Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 11.4.2019.
Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Iveta Apkalna, urut. Guilmant – Beethoven.
Konsertin tavallisesta kaavasta poiketen lähdettiin tällä
kertaa liikkeelle suoraan illan sooloteoksesta, joka oli poikkeuksellinen myös
itse soolosoittimen suhteen: Urkujen rooli soolosoittimena on siitä erikoinen,
että soittimen lukuisat äänikerrat vastaavat kokonaista sinfoniaorkesteria. Tavallisen
konserton sijaan kyse on siis tavallaan kahden orkesterin vuorovaikutuksesta.
Teoksena oli ranskalaisen romantiikan ajan säveltäjä Alexandre Guilmantin
ensimmäinen sinfonia uruille ja orkesterille, joskin teosta sen kolmiosaisen ja
solistisen luonteen perusteella tekisi oikeastaan mieli kutsua konsertoksi.
Teos käynnistyy jykevällä urkusoololla. Orkesterin liittyessä
vastaamaan urkujen esittelemiin teemoihin tunnelma on kuin klassisesta
vampyyrikauhuelokuvasta. Muhkea soundi ja uhkaavat teemat eivät ole mitään
pikkusievää ranskalaista hienostelua tai utuista impressionismia, vaan kyse on tällä
kertaa jostain todella isosta. Soololla on merkittävä vetovastuu, sillä siitä
kumpuavat oleelliset teemat, joita orkesteri seurailee, matkii ja kommentoi.
Meno on alusta lähtien yhtä muhkeaa ja vakuuttavaa kuin Saint-Saensin
urkusinfoniana tunnetun kolmannen sinfonian finaaliosassa. Vastapainona järeälle
vaaran tunnulle urkujen keveämmät kohdat kuulostavat leikkisästi hieman
posetiivimaisilta. Toisen osan alussa orkesteri antaa jälleen urkujen aloittaa.
Tällä kertaa tunnelma on harras ja levollinen. Hiljalleen keinuva aihe
muistuttaa myrskyisää ensimmäistä osaa enemmän uruille tyypilliseltä kirkkomusiikilta.
Viulusoolo luo välissä kirkkautta muutoin pitkälinjaiseen, muhevaan, lämpimän
uppouttavaan urkujen sointuliikkeeseen. Finaaliosassa palataan ensimmäisen osan
kiihkeään tematiikkaan. Urkusoolon villiyttä tyynnyttelee rauhallinen
orkesteri, kunnes osat äkkiä vaihtuvat jousten alkaessa tempoilla äkäisinä ja
levottomina urkujen asettuessa pitkämielisempään aiheeseen. Lopulta sekä
orkesteri että solisti yltyvät vimmaan, jonka seurauksena musiikki muuttuu
hetki hetkeltä paksummaksi ja jylhemmäksi. Vaskien ja lautasten myötä nousee
täysi rytinä ja loppuhuipennus on valmis.
Slobodenioukin ohjaileman suuren orkesterin ja Apkalnan
taiturillisesti käsittelemien urkujen yhteissoundi oli täyteläinen ja lämmin
jopa hiljaisemmissa ja kudokseltaan väljemmissäkin paikoissa. Mielenkiintoinen
yksityiskohta suuressa orkestraatiossa oli perheenjäseniinsä nähden
pienikokoinen ranskantuuba, jota ei edes musiikkitieteilijä usein tapaa; ikävä kyllä
tuttavuus jäi tälläkin kertaa hyvin pinnalliseksi, koska soitinta oli vaikea
erottaa massiivisista huippukohdista, jotka olivat sen ainoat esiintymispaikat.
Vaikuttavan urkusinfonian komea tulkinta imi tehokkaasti mukaansa niin, että
urkuja kaipaisi orkesterin seuraksi useamminkin. Apkalna kirvoitti yleisöltä
niin innostuneen vastaanoton, että sai suosionosoitusten säestämänä kiivetä
urkuparvelle vielä uudelleen. Encorekappale alkoi ylä-äänten harppumaisella
helinällä, jonka ympärille muu teos vähitellen kasvoi. Musiikki kypsyi
matalilla äänillä, jotka versoivat toistuvan, nopean, korkean aiheen ympärille
koko ajan matalammalle pyrkien. Kappaleen lopussa urkujen bassokerrat olivat jo
sen verran tehokkaasti käytössä, ettei paljosta puuttunut ennen kuin murinan
olisi tuntenut lattian tärinänä jalkapohjien alla.
Konsertin toisen puolikkaan muodosti Beethovenin kahdeksas
sinfonia, jonka erikoisuutena on hitaan osan puuttuminen. Avausosa on eloisa ja
leikkisä klassismin tyyliin, mutta muhkea jousisto tuo mukaan kaivattua
syvyyttä. Vilkas, lyhytjänteinen pääteema painottaa sanomaansa, mutta tekee sen
iloisen kepeästi. Musiikki säntäilee innokkaasti ympäriinsä, joskaan ei
mainittavammin kehity. Vuodenajan mukaisesti sai sellaisen vaikutelman kuin
ajatuksena olisi ollut kuvata sitä mielentilaa, joka tunnetaan sanoilla
”kevättä rinnassa”. Toisessa osassa jousiaihe pyrähtelee edestakaisin
puhaltimien tahdittaessa sitä kepeän humoristisella pöt-pöt-rytmillä.
Puhaltimet ja jouset käyvät vuoropuhelua, joka päätyy
nopeuskilpailulopetukseen. Kolmas osa tuntuu tematiikaltaan pitkälti
klassiselta, mutta siihen tuo hieman vaihtelua käyrätorvien huomionvangitseva
soolo. Trumpettiaihe tiedottaa jonkun tärkeän saapumisesta juhliin, jolloin muu
pöhinä hiljenee hieman. Sitten ollaankin jo finaalissa, jonka avaa viulujen
odottavan oloinen teema. Muiden soitinten liittyessä mukaan alkaa tapahtua ja
kiireellä sittenkin. Yhtäkkiä touhotus hiljenee ja orkesterin keskuudessa käy
kiivas, kyselevä kuiskinta. Täysi meno saavutetaan taas, kunnes uudelleen
hiljenee. Viulujen keskinäisen kuiskuttelun katkaisee sellojen ja
kontrabassojen ärähdys. Sen jälkeen kommunikaatiossa on pientä kireyttä, mikä
ilmenee pääteeman tiukempisävyisenä käväisynä. Sopusointu palaa, mutta katkeaa
kenraalitaukoon, jota seuraa vielä loppunostatus. Kaikkineen kahdeksannessa
sinfoniassa yhdistyvät klassismin kepeys ja romantiikan muhkeus. Beethovenin
viidestä viimeisestä sinfoniasta tämä lienee hilpein ja valoisin – voi
suorastaan ihmetellä, että sen sävelsi synnynnäisen kupan takia jo kuuroutunut ja
muutoinkin sairas mies. Kahdeksannessa sinfoniassa ei esiinny suurempia
konflikteja. Sen voisikin mieltää helpon elämän optimismisinfoniaksi.
