia nro 1 –sarjan. Juhana-herttuan hovia kuvaileva musiikki kumpuili juhlavana, mutta yhtä kaikki ilmavana ja raikkaana. Festivon tunnelma henkii suuren ulkoilmajuhlan tuntua enemmän kuin jäykän muodollisia seremonioita ummehtuneissa juhlasaleissa. Sinfonia Lahden varmoilla otteilla musiikki virtasi miellyttävän tuoreen tuntuisena.

Sibeliuksesta edettiin tuoreempaan suomalaiseen musiikkiin eli orkesterin fagotistina toimivan Harri Ahmaksen Lux Arctica –teoksen kantaesitykseen. Säveltäjän mukaan ”jokaisen subjektiiviset tunnereaktiot teoksen sävelkielestä voidaan niin halutessa yhdistää valon eri sävyihin” eli tulkintavastuuta annetaan kuulijalle. Ahmaksen arktinen valo ei ainakaan ensikuulemalta ole napapiirin kaamoksen valjua hehkua tai kesäyön pehmeää loistetta – alun hektinen, helisevä ja Stravinskin Kevätuhrin hakkaavaa rytmiikkaa muistuttava sävelkieli tuntuu varoittavan tuomiopäivän polttavasta valosta, joka tuhoutuneen otsonikerroksen läpi kärventää kaiken elävän. Sitten tulevat myrskypilvet ja niillä leikittelevä hämärä, kunnes raaka, tappava valo tunkee jälleen esiin – valtava äänimassa heijastelee maailmanlopun henkeä, kunnes tasoittuu vellovaksi pimeydeksi, jota tähtien terävät tuikahdukset ja revontulien tanssi valaisevat välähdyksinä. Valo nousee vielä voimallisena, mutta lopulta musiikki rauhoittuu päivän viimeiseen haipuvaan valonsäteeseen, joka kuitenkin jättää jälkeensä pimeän pelon. Vähitellen soitto katoaa hiljaiseen hämärään, ehkä uneen, ennen kuin uusi raaka päivänkoitto ehtii repiä sen, mikä selvisi yöhön asti.

Päätösnumerona kuultiin Joonas Kokkosen viimeiseksi jäänyt 4. sinfonia. Sinfonian perinteisestä neliosaisesta muodosta poiketen teos on kolmiosainen ja temaattisesti varsin haastava, vaikka sitä Kokkosen sinfonioista helppotajuisimpana pidetäänkin. Kokonaisuuden tunnelma on outo – soundit ovat räikeitä ja kaikkiin kolmeen taitteeseen sisältyy niin kauniita kuin kauheitakin hetkiä. Ensimmäinen osa kihisee äkäisenä ja ristiriitaisena, mutta vakuuttavan painokkaana. Toinen osa kilahtelee ja kalahtelee, värisee ja hyppelehtii äkkipikaisesti eikä aina kovin hyvän maun mukaisesti. Osan voisi kuvitella ääniraidaksi skorpioniaiheiseen luontodokumenttiin. Viimeisen osan alussa voi halutessaan kuulla vaikutteita Sibeliuksesta vahvasti ironisoituina, hidastettuina ja järeällä bassolla ryyditettyinä, kunnes sävelkieli siirtyy enemmän Sostakovitsin suuntaan. Modernin epäsovinnainen sinfonia muistuttaa, ettei melodinen kauneus ole kaikki kaikessa.

Orkesterien yhdistyksen juhlakonsertin ohjelma oli mallikkaasti koottu katsaus suomalaiseen musiikkiin. Vastapainona toimi Beethovenin konsertto, joka toki edustaa totunnaista sinfoniaorkesteriperinnettä. Konsertissa kuultiin tyylejä ja tunnelmia laidasta laitaan 200 vuoden ajalta. Ilahduttavaa on, että sinfoniaksi oli valikoitunut jotain tavallisesta poikkeavaa ja että mukaan oli saatu myös aivan tuoretta orkesterimateriaalia.

Romanttisia tunnelmia

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 16.4.2015. Julian Rachlin, kapellimestari ja sooloviulu. Mozart – Mendelssohn – Beethoven.

Illan ohjelma oli hyvin perinteinen eli klassis-romanttinen. Mainoksissa hehkutettu viulusolisti Julian Rachlin toimi samalla konsertin kapellimestarina, eikä valinta suinkaan ollut huono. Huomautettakoon tosin, että Mendelssohnin viulukonserton aikana kaksoisrooli johti melko teatraalisiin eleisiin, mutta onneksi ne rajoittuivat teoksen musiikillisestikin vauhdikkaimpiin kohtiin. Ennen konserttoa kuultiin Mozartin Figaron häät –alkusoitto, jonka kuvaus käsiohjelmassa osui naulan kantaan: ”Eloisa, raikas ja loistelias alkusoitto luo kotoisen touhun ilmapiirin.” Lyhyehkö, helppotajuisen klassisen musiikin ikihitteihin lukeutuva kepeä alkusoitto oli vauhdikkaassa elämänilossaan lähes operettimainen. Keveästä tyylistä ja melko yksinkertaisesta soitinnuksesta huolimatta orkesterin soundi kantoi muhkean tuttavallisena.

Felix Mendelssohnin viulukonsertto edustaa varhaista romantiikkaa parhaimmillaan. Ensimmäisen osan alussa sooloviulu soi kaipuutaan suorastaan slaavilaisella tai ehkä mustalaisviulua henkivällä soundilla. Tunnelma huokui herkkyyttä miltei pateettisuuden rajoille niitä kuitenkaan ylittämättä. Soolossa saatiin kuulla ärhäkämpääkin värinää, minkä jälkeen musiikkia luonnehti vahva eteenpäin menemisen vaikutelma. Toinen osa, johon kolmas osa saumattomasti sitoutui, toimi suvantovaiheena – kiireetön, nostalginen musiikki herätti mielikuvan tyynestä kesäillasta järven rannalla. Sitten syntyi uutta, intomielistä säpinää, joka yltyi lähes maaniseksi. Kokonaisuus oli erittäin miellyttävä ja ymmärrettävä. Jopa soolo-osuus kuulosti aidolta musiikilta; harmillisen usein viulukonserttojen soolokohdat muistuttavat etydeitä eli harjoituskappaleita teemattomassa teknisyydessään. Mendelssohnin konserton tulkinta upposi yleisöön, joka osoitti suosiotaan seisten vaatien solistilta vielä encoren. Lisänumerona kuultiin verkkainen, mietteliäs ja seesteinen pikkukappale.

Väliajan jälkeen nautittiin vielä annos varhaisromantiikkaa Beethovenin seitsemännen sinfonian muodossa. Ensimmäinen osa (Poco sostenuto – Vivace) toimi kuin suuri moottori – sen käynnistymistä kylmiltään edeltää muutama yskäisy, mutta kerran käynnistyttyään se hyrrää tasaisesti ja ottaa kierroksia vaivatta. Näitä käynnistyksiä tuli osan aikana useampikin, ja yleensä hetken kaupunkiajosukkulointia seurasi kiihdytys avoimelle moottoritielle vapauden hurmassa. Musiikissa oli kaikkineen havaittavissa hyvä neliveto. Sinfonian toinen osa lienee sen tunnetuin. Esitysmerkinnästä Allegretto (”kevyesti”) huolimatta yksinkertaisessa, pidätellyn vähäeleisessä teemassa on surumielistä painokkuutta. Alun surumarssin jälkeen seuraa perussävyltään optimistisempi, kirkkaampi ja leijuvampi taite, jonka jälkeen paluu alkuperäiseen teemaankaan ei tunnu yhtä raskaalta – musiikin kudokseen on tullut toivoa, että elämä voittaa. Kolmannen osan scherzo tuntuukin juhlistavan elämää iloisessa riehakkuudessaan, joka hieman rauhoittuu trioon tultaessa, mutta pysyy edelleen hyväntuulisena. Finaaliosassa meno kiihtyy huimaksi ikiliikkujamaiseksi ilotulitukseksi. Käyrätorvet kajauttelevat iloisia jahtikutsujaan ja uskomaton flow kantaa viimeiseen ääneen asti. Tämän esityksen jälkeen orkesteriltakin saatiin kuulla encore, jonka jouset pizzicatona eli näppäillen loihtivat ilmoille. Kaiken kaikkiaan konsertti jätti hyvälle mielelle – sopivan kevyt ja ajaton ohjelmisto istui hienosti huhtikuiseen iltaan.

Juice Päijät-Hämeessä

Juice Leskisen mittavaan tuotantoon mahtuu lukuisia paikkakunta-aiheisia lauluja. Ekomusikologia eli ympäristönsä tiedostava musiikintutkimus tuntee tämän ilmiön nimellä topofilia.  Päijät-Hämeen kunnista muutamat mainitaan Juicen tuotannossa toistuvasti, kun taas osa jää kokonaan paitsioon. Päijäthämäläisiksi kunniksi määrittelen tässä tapauksessa ne 12 kuntaa, jotka olivat olemassa itsenäisinä vielä vuosituhannen alussa: Nastola, Asikkala, Hollola, Artjärvi, Padasjoki, Kärkölä, Hartola, Heinola, Hämeenkoski, Sysmä, Orimattila ja Lahti. Näistä neljä mainitaan melko yksiselitteisesti Juicen musiikissa ja yksi tulkinnanvaraisesti. Laulussa Hauho nimittäin sanotaan ”ei ole tekstinä Koski tai Lahti sen”, jolloin on hieman epävarmaa, tarkoitetaanko Koskella mahdollisesti samannimistä Turun läänin kuntaa (Koski TL) vai vuodesta 1995 lähtien nimellä Hämeenkoski tunnettua Koski HL:ää. Koska koko laulu sijoittuu Hämeeseen (Hauho on kantahämäläinen pitäjä), voisi otaksua laulun Kosken viittaavan tässä juuri Hämeenkoskeen.

Heinola on Juicen tuotannossa saanut oman nimikkokappaleensa, joka on nykyäänkin järjestettävän musiikkitapahtuman nimi (vrt. Kuopio tanssii ja soi). Kyseessä on tietenkin Juicen varhaisvaiheen hitteihin lukeutuva reipas renkutus Heinolassa jyrää – ”ei missään jyrää paremmin ja pois ei mieli tee”. Vähemmän tunnetussa myöhemmässä laulussa Tule vastaan puolestaan mainitaan ”nainen heinolalainen, varma tuntemuksistaan”.

Ehkä hieman yllättävästikin pieni Orimattilan kaupunki on saanut nimensä lauluun Kalevi ja Reiska, Orimattila. Kappaleen melodia on Juicen moneen kertaan käyttämä – sama teema kuullaan erilaisin soundein ja sanoituksin muun muassa kappaleissa Napoleonin mopo, Einarin polkupyörä, Tarzanin kalsarit, Filosofi ja Vaimoni on Frankenstein. Kalevi ja Reiska, Orimattila kertoo nimensä mukaisesti Kalevista ja Reiskasta, jotka tulevat Orimattilasta. Miehet juovat itsensä humalaan ja tekevät pahojaan pitkin kolmea maakuntaa: ”Askolassa maitolava kumottiin” (Uusimaa), ”Lahdessa he kolkkasivat rauhalliseen uneen yhden tansanialaisen alivalottuneen” eli tyrmäsivät jonkun tummaihoisen ja rikkoivat näyteikkunan (Päijät-Häme) ja ”käväisivät pilkkomassa Riihimäellä diskon, jonka oven päällä oli pätkä ratakiskon” (Kanta-Häme). Päijäthämäläisistä kunnista laulussa mainitaan siis Orimattila, Lahti ja vielä Asikkalakin – ”siellä soittaa Slam ja tämä vääksyläinen Ghanges” mainostaa Reiska Kaleville; Vääksy kuuluu Asikkalaan.

Maakunnan keskuskaupunki Lahti esiintyy päijäthämäläisistä kunnista eniten Juicen lauluissa. Yksi Juicen albumi kantaa jopa nimeä Lahtikaupungin rullaluistelijat ja sen viimeisenä raitana kuullaan kappale nimeltä Lahti. Albumi sinällään ei tunnu kertovan Lahdesta – sen lauluista Erggae reggae sijoittuu Jamaikalle, Mitä minä Egyptissä teen? liikkuu Egyptin lisäksi esimerkiksi Monacossa, Roomassa, Oulussa ja Hyvinkäällä (Lahtea ei mainita), ja laulun Tampere by night ympäristöä tuskin tarvitsee selittää. Kappaleena Lahti ei synkässä abstraktiudessaan kerro juuri muusta kuin kulttuuriympäristöstään eli ehkä laajemmin länsimaisesta kulttuurista. Sanaa lahti ei mainita laulussa. Nimen voikin ajatella tarkoittavan paitsi Suomen Chicagoa myös teurastusta eli lahtaamista.

Hilpeämmissä yhteyksissä Lahti mainitaan kappaleissa Leppävirran kansainvälinen kaatopaikka ja Keskiyön erikoinen. Edellämainitussa muusikko Teuvo reissaa bändinsä kanssa ympäri Suomea, mutta kaikenlaista katoaa matkalla löytyäkseen Leppävirralta Savosta. Bändi katoaa Lahdessa seuraavanlaisissa olosuhteissa: ”Lahdessa hän bussin oven auki pukkasi. Punkkarille hihkui: Mee ja pese tukkasi! Aseman kiskalta osteli sauhua, ei pode lääkintöhallituskauhua. Tuli takaisin ja yhtyeensä hukkasi.” Juicen ja Mikko Alatalon yhteistuotannossa Keskiyön erikoinen puolestaan ohjeistetaan satunnaista kuulijaa: ”Jos sä joskus menet Lahteen ja joudut kapakkaan, älä ota liikaa viinaa, hei älä rupee riehumaan. Taikka poliisi sut nappaa ja putkaan taluttaa, ja voitpa vielä saada viikon vankilaa.” Vaikka Lahdessa voi hukata bändin ja joutua putkaan, laulujen meno on kuitenkin hilpeää ja Lahti vaikuttaa lähinnä läpikulkupaikalta.

Juicen laulujen perusteella päijäthämäläisistä ihmisistä ei hahmotu mitenkään stereotyyppisen hämäläistä kuvaa. Orimattilan Kalevi ja Reiska vaikuttavat junteilta, mutta tuskin kaksi äijää vielä koko kaupungin mainetta pilaa. Lahti esiintyy pysähdyspaikkana enemmän kuin määränpäänä, eikä itse lahtelaisista puhuta mitään, vaikka kaupunki mainitaan ohimennen ainakin neljässä laulussa. Heinolassa taas vaikuttaa olevan hyvä rock-meininki, toisaalta sieltä voi löytää rakastetun: Laulun Tule vastaan kohde on ”vittumaisen kaunis nainen, fiksu kerta kaikkiaan” – hän on aiemmin mainittu heinolalaisnainen. Päijät-Häme on Juicen sanoituksissa samassa asemassa kuin muukin Suomi. Luultavasti parhaiten Juicen topofiliaa kuvastavat lukuisat Tampereesta kertovat kappaleet, mikä ei manserock-näkökulmasta katsoen liene yllättävää. Näihin palaan ehkä tulevaisuudessa.

Pohjoisen voima

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 5.3. 2015. Okko Kamu, kapellimestari. Tuomas Ylinen, sello. Sibelius – Prokofjev – Sibelius.

Konsertin avasi Sibeliuksen sinfonisten runojen lyhimpään päähän sijoittuva Dryadi. Sävellyksen nimi tarkoittaa kreikkalaisen mytologian puita suojelevaa nymfiä, mikä ei ensimmäisenä olisi tullut mieleen teosta kuunnellessa – nimen merkitystä ei käsiohjelmassakaan vaivauduttu avaamaan. Musiikissa saattoi aistia uhkaavan, syvyyksissä möyrivän pohjavireen, mutta hetkittäin kuultiin yllättävääkin kepeyttä. Kappaleen jälkipuolella mieleen tuli ajatus, että musiikki oli groteskin muodonmuutoksen dance macabreksi (kalmantanssi) läpikäynyt Valse Triste. Viimeisinä hetkinä ilmassa häivähti myös aavistus Tuonelan joutsenesta. Teosta on verrattu Debussyn impressionismiin, mutta se on silti vahvasti Sibeliusta itseään. Säveltäjänsä sinfonisten runojen parhaimmistoon teos ei tosin yllä.

Illan konserttona kuultiin Prokofjevin Sinfonia concertante, jonka soolosoittimena on sello ja joka jäi säveltäjänsä viimeiseksi konsertoksi. Ensimmäinen osa alkoi salaperäisenä väreilynä, kehittyi vähitellen romanssiksi realistisin vivahtein ja hiipui lopulta menetetyn kaipaukseksi. Toinen osa lähti liikkeelle keväisesti kohisten ja putputellen, mutta into lopahti takatalven hämärään, sisätiloissa vietettyyn räntäsadepäivään. Sello kuitenkin keksi itselleen ajankulua ja osoitti virtuositeettinsa. Orkesterin palatessa soolon jälkeen mukaan saattoi huomata pientä auringon pilkahdusta, mutta kevät keikkuen tulevi kuten sanotaan, ja päivä pimeni taas lumipyryksi – voipa halutessaan kuulla nykytulkinnalla lumiauran jyrinänkin. Osan heijastelema mieliala tuntui ailahtelevalta kuin kevättalven säät. Loppukaneettina orkesteri rysäytti lumet katolta tuuban huomionarvoisella avustuksella.

Musiikin tunnetilassa havaitsi tiettyä ärhäkkyyttä myös finaaliosan soolossa, jossa sello tosin onnistui pizzicatoin eli näppäilyin myös rauhoittelemaan omaa kiihtymystään. Orkesterin soittama materiaali kuulosti vaateilta, joita ympäristö soolosellon persoonalle asetti. Nämä vaateet olivat paikoin ristiriidassa keskenään, mutta hetkittäin meno myös tasaantui, lähes hyytyikin. Kaikkinensa pitkä finaalitaite oli varsin stressaavaa kuultavaa – rymistelyä tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Irrallisuudessaan ja hajanaisuudessaan raskas neuvostovallan ajan konsertto kertonee jotain syntyajastaan ja –paikastaan. Äkkiseltään teoksen suhteuttaminen tämän päivän suomalaisen mielenmaisemaan ei välttämättä käy yhdeltä kuulemalta. Pitkin konserttoa vasket kommentoivat sooloa varsin kärkkäästikin, mutta musiikki pysyi kasassa loppuun asti ja soolo-osuuksien tunteen paloa ja teknistä osaamista on pakko ihailla.

Väliajan jälkeen nautittiin illan toinen annos Sibeliusta, tällä kertaa ensimmäisen sinfonian muodossa. Sinfoniasta erottuu paljon saksalais-itävaltalaisen romantiikan vaikutteita, mutta kansallissäveltäjämme tyylille ominainen arkaaisuus kohoaa jo tästä esikoissinfoniasta – mikäli Kullervo-sinfoniaa ei nyt lasketa. Esimerkiksi Karelia-sarjasta tuttuja katkelmia häilähtää esiin hetkittäin jo ensimmäisen osan jousikuvioissa, jotka pyöräyttävät teoksen kunnolla käyntiin kiireettömän, vaivihkaisen syvämietteisen klarinettisoolon perään. Osa sisältää paljon voimaa hiljalleen latautuvissa jännitteissä, jotka purkautuvat milloin Wagnerin, milloin taas Beethovenin (esim. 9. sinfonian scherzo) tapaan. Sinfonian toinen osa puolestaan on hengeltään herkkä, vaatimaton ja sentimentaalinen. Hiipuvat, täyttymystä vaille jäävät sävelkulut tuovat mieleen Tsaikovskin viimeiseksi jääneen 6. sinfonian, joka lisänimellä ”pateettinen” tunnetaan.

Toisen osan herkkyydelle vastapainon toi seuraavan osan tunnistettava, vaativasävyinen tykytys, joka toistuu kiertäen soitinryhmältä toiselle. Pyörteilevän suvantovaiheen jälkeen vauhti kiihtyy uudelleen, pulssi kohoaa ja edessä on uusi, entistä hurjempi koski, jolta karautetaan rysähtäen karille. Henkeä pidättäen tultiin finaaliin, joka henkii lopullisuuden tuntua. Siinä missä Sibeliuksen 2. sinfonian finaalia on pidetty vapahdus ja voitto –finaalina, rajattomana uskona edistyksen mahtiin, ensimmäisen sinfonian finaali heijastelee tuhon enteitä tai jälkimaininkeja. Osan loppupuolella toiveikkuus herää varoen, mutta sinfonian loppu on silti melko synkkä ja painokas. Esikoissinfoniaksi teos on harvinaisen kypsä. Sinfonia Lahti toteutti sen odotusten mukaisesti, jopa ylittävästi, ja sinfonian voikin todeta olleen konsertin parasta antia. Näin sitä kunnioitetaan Sibeliuksen 150-vuotisjuhlavuotta!

Maanantaikappaleita

Maanantai. Uuden viikon alku täynnä mahdollisuuksia – tai sitten ei. Suomalaisessa populaarimusiikkitraditiossa maanantai esiintyy yleensä viikon rankimpana päivänä, johon liitetään sellaisia adjektiiveja kuin tylsä ja masentava. Sen sijaan negatiivissävytteisiä perjantai- ja lauantailauluja saa hakea, kun taas sunnuntaiaiheiset kappaleet liikkuvat tunnelmiensa puolesta laidasta laitaan. Pohditaanpa hieman viikon ensimmäisen päivän  tematiikkaa musiikin välityksellä.

Maanantai aloittaa uuden viikon ja arjen, joten ne, joilla töitä on, joutuvat kokoamaan itsensä arkiseen aherrukseen. Leevi and the Leavingsin hitissä Unelmia ja toimistohommia podetaan vielä viikonlopun juhlinnan jälkiseuraamuksia: ”Maanantaiaamuna krapula ja vapina, tuijotan vessan seinää. Olen työpaikan sonni, porsas sekä apina suu täynnä kuivaa heinää…” Elämä on siis pantu risaiseksi, mutta ”silti toimiston tyttöjen salaisissa unissa kaikkien kanssa vehtaan”. Kertojan työmoraalista ei juuri enempää saada selville, mutta hänellä selvästi on ainakin omalla näkemyksellään maine työpaikan naistenmiehenä. Eipä työviikko kuitenkaan kovin kummoisesti tunnu käynnistyvän, kun kertoja pohtii krapulaisena omia toilailujaan.

Samaa aihepiiriä on havaittavissa myös Juice Leskisen perusmeiningiltään reippaassa kappaleessa Hui hai, jossa mietitään viikonloppuista seminaaria – ”hui hai, ja nyt on jo maanantai…” päivitellään laulussa. Maanantaita kuvaillaan kappaleen edetessä muun muassa tylsäksi, mahdottomaksi ja masentavaksi. Omat viikonloppuna tehdyt mokat on myös kohdattava: ”Kun on soppa kerran keitetty, se syötävä on kans…” Sen siitä saa, kun seminaari on vietetty merkeissä ”meistä puolet totta kai teki pesän alakerran baariin”.

”Hui hai, onko maanantai? Mannerheimintiellä on automiesten aivot jäässä” alkaa Hectorin vuoden 1974 Hectorock I –albumin ensimmäinen, sisällöltään varsin surrealistinen raita Coctail-sukupolven Satyricon. Kappaleen tunnelma on vieraannuttava ja turhautunut: ”Hei, hei, mikä tähän vei?” kyselee kertoja. ”Valot pois, niin parempi ois, ja parempi jos puhelin ei koskaan sois. Niin se on, hei niin se on, mä tiedän kyllä miksi olen onneton.” Toisessa säkeistössä todellisuuden vaikeus korostuu: ”Jaa jaa, lehti putoaa. Postiluukku sylkeepi maailmantuskaa, aa-aa. Hui hai, uusi maanantai.” Uusi viikko tuo siis vain huonoja uutisia kertojalle, joka ei saa otetta edes omasta elämästään: ”Missä oon ja minne mä meen? Tää kaikki kerran päättyy tyhjään aameneen…” Maanantain vallitsevia tunteita laulussa ovat siis sekavuus, tylsämielisyys ja välinpitämättömyys, kun oman olemassaolon tarkoitus kyseenalaistetaan. Ehkä kertoja ei ajattele ansaitsevansa uutta viikkoa.

Jos työhön paluu viikonlopun jäljiltä onkin vaikeaa, helppoa ei ole niilläkään, joilla ei ole töitä: Kolmannen naisen Maanantai-laulussa kertojaa tuntuu päivässä eniten masentavan se, että ”ainoo kaverikin töitä sai”. Hänellä ei siis ole järkevää tekemistä (”kuinka kuluu mulla maanantai?”) eikä enää edes seuraa, joten oman olemisen tyhjänpäiväisyys korostuu, kun sitä vertaa muiden ihmisten tekemisiin. Hectorin klassikkokappaleessa Ei mittään (työttömän arkiviisu) maanantai on täynnä tyhjää kuten kaikki muutkin viikonpäivät ja kuukaudet. Työttömän maanantaita leimaavat syyllisyys ja häpeä omasta työttömyydestä, tunne turhanpanttina olemisesta, itseinho ja ehkä myös kateus.

Maanantaisin ei siis onnistu mikään. Dannyn vanhassa laulussa Ei ole kaikki miltä näyttää mainitaan ohimennen: ”Hän viime maanantaina osui vastaan ja luulin, että nyt se onnistuu. Vaan hänpä leikki, leikki ainoastaan ja varman saaliin saikin joku muu.” Liekö sattumaa, että epäonnistuminen osuu juuri maanantaille eikä esimerkiksi lauantaille, jonka suomalaiset mieltävät iloiseksi vapaapäiväksi? Tuskin. Maanantaista on kulttuurissamme tehty symboli huonolle päivälle, kun käsitteenä maanantaikappalekin tarkoittaa sekundaa. Populaarimusiikin sanoituksissa vain vahvistetaan tätä mielikuvaa. Joskus lauluissa maanantai tosin on vain alkusoittoa kehnolle viikolle: Klamydian Viikko pieleen –kappaleessa ”maanantaina näky ylinopeus tutkasta”, mutta toisaalta samalla viikolla kertoja myös on alamaissa, kaatuu portaissa ja herää putkasta. Hectorin Perjantai on mielessäin –laulussa koko viikko on vain perjantain odottelua.

Laulujen perusteella erityisesti maanantaisin ihminen joutuu kohtaamaan menneet virheensä ja surkean nykytilansa. Siinä missä esimerkiksi uudesta vuodesta ja kesästä iloitaan, uusi viikko on lähinnä masennuksen aihe. Näin on ainakin aikuisille suunnatuissa lauluissa, joita tässä olen tarkastellut – lastenlaulussahan sanotaan, että ”maanantaina mamma meni mansikoita ostamaan. Se päivä oli iloinen”. Aikuisia maanantai tuntuu riipivän, oli töitä tai ei. Töihin on pakko raahautua, mutta työttömyyskin masentaa. Pohtia sopii, onko asialla juurensa suomalaisten jokaviikonloppuisessa kännäyskulttuurissa – kun vapaapäivät on vietetty humalassa ja krapulassa, uusi viikko ei välttämättä paljoa houkuttele. Tiistaista sen sijaan on hyvin vähän lauluja. Onko maanantain ankeus siis jo helpottanut seuraavaan päivään mennessä, vai onko tiistai yksinkertaisesti liian mitäänsanomaton päivä laulun aiheeksi? Mainittakoon tosin, että ainakin Lapinlahden lintujen kappaleessa Komea loppu tarina alkaa sanoin ”minun tiistaina piti lähtee juhlimaan, mutta rahat oli loppuneet kokonaan”.

Naapureiden musiikkiharrastukset

Erityisesti kerrostaloasukkaiden välejä toisinaan hiertää naapurista kuuluva musisointi. Soitto voi olla ilon aihe, mutta myös sodanjulistus. Suurin osa kerrostalossa asuvista ja harjoittelevista muusikoista lienee joskus saanut osakseen naapuruston paheksuntaa, vaikka musiikki normaaliin elämänmenoon kuuluvaksi ilmiöksi luokitellaan samaan tapaan kuin imurointikin. Onpa naapureiden musiikkiharrastuksista tehty laulujakin.

Sovinnaisuuden rajoja tuotannossaan ravistelevan punk-bändi Klamydian kappaleessa Ruåttalainen ååpperalaulaja kertoja ei ole lainkaan riemastunut siitä, että yläkerrassa asuu oopperalaulaja – ja vieläpä ruotsalainen. Laulun ensitahdeilta asti on selvää, että oopperalaulu repii kertojan hermoja: ”Onko mitään kauheempaa kun kuulla saa (sen saatanan) lattian läpi aariaa?” Laulavasta naapurista ei sen kummempia taustatietoja anneta. Epäselväksi jää myös se, ärsyttääkö kertojaa eniten ooppera genrenä, laulajan ruotsalaisuus (jossain välissä kappaletta kuullaan rääkäisy ”puhu suomea!”) vai jokin muu. Kuitenkin ilmaisussaan suomalaisen aggressiivinen kertoja uhoaa, että ”joku päivä mä vielä ostan haulikon, kirveellä töitä on!” Sisältönsä puolesta minimalistisen kappaleen kerronnasta ei voi varmuudella sanoa, kenellä oikeastaan on kamalampi naapuri – kertojalla vai oopperalaulajalla.

Junnu Vainion laulussa Naapurin sähköurut kerrotaan, kuinka seinänaapuri on ostanut uuden soittimen. Kappaleen poljento on leppoisaa elektronimusiikkia vai pitäisikö sanoa jopa muzakia. Paha vain, ettei naapuri ainakaan kertojan käsityksellä ole kovin lahjakas muusikko – ”ensin luulin, että pihaan ajoi tankki, kun kuului äänet uuden soittimen”. Kertoja ei kuulemansa musiikin perusteella kykene päättelemään naapurin mielen säveltä, koska ”uruillaan sen sävelen hän pilaa”. Kertosäkeistökin kuuluu seuraavasti: ”Naapurin sähköurut luo outoa tunnelmaa. Soiko sielussa ilot vai surut, on mahdoton aavistaa.” Kuitenkin kerronta on perussävyltään lempeää: vaikkei kertoja naapurinsa motiiveja tajuakaan, hän suhtautuu asiaan tyynesti. Jotkin naapurin soittamat kappaleet ovat tunnistettavissa kummallisina versioina, mutta mitään uutta musiikista niiden avulla ei voi oppia, suvaitsevaisuutta sen sijaan kyllä. Naapuri musisoi pitkään ja aggressiivisesti, mutta kertojan mielestä se ympäristön kannalta on pienempi paha kuin paineiden purkaminen jollain muulla tavoin – ”soikoon mielessä ilot tai surut, se varmasti helpottaa!” Vaikkei seinänaapurin musisointi kertojalle siis nautinto olekaan, hän hyväksyy sen osaksi elämää, koska uskoo asian naapurille tärkeäksi.

Hassisen Koneen reippaassa renkutuksessa Iloisesti Hammondilla laulun kertojan päivä alkaa arktisissa oloissa sillä, että aamuhelpotukselle mentäessä potkitaan tieltä suurimmat jääkarhut. Silloin hän kuulee, kuinka joku ”pistää iloisesti Hammondilla”. Tämä joku on ”yläkerran sulotar, kaunis ja nuori, hän soittaa kuin Esa Katajavuori” ja innostaa kertojankin tarttumaan kitaraansa, jolloin he musisoivat yhdessä. Yhteissoitto tuntuu piristävän työtöntä kertojaa, vaikka sanoissa ja äänessä on häivähdys ironiaakin. Soundillisesti kappaleessa kuullaan enimmäkseen kitaraa ja rumpuja, vaikka Hammond-uruista puhutaankin.

Jo pikaisella silmäyksellä naapurista kuuluvaa musiikkia kommentoiviin lauluihin voi todeta, että kuulijan asenne vaihtelee päivänpiristyksestä syvään vihaan. Edes lauluntekijä ei aina ymmärrä naapurin musiikkia. Omanlaisensa paradoksi on toisen tekemän musiikin kritisointi oman musiikin keinoin. Eri genrejen edustajat eivät siis välttämättä ymmärrä toisiaan, mikä korostuu Klamydian punkkarikertojan vihassa oopperalaulajaa kohtaan. Musiikkia yhtä kaikki. Moni musiikinharrastaja asuisi varmasti mielellään omakotitalossa ollakseen häiritsemättä naapureita, mutta olosuhteiden pakosta on tyydyttävä harjoitteluun kerrostaloasunnossa. Asia voi koetella naapurisopua, mutta ”kirveelle töitä” –asenne tuskin johtaa mihinkään toivottavaan. Eipäs kiusata muusikoita, jotka toteuttavat itseään yhtiöjärjestyksessä sallittuina kellonaikoina!

Tuhon vapauttava voima

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 12.2.2015. Jaakko Kuusisto, kapellimestari. Lauri Porra, sähköbasso. Wagner – Porra – Schönberg – Sibelius.

Sinfonia Lahden helmikuisessa konsertissa sankoin joukoin paikalle kokoontunut yleisö sai nauttia harvinaisen monipuolisesta ohjelmasta. Tunteiden paloa koettiin heti alkuun Wagnerin mahtipontisen Tristan ja Isolde –oopperan alkupreludin ja lopun lemmenkuolon parissa. Hitaasti ja pidätellysti pyörteilevät pitkät linjat yhdessä täyden, mutta hienotunteisen soundin kanssa loivat vastustamattoman imun kohti loppua, jossa tragedian rakastavaiset saavat toisensa vasta kuolemassa. Wagnerin säveltämä kuolema on todellinen kliimaksi – miltei kolmituntisen oopperan patoutuneet himot purkautuvat lopulta orgastiseen yhteyteen, joka juuri ennen laukeamistaan hengästyttää kuulijankin.

Vapauttavaa tuhoa tarjosi myös Sibeliuksen jälkeläinen Lauri Porra yksiosaisen, mutta laajan Entropia-konserttonsa kantaesityksellä. Sähköbasso ei ole totunnaisimpia soolosoittimia sinfoniakonserteissa, mutta tämän jälkeen on kyllä kysyttävä miksei. Toki on muistettava, että populaarimusiikin soittimia ja orkesterisoundia yhdisteltiin jo progressiivisen rockin varhaisvaiheen taiderockissa. Joka tapauksessa kaaosta tarkoittava entropia välittyi musiikista pelottavan vaikuttavasti vellovana ja uhkaavana. Tyylillisesti mieleen nousi monenlaisia vaikutteita: wagneriaaninen mahtipontisuus, Esa Kotilaisen kokeellinen elektronimusiikki, Tuomari Nurmion maapallon tuhosta kertova On aika soittaa sinfonia ja Berliozin Fantastisen sinfonian oopiuminhuuruinen painajaiskohtaus, jossa päähenkilö näkee omat hautajaisensa, joihin noidat ja pirut saapuvat tanssimaan.

Lopullisen tuomion musiikillinen kuva nousi Entropiassa jyhkeistä soundeista, vahvasta orkesterimiehityksestä, kirkonkellomaisista putkikelloista ja hetkittäisistä elektronisesti tallennetuista pätkistä, jotka ovat elokuvamusiikin termein akusmaattisia; akusmaattisen äänen lähde ei ole nähtävissä, joten se on aineeton ja tunnistamaton uhka. Taidokkaat bassosoolopätkät huipentuivat virtuoosisooloon, jonka aikana orkesterikomppikin muuttui hevirockiksi. Ja sitten kaikki oli ohi – massiivista tuhoa seurasi herkän hauras, sibeliaaninen hymni, johon teos loppui. Räjähtävien suosionosoitusten jälkeen kuultiin encorena vielä Finlandia-hymnin sähköbassomukaelma. Miten siis suhtautua sähköbassoon orkesterisoittimena? En hämmästyisi, vaikka järkälemäinen Entropia nousisi tulevaisuudessa samaan kulttiasemaan kuin Bachin Matteus-passio, Mozartin Requim ja Wagnerin Ring-sarja.

Väliajan jälkeen orkesterin kokoonpano kutistui 15-henkiseksi Schönbergin yksiosaisen 1. kamarisinfonian ajaksi. Atonaalisuuden käyttäjänä tunnetun säveltäjän teoksesta oli vaikea saada kokonaisvaltaista otetta ensikuulemalla – sinfonian ilmaisu on paikoin räikeää, neuroottista ja tulvillaan nytkähdyksiä ja pieniä vipellyksiä. Teoksen voi mieltää jakautuvan 5 taitteeseen, mutta niiden rajat jäävät varsin hämäriksi. Vaikkei sinfonian hahmottaminen sujunutkaan ongelmitta, se antoi tilaisuuden nauttia erilaisista affekteista ja vaikutelmista. Selvärajaisten teemojen puute ei pakosta ole käsittämätön ilmiö moniajoon (multitasking) ajautuneelle nykyihmiselle. Schönbergin tuotanto vaatisi hahmottuakseen kuitenkin useampia kuuntelukertoja.

Konsertti huipentui Sibeliuksen viimeiseksi laajamuotoisemmaksi teokseksi jääneeseen sinfoniseen runoon Tapiola. Teoksessa kuultiin helposti tunnistettavissa oleva, mutta vaikeasti määriteltävä sibeliaaninen soundi, jonka hiomisessa Sinfonia Lahti on vuosien varrella yltänyt ainutlaatuisiin saavutuksiin. Tapiolassa eli metsän valtakunnassa voi kuulla kesyttömän ikimetsän huminaa ja tulkintansa mukaan joko hyttysparven ininän tai hyytävässä viimassa tuiskuavan lumen. Sävelkieli henkii arkaaista voimaa ja kristinuskoa vanhempaa myyttisyyttä, suomalaista muinaisuskoa ja luonnon kunnioitusta. Tapiolasta välittyy suomalaisten kahtalainen suuntautuminen villiin korpeen – se on sekä uhka että voimavara.

Kokonaisuutena konsertti oli yksi viime vuosien parhaista. Kattava ohjelma, suuret tunteet ja loistava tekniikka – mitä muuta tarvitaan?