Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 21.2.2019.
Klaus Mäkelä, kapellimestari. Barry Douglas, piano. Zinajev – Schumann –
Melartin – Lopez.
Helmikuisen konsertti-illan aloitti Sauli Zinojevin varsin
tuore teos Batteria (2016), jonka syntyyn
ovat vaikuttaneet Pariisin, Brysselin ja Nizzan terrori-iskut. Säveltäjän
mukaan kyse ei kuitenkaan ole poliittisesta kannanotosta, vaan puhtaasti
ihmiseltä toiselle ja itse elämälle omistetusta taiteesta. Batteria jyrähtää käyntiin isona ja uhkaavana. Alun intensiteetin
tyynnyttyäkin vaaran tunne jää väreilemään ja vellomaan, kunnes uusi tyrsky
murtuu taas voimalla. Rauhallisemmissakaan kohdin sävelkieli ei juuri kirkastu,
vaan tumma tunnelma säilyy. Lyömäsoitinten orientaalityylinen sointiaihe
nostattaa musiikillisen pyörteen, jossa lyhyet aiheet kertautuvat kaikuina eri
puolilla orkesteria, kunnes jälleen pamahtaa. Vaikuttava, puhutteleva teos päättyy
yhtä yllättäen kuin alkaakin jättäen kuulijan pohdittavaksi erilaisia
kysymyksiä.
Illan solistikappaleena kuultiin Schumannin pianokonsertto,
jonka kadehdittavalla vaivattomuuden vaikutelmalla tulkitsi Barry Douglas.
Säveltäjän tuotantoa tunteva tunnistaa konserton ensitahdeista lähtien
Schumanniksi; tunnusmerkillisenä voisi pitää tiettyä elämänkokemuksen
kerryttämää pehmeää melankolisuutta, joka välittyy ilostakin. Musiikissa kuulee
hetkittäin häivähdyksiä slaavilaisuudesta Tsaikovskin ja Rahmaninovin tapaan,
mutta Schumannin tapauksessa kyse on todella vain häivähdyksestä – viittaus on
hienostunut, eikä sävelkieleen sisälly vastaavaa raskasmielistä painokkuutta.
Musiikki imee vahvasti huomion itseensä ilman minkäänlaista röyhkeyttä ja sitä
kuuntelee kuin jonkun arvostetun, elämää nähneen viisaita oppeja. Iloisissa
kohdissakin säilyy juhlallisuus ja maltti; melodiankaari ottaa kiirehtimättä
oman aikansa itsetietoisena ja pakottomana, mutta samalla tärkeilemättömänä.
Douglasin käsissä soolot lipuivat soljuvan vapautuneesti ja virkeästi
pirskahdellen koskaan kuitenkaan hätiköimättä. Otteessa oli herkkyyttä,
eläväisyyttä ja realistista katsantoa eli pateettisen puolelle ei
varjopaikoissakaan lipsahdettu. Kautta linjan orkesteri ja solisti olivat
hienosti sidoksissa toisiinsa. Onnistunut tulkinta teki kuuntelusta pakotonta
ja helppoa, mutta samalla opettavaisen elämänmakuista. Samaa mieltä taisivat
muutkin olla, sillä Douglas sai useiden aplodien jälkeen istahtaa uudelleen
pianon ääreen: Encorena kuultiin Brahmsin pikkukappale, jonka tyyni tunnelma
tarjosi hetken yksinäisille pohdinnoille.
Väliajan jälkeen vuorossa oli Erkki Melartinin viides
sinfonia. Melartin oli Sibeliuksen aikalainen ja niin ikään
kansallisromantikko, mutta toisin kuin Sibeliuksen Melartinin tuotanto unohtui
säveltäjän kuoleman jälkeen pitkiksi ajoiksi; viidettä sinfoniaa ei
puhtaaksikirjoitettu tai kustannettu ennen vuotta 2006, jolloin Erkki Melartin -seura
tarttui hankkeeseen. Ainakin tällä kertaa Mäkelän tulkintana oli vetää kaikki
neljä osaa niin kiinni toisiinsa, ettei rajojen määrittely tuntunut
yksiselitteiseltä. Joka tapauksessa sinfonia alkaa siveän salonkikelpoisesti,
kunnes puhallinsoittimet vaskien johdolla kajauttavat ilmoille
kansantanssimaisen, sävyltään räikeähkön aiheen. Tämä keskieurooppalaisen
hienostuneisuuden ja suomalaisen kansanperinteen vuorottelu ja yhdistely
kantaakin läpi koko sinfonian – siinä yhdistyvät jylhät, juhlallisen
vakuuttavat ainekset ja keveät, räikeät, kansanomaiset teemat. Erityisesti
mieleen jäi kohta, jota hallitsee matalien jousien pizzicato. Siinä sellot ja
kontrabassot aloittavat yksin aiheen, jonka päälle muut rakentavat varoen
hiljaa hiipivän kulkunsa jättäytyäkseen jälleen pois, kunnes lopulta jäljelle
jäävät vain kontrabassot tahtiaan hidastaen ja häipyen kuulumattomiin. Tätä
seuraa herkkä, rauhallinen, tunnepitoinen viulusoolo, jonka käynnistämä teema
paisuu dramaattiseksi; sitten pyörteilevät huilut herättävät kuuntelemaan
jääneen orkesterin taas vauhtiin. Finaalissa kuullaan hyppelehtivä teema, joka
muistuttaa pätkittäin Sibeliuksen Karelia-sarjaa ja palauttaa ensimmäisen osan
tunnelmia. Hilpeän hyppelyn kanssa vuorottelee komea, mutta huonosti muistiin
jäävä teema. Nämä kaksi fuusioituvat lopulta jousikentän myllerryksessä
matalien vaskien jäsennellessä autoritäärisinä pitkiä linjoja.
Poikkeuksellisesti ohjelmaan oli kirjattu jotain vielä
sinfonian jälkeenkin. Loppuhuipennuksena soi aikalaissäveltäjämme Jimmy Lopezin
orkesteriteos Peru Negro (2012). Teos
alkaa metsästystyylisellä käyrätorvifanfaarilla, johon trumpetti vastaa. Sitten
alkaa jyristä ja myllertää, kunnes intensiteetti laskee jännittyneeksi
hiljaisuudeksi. Pian esiin nousevat eksoottiset perkussiosoittimet, joiden
antaman viitteen ansiosta patarumpujen kulku kuulostaa siltä kuin vesi
tipahtelisi sademetsän puista pehmeään, muhevaan maahan. Lyömäsoittimien rooli
teoksessa on oleellinen, ja omassa soolopaikassaan ne vangitsevat huomion
täysin painaessaan täydellä höyryllä rytmikkäästi eteenpäin kainostelemattoman
ristiriitaisina keskenään – kokemus käy suorastaan fyysiseksi. Alun vaskiaiheiden
kajahtaessa uudelleen musiikin monenlaista elämää kuhiseva aines kesyyntyy
jälleen hieman; käyrätorvi paimentaa kaiken yhteen. Sitten bassopasuuna
kajauttaa itsevarmasti röhisevän soolon, joka muiden yhtyessä siihen kääntyykin
riehakkaaksi sambarytmiksi. Kulmikas, rohkea, elinvoimainen ja rytmikäs teos
huipentuu useisiin jykeviin pamauksiin. Sääliksi kävi niitä, jotka poistuivat
heti sinfonian loputtua, niin riemastuttavaa kuultavaa on Peru Negro.
