Yllätyksetöntä nostalgiaa

Konserttiarvio. Hexit-kiertue Tampere-talossa 10.12.1019.

Pitkän ja ansiokkaan uran tehnyt Hector jättää estradit taakseen kunniakkaasti, mutta varman päälle pelaten: Hectorin asemassa olevalta artistilta olisi odottanut jäähyväiskiertueen suhteen rohkeampia irtiottoja. Nyt ohjelma perustui yli 90-prosenttisesti kolmen edellisen kiertueen antiin, ja kappaleiden sovituksetkin vaikuttivat pysyneen samoina. Uran viimeisellä lavakiertueella olisi ollut mielekästä luoda kattava retrospektiivi kautta albumituotannon, mutta lukuisat albumit ja aikakaudet jäivät täysin vaille edustusta. Esimerkiksi 2014 ilmestyneeltä Hauras-albumilta ei tällä kertaa kuultu mitään, kuten ei lukuisilta 1980-luvun albumeiltakaan. Mikä vielä omituisempaa, viime vuonna julkaistu joululevy oli unohdettu kokonaan, vaikka kiertueen ajankohta olisi ollut mitä otollisin Hectorin omille joululauluille.

Syksyllä Hector kertoi Arto Nybergin haastattelussa pyrkineensä poimimaan ohjelmaan myös aiemmin livenä esittämättömiä laulujaan. Näitä olisi saanut olla useampikin, sillä nyt mukaan olivat mahtuneet vain Olet lehdetön puu ja Velisurmaaja. Edellämainittu kuultiin hienona, tunteikkaana ja kypsyneenä tulkintana, mutta folkia ja raskasta rockia yhdistelevä Velisurmaaja lukeutui suorastaan konsertin tähtihetkiin ja harvoihin yllätyselementteihin. Tuttua ja kaiketi lähes pakon sanelemaa, joskin myös toimivaksi testattua Hector-konserttimateriaalia edustivat muun muassa Asfalttiprinssi, Kaikki tahtoo rakastaa, Mandoliinimies, Kuningatar ja Olen nielaissut kuun. Listan viimeinen virallinen laulu oli ikoninen, aavistuksen melankolinen Lumi teki enkelin eteiseen. Encore-kappaleen suhteen mielikuvitus oli loppunut kesken, sillä Yhtenä iltana kuultiin illan viimeisenä myös kahden vuoden takaisella kiertueella. Sama oli myös lauluun Kuunnellaan vain taivasta (uusin laulu koko konsertissa muuten, yksi harvoista vuosituhannella ilmestyneistä) ympätty vitsi, jossa kohdassa ”onko kaikki hyvin USA?” bändi piti kenraalitauon, kun taustakankaalle heijastettiin Donald Trumpin kuva – oivallus, joka nauratti enemmän ensimmäisellä kerralla vuonna 2017.

Tietyt tekniset kömmähdyksetkin häiritsivät Tampere-talon konserttielämystä joissain määrin. Äänentoiston ja balanssien kanssa ilmeni ongelmia, jotka aiheeseen perehtymätönkin huomasi. Ulkomusiikillisista tekijöistä mainittakoon lavan taustalla näytetty videomateriaali, joka kärsi siitä, ettei valkokangas ollut yhtenäinen kuten aiemmilla stadion-kiertueilla, vaan jaettu kolmeen erilliseen osaan. Tällä kertaa lavaa ei myöskään kuvattu reaaliajassa niin, että artistin ja bändin olisi voinut nähdä lähikuvassa isolla kankaalla.

Kaiken kaikkiaan kokemus oli siis Hectorin edellisiin kiertueisiin verrattuna latteampi. Hector-fanille on kova paikka myöntää, ettei suosikin konsertti ollutkaan häikäisevä, suurenmoinen spektaakkeli, vaan ihan vain mukava keikka. Varsinkin, kun seuraavaa ei ehkä tulekaan enää. Totuus on kuitenkin, että Hexit-kiertueen ohjelma oli valtaosiltaan viimeisten viiden vuoden kiertueista koottu copy-paste–kollaasi. Hectorin edellisiin kiertueisiin sisältynyt huikea, värähdyttävä Vanhan kirkon puisto komeine instumentaaliosioineen oli nyt jätetty pois, mikä tuotti pettymyksen allekirjoittaneelle. Vahva tulkinta Herra Mirandoksesta Esa Kotilaisen nostalgisine syntetisaattorisaundeineen lohdutti sentään hieman.

Ei voi sanoa, että konserttikokemus olisi huono ollut. Se olisi vain kaivannut sitä jotain vaikeasti määriteltävää imua ja flow-tilaa, jota edelliset kiertueet tarjosivat. Vanhat tutut kiertueklassikot irtosivat varmalla ja vakaalla otteella, eikä uran alkuvaiheen suurissa hiteissä toki mitään vikaa ole, mutta jäähyväiskiertueella olisi voinut mennä vielä astetta pidemmälle viime vuosiin verrattuna ja repäistä rohkeasti myös vähemmälle huomiolle jääneitä tai kauemmas takavuosien kiertueille unohdettuja lauluja vielä kerran päivänvaloon. Myös taustakankaalle heijastetun kuva- ja videomateriaalin suhteen olisi kaivannut omaperäisempää ja kunnianhimoisempaa otetta. Nyt tarjolla ei ollut juuri mitään yllättävää, vaan kokonaisuus oli harmillisen ennalta-arvattava.

Muhkealla asenteella

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 11.4.2019. Dima Slobodeniouk, kapellimestari. Iveta Apkalna, urut. Guilmant – Beethoven.

Konsertin tavallisesta kaavasta poiketen lähdettiin tällä kertaa liikkeelle suoraan illan sooloteoksesta, joka oli poikkeuksellinen myös itse soolosoittimen suhteen: Urkujen rooli soolosoittimena on siitä erikoinen, että soittimen lukuisat äänikerrat vastaavat kokonaista sinfoniaorkesteria. Tavallisen konserton sijaan kyse on siis tavallaan kahden orkesterin vuorovaikutuksesta. Teoksena oli ranskalaisen romantiikan ajan säveltäjä Alexandre Guilmantin ensimmäinen sinfonia uruille ja orkesterille, joskin teosta sen kolmiosaisen ja solistisen luonteen perusteella tekisi oikeastaan mieli kutsua konsertoksi.

Teos käynnistyy jykevällä urkusoololla. Orkesterin liittyessä vastaamaan urkujen esittelemiin teemoihin tunnelma on kuin klassisesta vampyyrikauhuelokuvasta. Muhkea soundi ja uhkaavat teemat eivät ole mitään pikkusievää ranskalaista hienostelua tai utuista impressionismia, vaan kyse on tällä kertaa jostain todella isosta. Soololla on merkittävä vetovastuu, sillä siitä kumpuavat oleelliset teemat, joita orkesteri seurailee, matkii ja kommentoi. Meno on alusta lähtien yhtä muhkeaa ja vakuuttavaa kuin Saint-Saensin urkusinfoniana tunnetun kolmannen sinfonian finaaliosassa. Vastapainona järeälle vaaran tunnulle urkujen keveämmät kohdat kuulostavat leikkisästi hieman posetiivimaisilta. Toisen osan alussa orkesteri antaa jälleen urkujen aloittaa. Tällä kertaa tunnelma on harras ja levollinen. Hiljalleen keinuva aihe muistuttaa myrskyisää ensimmäistä osaa enemmän uruille tyypilliseltä kirkkomusiikilta. Viulusoolo luo välissä kirkkautta muutoin pitkälinjaiseen, muhevaan, lämpimän uppouttavaan urkujen sointuliikkeeseen. Finaaliosassa palataan ensimmäisen osan kiihkeään tematiikkaan. Urkusoolon villiyttä tyynnyttelee rauhallinen orkesteri, kunnes osat äkkiä vaihtuvat jousten alkaessa tempoilla äkäisinä ja levottomina urkujen asettuessa pitkämielisempään aiheeseen. Lopulta sekä orkesteri että solisti yltyvät vimmaan, jonka seurauksena musiikki muuttuu hetki hetkeltä paksummaksi ja jylhemmäksi. Vaskien ja lautasten myötä nousee täysi rytinä ja loppuhuipennus on valmis.

Slobodenioukin ohjaileman suuren orkesterin ja Apkalnan taiturillisesti käsittelemien urkujen yhteissoundi oli täyteläinen ja lämmin jopa hiljaisemmissa ja kudokseltaan väljemmissäkin paikoissa. Mielenkiintoinen yksityiskohta suuressa orkestraatiossa oli perheenjäseniinsä nähden pienikokoinen ranskantuuba, jota ei edes musiikkitieteilijä usein tapaa; ikävä kyllä tuttavuus jäi tälläkin kertaa hyvin pinnalliseksi, koska soitinta oli vaikea erottaa massiivisista huippukohdista, jotka olivat sen ainoat esiintymispaikat. Vaikuttavan urkusinfonian komea tulkinta imi tehokkaasti mukaansa niin, että urkuja kaipaisi orkesterin seuraksi useamminkin. Apkalna kirvoitti yleisöltä niin innostuneen vastaanoton, että sai suosionosoitusten säestämänä kiivetä urkuparvelle vielä uudelleen. Encorekappale alkoi ylä-äänten harppumaisella helinällä, jonka ympärille muu teos vähitellen kasvoi. Musiikki kypsyi matalilla äänillä, jotka versoivat toistuvan, nopean, korkean aiheen ympärille koko ajan matalammalle pyrkien. Kappaleen lopussa urkujen bassokerrat olivat jo sen verran tehokkaasti käytössä, ettei paljosta puuttunut ennen kuin murinan olisi tuntenut lattian tärinänä jalkapohjien alla.

Konsertin toisen puolikkaan muodosti Beethovenin kahdeksas sinfonia, jonka erikoisuutena on hitaan osan puuttuminen. Avausosa on eloisa ja leikkisä klassismin tyyliin, mutta muhkea jousisto tuo mukaan kaivattua syvyyttä. Vilkas, lyhytjänteinen pääteema painottaa sanomaansa, mutta tekee sen iloisen kepeästi. Musiikki säntäilee innokkaasti ympäriinsä, joskaan ei mainittavammin kehity. Vuodenajan mukaisesti sai sellaisen vaikutelman kuin ajatuksena olisi ollut kuvata sitä mielentilaa, joka tunnetaan sanoilla ”kevättä rinnassa”. Toisessa osassa jousiaihe pyrähtelee edestakaisin puhaltimien tahdittaessa sitä kepeän humoristisella pöt-pöt-rytmillä. Puhaltimet ja jouset käyvät vuoropuhelua, joka päätyy nopeuskilpailulopetukseen. Kolmas osa tuntuu tematiikaltaan pitkälti klassiselta, mutta siihen tuo hieman vaihtelua käyrätorvien huomionvangitseva soolo. Trumpettiaihe tiedottaa jonkun tärkeän saapumisesta juhliin, jolloin muu pöhinä hiljenee hieman. Sitten ollaankin jo finaalissa, jonka avaa viulujen odottavan oloinen teema. Muiden soitinten liittyessä mukaan alkaa tapahtua ja kiireellä sittenkin. Yhtäkkiä touhotus hiljenee ja orkesterin keskuudessa käy kiivas, kyselevä kuiskinta. Täysi meno saavutetaan taas, kunnes uudelleen hiljenee. Viulujen keskinäisen kuiskuttelun katkaisee sellojen ja kontrabassojen ärähdys. Sen jälkeen kommunikaatiossa on pientä kireyttä, mikä ilmenee pääteeman tiukempisävyisenä käväisynä. Sopusointu palaa, mutta katkeaa kenraalitaukoon, jota seuraa vielä loppunostatus. Kaikkineen kahdeksannessa sinfoniassa yhdistyvät klassismin kepeys ja romantiikan muhkeus. Beethovenin viidestä viimeisestä sinfoniasta tämä lienee hilpein ja valoisin – voi suorastaan ihmetellä, että sen sävelsi synnynnäisen kupan takia jo kuuroutunut ja muutoinkin sairas mies. Kahdeksannessa sinfoniassa ei esiinny suurempia konflikteja. Sen voisikin mieltää helpon elämän optimismisinfoniaksi.

Salongeista sademetsiin

Konserttiarvio. Sinfonia Lahti Sibeliustalossa 21.2.2019. Klaus Mäkelä, kapellimestari. Barry Douglas, piano. Zinajev – Schumann – Melartin – Lopez.

Helmikuisen konsertti-illan aloitti Sauli Zinojevin varsin tuore teos Batteria (2016), jonka syntyyn ovat vaikuttaneet Pariisin, Brysselin ja Nizzan terrori-iskut. Säveltäjän mukaan kyse ei kuitenkaan ole poliittisesta kannanotosta, vaan puhtaasti ihmiseltä toiselle ja itse elämälle omistetusta taiteesta. Batteria jyrähtää käyntiin isona ja uhkaavana. Alun intensiteetin tyynnyttyäkin vaaran tunne jää väreilemään ja vellomaan, kunnes uusi tyrsky murtuu taas voimalla. Rauhallisemmissakaan kohdin sävelkieli ei juuri kirkastu, vaan tumma tunnelma säilyy. Lyömäsoitinten orientaalityylinen sointiaihe nostattaa musiikillisen pyörteen, jossa lyhyet aiheet kertautuvat kaikuina eri puolilla orkesteria, kunnes jälleen pamahtaa. Vaikuttava, puhutteleva teos päättyy yhtä yllättäen kuin alkaakin jättäen kuulijan pohdittavaksi erilaisia kysymyksiä.

Illan solistikappaleena kuultiin Schumannin pianokonsertto, jonka kadehdittavalla vaivattomuuden vaikutelmalla tulkitsi Barry Douglas. Säveltäjän tuotantoa tunteva tunnistaa konserton ensitahdeista lähtien Schumanniksi; tunnusmerkillisenä voisi pitää tiettyä elämänkokemuksen kerryttämää pehmeää melankolisuutta, joka välittyy ilostakin. Musiikissa kuulee hetkittäin häivähdyksiä slaavilaisuudesta Tsaikovskin ja Rahmaninovin tapaan, mutta Schumannin tapauksessa kyse on todella vain häivähdyksestä – viittaus on hienostunut, eikä sävelkieleen sisälly vastaavaa raskasmielistä painokkuutta. Musiikki imee vahvasti huomion itseensä ilman minkäänlaista röyhkeyttä ja sitä kuuntelee kuin jonkun arvostetun, elämää nähneen viisaita oppeja. Iloisissa kohdissakin säilyy juhlallisuus ja maltti; melodiankaari ottaa kiirehtimättä oman aikansa itsetietoisena ja pakottomana, mutta samalla tärkeilemättömänä. Douglasin käsissä soolot lipuivat soljuvan vapautuneesti ja virkeästi pirskahdellen koskaan kuitenkaan hätiköimättä. Otteessa oli herkkyyttä, eläväisyyttä ja realistista katsantoa eli pateettisen puolelle ei varjopaikoissakaan lipsahdettu. Kautta linjan orkesteri ja solisti olivat hienosti sidoksissa toisiinsa. Onnistunut tulkinta teki kuuntelusta pakotonta ja helppoa, mutta samalla opettavaisen elämänmakuista. Samaa mieltä taisivat muutkin olla, sillä Douglas sai useiden aplodien jälkeen istahtaa uudelleen pianon ääreen: Encorena kuultiin Brahmsin pikkukappale, jonka tyyni tunnelma tarjosi hetken yksinäisille pohdinnoille.

Väliajan jälkeen vuorossa oli Erkki Melartinin viides sinfonia. Melartin oli Sibeliuksen aikalainen ja niin ikään kansallisromantikko, mutta toisin kuin Sibeliuksen Melartinin tuotanto unohtui säveltäjän kuoleman jälkeen pitkiksi ajoiksi; viidettä sinfoniaa ei puhtaaksikirjoitettu tai kustannettu ennen vuotta 2006, jolloin Erkki Melartin -seura tarttui hankkeeseen. Ainakin tällä kertaa Mäkelän tulkintana oli vetää kaikki neljä osaa niin kiinni toisiinsa, ettei rajojen määrittely tuntunut yksiselitteiseltä. Joka tapauksessa sinfonia alkaa siveän salonkikelpoisesti, kunnes puhallinsoittimet vaskien johdolla kajauttavat ilmoille kansantanssimaisen, sävyltään räikeähkön aiheen. Tämä keskieurooppalaisen hienostuneisuuden ja suomalaisen kansanperinteen vuorottelu ja yhdistely kantaakin läpi koko sinfonian – siinä yhdistyvät jylhät, juhlallisen vakuuttavat ainekset ja keveät, räikeät, kansanomaiset teemat. Erityisesti mieleen jäi kohta, jota hallitsee matalien jousien pizzicato. Siinä sellot ja kontrabassot aloittavat yksin aiheen, jonka päälle muut rakentavat varoen hiljaa hiipivän kulkunsa jättäytyäkseen jälleen pois, kunnes lopulta jäljelle jäävät vain kontrabassot tahtiaan hidastaen ja häipyen kuulumattomiin. Tätä seuraa herkkä, rauhallinen, tunnepitoinen viulusoolo, jonka käynnistämä teema paisuu dramaattiseksi; sitten pyörteilevät huilut herättävät kuuntelemaan jääneen orkesterin taas vauhtiin. Finaalissa kuullaan hyppelehtivä teema, joka muistuttaa pätkittäin Sibeliuksen Karelia-sarjaa ja palauttaa ensimmäisen osan tunnelmia. Hilpeän hyppelyn kanssa vuorottelee komea, mutta huonosti muistiin jäävä teema. Nämä kaksi fuusioituvat lopulta jousikentän myllerryksessä matalien vaskien jäsennellessä autoritäärisinä pitkiä linjoja.

Poikkeuksellisesti ohjelmaan oli kirjattu jotain vielä sinfonian jälkeenkin. Loppuhuipennuksena soi aikalaissäveltäjämme Jimmy Lopezin orkesteriteos Peru Negro (2012). Teos alkaa metsästystyylisellä käyrätorvifanfaarilla, johon trumpetti vastaa. Sitten alkaa jyristä ja myllertää, kunnes intensiteetti laskee jännittyneeksi hiljaisuudeksi. Pian esiin nousevat eksoottiset perkussiosoittimet, joiden antaman viitteen ansiosta patarumpujen kulku kuulostaa siltä kuin vesi tipahtelisi sademetsän puista pehmeään, muhevaan maahan. Lyömäsoittimien rooli teoksessa on oleellinen, ja omassa soolopaikassaan ne vangitsevat huomion täysin painaessaan täydellä höyryllä rytmikkäästi eteenpäin kainostelemattoman ristiriitaisina keskenään – kokemus käy suorastaan fyysiseksi. Alun vaskiaiheiden kajahtaessa uudelleen musiikin monenlaista elämää kuhiseva aines kesyyntyy jälleen hieman; käyrätorvi paimentaa kaiken yhteen. Sitten bassopasuuna kajauttaa itsevarmasti röhisevän soolon, joka muiden yhtyessä siihen kääntyykin riehakkaaksi sambarytmiksi. Kulmikas, rohkea, elinvoimainen ja rytmikäs teos huipentuu useisiin jykeviin pamauksiin. Sääliksi kävi niitä, jotka poistuivat heti sinfonian loputtua, niin riemastuttavaa kuultavaa on Peru Negro.